Ficin nimi: Sinusta, minusta, meistä
Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: S
Tyylilaji: romanssi, arkinen rakkaus
Hahmot: sinä, minä
Yhteenveto: Raapaleita siitä mitä on olla me.
A/N: Minä en alkuun ajatellut, että julkaisisin näitä missään. Että vain kirjoittaisin asioita, joita ajattelen, ja muuttaisin hetkiä raapaleiksi, koska rakastan raapaleita. Sitten näytin nämä Kiirsulle, joka sanoi, että kai sinä nämä julkaiset, joten kai minä nämä julkaisen.
Nämä kaikki kertovat meistä, mutta eivät mitenkään järjestyksessä, tai yhtenäisesti, vaan jokaisen raapaleen voi aina lukea itsenäisenä. Ja ehkä minä koetan kirjoittaa lisääkin. Tai koetankin.
Koska ne nyt raapaleita ovat, niin saavat kyllä olla osa minun osallistumistani
Neliotteluun.
Sinusta, minusta, meistäHeräsin aamulla vavahtelevaan vartaloon. Kiersin käteni ympärillesi ja kuiskin korvaasi sanoja joilla ei päivällä ajettaisi pois mörköjä mutta vielä unen sumentamissa aivoissa ne kuulostivat parhailta mahdollisilta. Vähitellen vavahtelu väheni, sinä käännyit sylissäni ympäri, katselit minua itkeneillä silmilläsi ja kuiskit minulle öiset unesi, kuinka olin kuollut, kuinka paljon kuolemaa, kuinka kaikki tuntui liian todelta. Pyyhin kyyneleitäsi sormellasi, suutelin otsaasi, poskiasi, suutasi ja sanoin etten menisi minnekään. En nyt enkä ikinä.
Sinun vartalosi, kaunis, lämmin, rentoutui hiljalleen sanoihini, silmäsi kostuneet sulkeutuivat enkä tiedä kauanko meni ennen kuin olit taas unessa. Katselin nukkuvia kasvojasi ja mietin vain kuinka paljon sinua rakastan. Kuiskasinkin sen.
**
Kerroit taas miten paljon rakastatkaan, sanoit ettei minun pidä sinua passuuttaa, kun toin sinulle kahvia aamulla, tein leipiä aamupalaksi, ja vastasin, ettei se kai ole passuuttamista jos teen koska haluan, koska rakastan, ja ihan kuin sinä et tekisi minun puolestani vaikka mitä. Tukisi minua kaikessa, auttaisi elämässäni eteenpäin. Kerroin sen sinulle, kerroin sen taas, koska moneenkaan otteeseen sanat sanottuani et vielä usko, koska kukaan ei ole kertonut sinulle tarpeeksi paljon positiivisia tunteita, ei ehkä koskaan. Minulle sinä olet parasta maailmassa, kaunein ihminen maailmassa, ja minusta ansaitset aina kaiken, sen että joskus passuutan ja sen että joskus hemmottelen. Joskus uskot vielä.
**
Romahdin kun yhtäkkiä sanottiinkin, että ei saa tehdä noin, eivät näin vanhat ihmiset sitä voi ymmärtää. Ja kuitenkin piti olla vahvempi, koska se sattui sinuun pahemmin, ehkä siksi, ettet ollut koskaan sellaista kuullut. Vähitellen minä sisäistin, että minua oli satutettu monta kertaa, minut oli revitty kaapista, jätetty ulos yksin makaamaan, juoruiltu sinne tänne tuonne, ei kai äitikään koskaan muuten olisi saanut tietää, mutta jonkun suusta sanat ryöppysivät eteenpäin ja eteenpäin, ja kuka muka haluaisi tietää että äiti voisi ehkä panna naista mutta että suhteeseen, siihen ei alkaisi. Pitikö maailman olla epäreilu, pienten kylien juorupesiä, joissa omissa asioissa ei koskaan tarpeeksi?
**
En oppinut koskaan puhumaan. Tunteista, ajatuksista, enkä ainakaan yhdistämällä tunteita ja tapahtumia. Sinä toivot, pyydät, odotat. Minä hiljenen, vitsailen, vaihdan puheenaihetta. Ja minä tiedän, että se turhauttaa, minä tiedän. Enkä minä syytä sinua kun joskus turhaudut, hetkeksi, yrität saada jotain irti, mutta minä vieläkään osaa.
Minä yritän, ja sinä annat minulle aikaa, sinä tahdot minun oppivan, muttet pakottaa oppimaan. Ja toisinaan saat minusta irti enemmän, toisinaan saan sanotuksi sanoja, joita haluat kuulla, saan kerrottua mitä ajattelen, enkä aina kierrä päätöksiäni että sinun päätöksesi käyvät toteen. Toisinaan osaan kertoa jotakin, mutta niin harvoin.
Pelkään, että jonain päivänä et jaksa enää odottaa.
**
Menneisyyteni on täynnä solmuja ja sotkuja ja unohduksia. Paljon tyhjää. Kyselet joskus, sanot: kerro jotain [asiasta x]. Ja sitten minä kerron ja tajuan, etten osaa kertoa kovinkaan paljoa, että osaan tarinani, ne joita kerron ties kuinka moneen kertaan ja aina kaikille. (Näissä tarinoissa ei ole tunteita, on vain sanoja, luen niitä mielestäni niin kuin kirjaa, yhdistämättä itseäni ihan oikeasti niihin.)
Yritän koluta pitkin poikin aivojani, löytää yhdistelmiä asioiden välille, ihmisten ja minun, miten minä edes tunnen ystäviäni, mistä he ovat tulleet, keitä he olivat minulle ennen, enkä aina osaa. Välillä se sattuu.
Sinä pitelet minua silloin kiinni, lohdutat, annat itkeä.
**
Sinun menneisyytesi on palapeli, josta tunnen keränneeni ehkä reunapalat ja niistäkin puuttuu puolet. Ja sitten on joitain paloja keskeltä, sellaisia, jotka eivät kuitenkaan yhdisty mihinkään muualle. Mietin välillä, että puhun, puhun, puhun liikaa enkä kysele tai anna sinulle tilaa, ja minä yritän, koska haluan rakentaa sinun palapelisi kokonaan. Minä haluan tuntea historiasi, haluan tietää tarinasi, osata ilosi ja surusi, saavutuksesi ja menetyksesi. Tuntea sinut kokonaan, rakastaa sinut kokonaan.
Siksi joinain iltoina tai päivinä istun viereesi, tai sinun pääsi sylissäni, silittelen hiuksiasi ja sanon: Kerro minulle jotain. Kerro tarinoita lapsuudestasi. Siitä kun olit viisi. Ala-asteelta. Kerro minulle miten sinusta tuli sinä.
**
En tiennyt miten paljon voit ilahtua siitä, että joku auttaa sinut pyörän selkään, auttaa ja opettaa. En tiennyt, miten paljon iloa voisin saada siitä, miten hauskaa on katsoa, kun toinen oppii jotain, mikä itselle on ollut itsestäänselvää jo lapsuudesta lähtien. Ensin minä pitelin kiinni, oikeastaan kuljetin sinua niin, että istuit siinä, pyörän selässä, etkä vielä hirveästi tehnyt mitään (koska minulla on liian pitkät jalat tai sinulla liian lyhyet, ja on vaikea polkea jos ei kunnolla yletä polkimille). Sinä nauroit, niin paljon, sinä nautit, ja oli ihan sama mitä vastaantulijat ajattelivat. Seuraavina päivinä opit jo polkemaan itse, nousemaan satulalle ja polkaisemaan.
