Kirjoittaja: Odo
Genre: draama
Hahmo(t): Ruuti ja Isäntä
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: Omaa on, ettäs tiedätte.
A/N: Sain liljankukalta idean, että kirjoittaisin jonkun angstisen pätkän, kenties jonkun kuolemasta. Joten siitä syntyi ajatus jälleen kerran Ruutista, joka esiintyy myös täällä, S. Tässä Ruuti on vielä aika pieni, pienempi kuin tarinassa Metsän suojissa ja on aika reppana.
Kettu ei ole lemmikki
“Pelastan sinut, pikkuinen”, Ruuti kuiskaa, mutta sanat jäävät ketunpojan vikinän alle. Kettu on jäänyt ansaloukkuun läheiseen metsään, jossa Ruuti oli ollut leikkimässä. Kömpelöin lapsen sormin Ruuti näpertää ansan auki ja kyyristelevä kettu jää nurkkaukseen istumaan, eikä tule pois.
“Tule, et voi sinne jäädä tai sinusta tulee rukkaset”, Ruuti voihkaisee. Sitten pojalla välähtää, että hänellä on taskussaa kaurakeksejä, jotka oli saanut evääksi. Yhdellä keksillä Ruuti houkuttelee ketun pois ansasta ja tarjoaa sille herkun. Kettu rouskuttaa keksin Ruutin kämmeneltä ja katoaa sitten metsään. Toivottavasti se löytää sen äidin luo, Ruuti toivoo mielessään.
*
Ruuti leikkii aitan nurkalla, kun kuulee ketun äänen. Sama ansaan kiinni jäänyt poikanen pyörii lähietäisyydellä, hiipii hieman lähemmäksi ja luikahtaa sitten karkuun.
“Etkö sinä löydä äitiäsi?” Ruuti kysyy, mutta kettu ei vastaa. Eiväthän ketut puhu, mutta nälkäiseltä se vaikuttaa kertomattakin sitä Ruutille.
“Ota keksi”, poika tarjoaa ja kettu tulee maha maata viistäen hänen luokseen ja syö keksin epäröimättä. Muruset jäävät eläimen huuliin, joita se yrittää lipeäksiä kerjätessään lisää ja Ruuti antaa.
“Eikö sinulla ole kotia?” Ruuti kysyy, ja kettu livahtaa aitan alle.
*
Sama toistui joka päivä, mutta kettu ei pärjännyt pelkillä kaurakekseillä. Ruuti näki, miten ketunpoika kuihtui ja lopulta hän päätyi tulokseen, ettei ketulla tainnutkaan olla äitiä. Se on ihan yksin maailmassa ja vain Ruuti voi siitä huolehtia. Niimpä Ruuti ruokkii kettua salaa joka päivä ruuantähteillä, vaikka isäntä moittii, miten ruokaa ei saisi tuhlata. Ruuti säästää lounaalta ja päivälliseltä milloin mitäkin: lihaa, kalaa ja kanaa. Joskus viepi sisälmyksiä, kun isäntä puhdistaa saaliin.
Kettu alkaa voida paremmin ja kesyyntyy päivä päivältä. Se puskee päätään Ruutin polviin ja kasvaa kesän edetessä. Ruuti silittelee kettua ja toivoo, että isäntä ei löydä sitä. Onhan ketusta tullut hänen paras ystävänsä ja hän aikoo katsoa, kun se kasvaa aikuiseksi ja pärjää taas luonnossa. Tuntuu haikealta ajatella ketun paluuta metsään, mutta siellä nuori eläin löytäisi taas lajitoverinsa, joista se oli varmaan eksynyt pari kuukautta sitten.
*
Isäntä karjuu pihalla ja kuuluu laukauksia, jotka särkevät Ruutin korvia. Isäntä on ottanut vanhan pyssynsä esille ja Ruuti miettii, mitä isäntä ampuu pihamaalla, kunnes tajuaa: kettua!
