Huhhui, vihdoin olen täällä! Jotenkin olen pelännyt tämän tarinan kommentoimista, koska tiedät varmaan miksi, mutta nyt kun istun täällä uudessa kodissa muuttolaatikoiden keskellä syyssateen ropinaa kuunnellen, minusta tuntuu, että olen pelännyt ihan turhaan. Tämä tarina on ihana, niin kipeä ja niin monisävyinen ja niin kaunis, ja tämä synttärilahja ehdottomasti ansaitsee edes jonkinlaisen kommentin! Jos sanon jotain väärää, tiedät varmaan kuitenkin, ettei se ole tarkoitukseni. Luotan siihen.
Jotenkin tuo ulkona pirskova syyssade ja hiljalleen ankeanharmaaksi muuttuva maisema ja oma elämänmuutokseni saavat minut miettimään sitä, miten kipeästi vuodenaikojen vaihtuminen seuraa Ilmarinkin elämänmuutosta. Kun on menettänyt tärkeän ihmisen, on varmaan kaksin verroin kamalampaa, kun menettää pikkuhiljaa myös ne syvän purppuraiset bileillat. Tuttu ympäristö, joka kantaa niin paljon ihania muistoja, muuttuukin öiden pimetessä ja kaiken kuihtuessa ja maatuessa. Pahinta on ehkä se, ettei se tapahdu yhtäkkiä vaan vähitellen, asteittain, ja silloinhan se kirpaisee pidemmän aikaa. Guillaumesta luopuminenkin vaikuttaa samalla tavalla pitkältä prosessilta. Ei se mene niin, että tiet vain erkanevat ja samalla päästetään irti, vaan kaikki kaikkialla muistuttaa edelleen yhteisistä ajoista. Minua puhuttelee erityisesti tämä:
Mitä enemmän kuluu päiviä ja viikkoja heidän erostaan, sitä enemmän asioita muuttuu ja puuttuu, unohtuu. Ilmari muistaa vaivoin Guillaumen kehon muodot, sen miltä hänen rintakarvansa tuntuivat sormenpäihin, sen kuinka jäntevät hänen reitensä olivat.
Niin sydäntäsärkevää mutta niin totta. Vaikka joskus ajattelisi, ettei ikinä voisi unohtaa, hiljalleen niistä voimakkaimmistakin muistikuvista saattaa tulla epätarkkoja.
Minun tekisi vain mieli halata Ilmaria. Särkee sydäntä ajatella, että hän baari-illan jälkeen menee satamaan yksinään istuskelemaan, vaikka hän on varmaan koko illan nauranut muiden mukana ja rupatellut niitä näitä. Vaikeista asioista on vaikea puhua. Onneksi Jonas toisessa osassa kysyy Ilmarin kuulumisia, ja onneksi tunnereaktio kertoo joskus kaiken tarpeellisen ilman sanojakin. Tuntuu jotenkin lohdulliselta näin lukijan näkökulmasta, ettei Ilmari ole sentään ihan yksin. Tunnelma ainakin näissä ensimmäisissä osissa on todella yksinäinen ja apea, mutta onneksi Ilmarin elämässä vaikuttaisi kuitenkin olevan vielä hyviä ja nautinnollisiakin asioita.
Kiitos kovasti ihanasta synttärilahjasta (ihana tämä nimittäin kaikesta angstista huolimatta kyllä on ♥)! Tämä kävi suoraan sydämeen ja sai minunkin silmäkulmani kostumaan, ja jatkoa toivon ja odotan hartaasti. Kiitos ja suurensuuri haliruttaus, olet ihana!
-Walle
