Otsikko: Never fitting in
Fandom: Originaali
Ikäraja: S
Genre: angst
Varoitukset: itsetuhoisuus
Summary: Mitä sitten, kun putoat?
A/N: Ensinnäkin aihe on aika raskas ollakseen sallittu. Raskaita asioita ei kuvailla juurikaan, mutta kannattaa ottaa huomioon, että tää teksti on aika alavireinen, vaikkakin (mun mielestä) ihan sallitun rajoissa mennään. Toisekseen, tää teksti on hautunut pitkään. Aihe ja fiilis on mun kirjoittamaksi tosi vieras. Tää on silti jostain syystä syntynyt hiljalleen erinäisiä asioita tuumatessa. Tää on myös sellainen, jonka julkaisusta mietin pitkään teenkö niin vaiko en. Tässä se nyt kuitenkin on.
8-vuotias
Vuosirinkula, merkkipaalu, virstanpylväs. Syntymäpäivät. Lotta johti taas pientä ryhmäämme. Hän oli aina ottanut päällikön roolin. Samaan aikaan kun ihailin häntä, vihan pisto puristi rinnassani. Suvituuli puhalsi viilennystä kasvoille, jotka olivat palaneet auringonsäteiden syleillessä niitä. Helle hyväili muita. Minua se satutti.
”Kuka haluaa leikkiä prinsessaa?”
Pyöräytin silmiäni. Osasin sen jo neljävuotiaana. Isä opetti. Tuplasti vanhempana se tuli luonnostaan. Toisinaan tajusin tehneeni sen vasta sitten, kun oli liian myöhäistä. Vielä joskus jäisin kiinni. En ollut tahtonut olla prinsessa enää kolmeen vuoteen. Olin oppinut olemaan piika; Tuhkimo, joka ei kuitenkaan koskaan saanut onnellista loppua, ei sadun prinssiä valkoisella ratsulla.
Jäin jalkoihin. Keskittymiseni herpaantui ennen kuin mielikuvitusmaailman perustukset rakennettiin.
16-vuotias
Keskikesä, yötön yö, seisaus. Juhannus. Make piti taas jokavuotista monologiaan. Hän oli aina nauttinut keskipisteessä paistattelusta. Hän ei pärjännyt koulussa, mutta osasi tehdä vaikutuksen muihin muin keinoin. Samaan aikaan kun salaa pidin hänestä, inhon väreily valui selkäpiitäni pitkin. Rannan hiekka oli viilentynyt illan viisaroidessa yöksi. Hiekka hyväili minua. Muita se hiersi.
”Kuka haluaa mennä alasti uimaan?”
Painoin käsilläni ohimoita. Aloin tehdä niin alakoulun viimeisellä luokalla. Nyt yläkoulun päättäneenä en osannut päästä tavasta enää eroon. Vielä joskus joku tajuaisi, mitä se oikeasti tarkoitti. Tähän asti olin vedonnut aina joko päänsärkyyn tai humalaan. Olin oppinut esittämään juopunutta; känniääliötä, joka ei kuitenkaan toilaillut tarinoiksi asti. Tai sitten esitin puhtaasti migreeniin taipuvaista.
Jäin jalkoihin. Maken kainalossa keikisteli Lotta ja Anne. Käänsin katseeni kohti kokkoa ennen kuin pilvilinnani hajotettaisiin.
24-vuotias
Usko, toivo, rakkaus. Häät. Samuel seisoi juhlakansan edessä korokkeella mikrofoni kädessään. Hän oli aina ollut vuosikurssimme paras puheidenpitäjä. Samaan aikaan kun palvoin häntä, kateus kiristi leukaperiäni kivuksi asti. Suljetun oven takaa leijailevat ravintolaruoan tuoksut, jotka unohtuivat Samuelin soljuvaan ääneen. Kumpikin kokemus hyväili minua, muita vain toinen.
”Kuka haluaa kohottaa maljan kesän kauneimmalle parille?”