Pihamaalla on täysi kaaos: lehmät ammuvat aitauksessa säikähtäneenä laukauksia, kanat juoksevat karkuun Ruutin punaturkkista ystävää, joka näykkii niiden siipiä ja jalkoja koettaen saada edes yhden kiinni. Isäntä ammuskelee yrittäen osua kettuun, mutta kanat pyörivät tiellä ja räpiköivät heikoilla siivillään.
Kun Ruuti on jo estämässä isäntää, kuuluu taas PAM!
Sitten kettu retkottaa jo maassa, liikkumattomana, kuolleena. Ruuti huutaa jotain, mistä ei itsekään saa selvää, kunnes saa paremmin äänensä hallintaan ja parkaisee: “Sinä tapoit sen!”
Ruuti juoksee pois itku kurkussa surren kettua ja vihaa vihaa vihaa isäntää. Ei Ruuti tätä varten ollut kettua pelastanut, että se kuolisi pihaan, josta oli tullut ketunkin koti. Asuihan se aitan alla, pienessä pesässään.
Aitan ylisillä Ruuti käpertyy kädet polvien ympärillä istumaan pimeimpään nurkkaan nyyhkyttämään.
*
Isäntä löytää Ruutin vasta illalla — tai ehkei isäntä ollut edes yrittänyt etsiä poikaa. Kun isäntä kolistelee rappuset ylös, Ruuti pitää tiukemmin kiinni polvistaa ja kyyneleet kihoavat taas silmiin. Isännän hahmon näkyessä hämärässä Ruuti koettaa kuulostaa vahvalta sanoessaan: “Sinä tapoit sen.”
“Se yritti tappaa minun kanani, eikä vain ruuaksi vaan tappamisen ilosta. Tein ihan oikein. Ketut eivät ole lemmikkejä”, isäntä sanoo takellellen hieman sanoissaan. Isäntä ei tiedä, miten pieniä ja surullisia lapsia puhutellaan.
“Se oli ihan kiltti”, Ruuti tiuskaisee, mutta kurkkua kuristaa ja ääni jää vaisuksi.
“Minun on annettava sinulle opetus”, isäntä sanoo ja Ruuti kyyristyy vielä entisestään nurkkaukseen, jossa on vollottanut koko illan.
“Ei, en tarkoita selkäsaunaa. Et tiennyt tekeväsi väärin, mutta kettu ei ole silti lemmikki. Se on petoeläin ja tuholainen, joka etsii saalista. Kettu on metsästäjä, mikä sinustakin voi joskus tulla. Metsästys on elinkeino ja samalla suoja omaa karjaa vastaan. Ketuista saa hyvän hinnan turkeista ja se tarkoittaa ruokaa ja lämpöä, eikä kettukantaa saa päästää liian suureksi tai ne tekevät tuhojaan tiloilla. Metsästys on osa elämänkiertokulkua”, isäntä selittää parhaan kykynsä mukaan. Ei hän oikeastaan tiedä, mitä pentelettä kiertokulku tarkoittaa, mutta se kuulostaa hyvälle ja saa Ruutin kohottmaan itkuisen katseensa.
“Metsästäjän tehtävä on huolehtia, että loppu on hyvä. Joskus ampuminen voi olla oikea ratkaisu. Joko siksi, että saa leipää pöytään tai siksi, ettei kettu pärjää yksin luonnossa”, isäntä painottaa viimeisiä sanojaan. Ruuti kyllä tiesi, ettei kettu olisi enää pärjännyt luonnossa — siksi se oli yrittänyt syödä pihan kanatkin.
“Tiedän, mitä teit. Se olisi kuollut ennemmin tai myöhemmin. Nälkään ja se vasta on kurja kuolema niin ihmiselle kuin sille ketulle, jonka luulit pelastaneesi. Sinun on ymmärrettävä, ettei metsästäminen ole väärin ja ettei se kettu kärsinyt, kun ammuin sen.” Isäntä ei enää tiennyt, mitä sanoa, joten hän lisäsi: “Voin opettaa sinulle, miten metsästää.”’
Ruuti on vihainen ja surullinen, enemmän surullinen. Tavallaan hän kuitenkin ymmärtää isäntää, joka ei osaa puhua, mutta yrittää silti Ruutin takia.
“Entä jos hautaisimme ketun jäännökset?” isäntä ehdottaa vastoin tapojaan ja Ruuti kohottaa ensimmäistä kertaa katseensa kunnolla ja katsoo isäntää silmiin asti.
“Minne?” Ruuti kysyy, äänessä kuultuaen epävarmuus.
“Vaikka aitan taakse. Sehän asui aitan alla”, isäntä sanoo mahdollisimman pehmeästi, vaikka ääni onkin karhea.
“Joo”, Ruuti nyyhkäisee ja hän ei enää vihaa isäntää niin paljon.
*
Kun hauta oli kaivettu ja kettu pudotettu monttuun, Ruutia ei enää itkettänyt. Ruuti alkoi ajattelemaan ampumista ja mitä isäntä puhui metsästykestä ja tuhoista tilalla. Pehmeää turkkia, ja niitä turkishanskoja, jotka suojaavat häntäkin pakkaselta. Sitä, ettei ketunpoika olisi enää pärjännyt metsässä.
“Se ei ollut minun ansani”, isäntä sanoo, kun Ruuti tuijottaa hautaa. Ruuti ei ollut tullut ajatelleeksi sitä missään vaiheessa, mutta nyt häntä taas suututti, kun hän ajatteli tuntematonta ansan virittäjää. Sen takia kettu oli jäänyt kiinni ja lopulta jäänyt asumaan pihaan, jonne se ei oikeasti kuulunut.
“Ketun tappamisesta maksetaan tapporahaa poliisimestarin toimesta. Jopa kaksikymmenttä markkaa yhdestä ja siksi jotkut metsästävät niitä, ihan vain rahan takia. Kunnon metsästäjä ei tee sitä siksi, vaan ainoastaan sen verran, kun tarvitsee. Omiin tarpeisiinsa sopivasti tai suojallakseen tilan eläimiä, vaikka tapporahastakaan ei kannata kieltäytyä. Se on metsästäjän vastuulla, missä menee raja ja sen voi päättää vain metsästäjä itse”, isäntä kertoo.
*
Ruuti makaa vuoteessaan hereillä, vaikka kuu on kohonnut jo korkelle. Elämän kiertokulku tarkoittaa jotain sellaista, mitä Ruuti ei oikeastaan ymmärrä, mutta hän sisäistää kuoleman olevan osa sitä. Vaikka Ruuti on vielä niin nuori, hän ajattelee metsästäjän vastuuta ja velvollisuuksia. Jos hänestä tulee isona metsästäjä, hän on hyvä sellainen. Huolehtii, ettei saalis kärsi ja ei metsästä koskaan liikaa, vain sen verran mitä tarvitsee.
Raskaisiin mietteisiin Ruuti nukahtaa, kun on toistellut mielessään monta kertaa isännän sanoja ja aamulla herätessään poika on väsynyt kaikista niistä ajatuksista. Ruuti ei kuitenkaan enää vihaa isäntää, kun saapastelee tupaan, jossa isäntä jo odottaa häntä.
“Ehkä voisit vähän opettaa”, Ruuti mutisee aamiaispöydässä, mutta on päättäväinen pienestä epäröinnistään huolimatta.
“Metsästämäänkö? Johan nyt. Totta kai, poika”, isäntä naurahtaa ja ajattelee hoitaneensa tilanteen hyvin. Lapset olivat niin kamalan vaikeita, mutta olihan isäntä päättänyt kasvattaa tallipojastaan kunnon miehen. Se oli hänen vastuunsa holhokkia kohtaan, joten hän aikoi tehdä sen kunnolla — ja opettaa, mikä on oikein ja väärin. Ehkä yksi opetus jo upposi.