Tuhahdin. Äitini teki niin usein, kun tiesi taustalla olevan enemmän kuin mitä päällepäin näytti. Olin omaksunut tavan häneltä kuusi vuotta sitten. Koska käytäntö oli juurtunut systeemiini kuin kuusien juuret kangasmetsän moreeniin, en pystynyt pysäyttämään sitä. Olin oppinut teeskentelemään; esittämään, että onteloihini oli lennähtänyt auringonvalossa kylpeviä pölyhiukkasia.
Jäin jalkoihin. Toinen oli vienyt hänet, kuin myös Samuelin.
28-vuotias
Kekkerit, syömingit, pihajuhlat. Grillikauden avajaiset. Setäni oli asettautunut grillin ääreen kuin sen omistaja. Hän oli aina ottanut pääkokin paikan. Samaan aikaan kun kunnioitin häntä, ahdistus väänsi veikeästi vatsaani. Marinadisuti viipotti vihannesten ja lihojen pinnalla maalaten pintaan mausteisia maisemia. Tirinän ääni hyväili muita. Minua se puistatti.
”Kuka haluaa maistaa grillimestarin marinadikanaa?”
Käänsin pääni taaksepäin kumoon velttona kuin keitetty spagetti. Opin tekniikan, kun aiemmat olivat paljastuneet pala kerrallaan. Jäisin minä vielä tästäkin kiinni, mutta onneksi oli vielä aikaa. En ollut halunnut olla osana tätä teatteria kymmeneen vuoteen. Olin oppinut olemaan sivustaseuraaja; sukuni musta lammas paskaisilla pelloilla, laitumilla, joita muut karttoivat.
Jäin jalkoihin. Maistoin omatekemääni boolia, ennen kuin muut juopuisivat siitä edes maistamatta sen minttuista aromia.
36-vuotias
Kokoontuminen, jälleennäkeminen, jälki-istunto. Luokkakokous. Make veti taas monologiaan aivan kuin aika ei olisi juossut vuottakaan. Samaan aikaan kun rakastin häntä, suru sitoi köytensä kehoni ympärille. Kuva-albumien reunat rapisivat sormieni alla, jotka eivät olisi halunneet kääntää yhtäkään sivua. Muistot hyväilivät muita. Minua ne satuttivat.
”Kuka haluaa paljastaa salaisuutensa?”
Astuin sudenkuoppaan ja painoin taas sormeni ohimoille. Palasin kahdenkymmenenvuoden takaiseen aikaan, jolloin kukaan ei vielä tiennyt humalatasoni olleen matala, tai etten edes ollut koskaan kokenut migreeniä. En ollut jaksanut esittää enää kolmeen vuoteen. Olin oppinut olemaan minä; se, joka ei koskaan sopeutunut joukkoon, ei kokenut olevansa kuin muut.
Jäin jalkoihin. Lasipurkin nielaistua taittelemani paperin, joku toinen taitteli sen auki. Ja ääneen luki minua joku muu.
”Eikö kukaan muu tunne vihaa, kun kerta toisensa jälkeen löytää itsensä luuttuamasta lattioita leikeissä toisten ollessa kaukaisen sadun kauneimpia prinsessoja?
Eikö kukaan muu tunne inhoa, kun kerta toisensa jälkeen löytää itsensä katsomasta muualle toisten ollessa sen oikean kainalossa?
Eikö kukaan muu tunne kateutta, kun kerta toisensa jälkeen löytää itsensä katselemasta vierestä, kuinka se ensimmäinen, ja toinen pyörii saman naisen lakanoissa?
Eikö kukaan muu tunne ahdistusta, kun kerta toisensa jälkeen löytää itsensä lähimmäisten laitamilta toisten ollessa perhe keskenään vailla sijaa yhdelle omistaan?
Eikö kukaan muu tunne riittämättömyyden tunnetta, kun kerta toisensa jälkeen löytää itsensä sivummalta, koska toiset puskevat niin kauan, kunnes olet laidalla?
Mutta mitä sitten, kun putoat?”
Kuulin Lotan äänen särkyvän, kun hän huusi: ”Missä hitossa Krista on?”
Salissa kävi selvä kuhina, mutta korvissani soi vain virke ”Mitä sitten, kun putoat?”
Olin halunnut siihen vastauksen pidempään kuin muistini jaksoi kantaa.
Askel eteenpäin. Eikä mikään ollut hyväillyt minua niin.
