a/n: kattokaas tätä, heti perään toinen.
PERJANTAI – MAAILMANKUVAT JA -KATSOMUKSET
AARNIMä heräsin ärsyttävään räpsintään. Avasin hitaasti silmät ja sain ihanan salamavaloyllätyksen päin pläsiä. Lotta oli ilmeisesti saanut intoa niistä mun ja Olavin eilisistä homoilukuvista, kun se jaksoi kaivaa sen järkälemäisen järkkärin heti aamusta. “Joo kato ku mä haluun tehä tämmösen aamuherätyskollaasin! Otan kuvii päivän ekoista sekunneista hereillä”, Lotta selitti.
“Hirveen kaunis kollaasi tulee varmaan...” Olavi mutisi jostain mun läheltä. Lotta hymähti ja loikkasi valokuvaamaan Olavia.
“Älä Lotta kiusaa aamuäreeta pikku-Ollia”, mä sanoin ja kiepsahdin Olavin viereen makuupussissa. Sipaisin kevyesti Olavin paidan ja bokserien väliin jäävää ihokaistaletta ja Olavin silmät hymyilivät mulle.
“Mikä vitun pikku-Olli”, se mutisi ja nousi ylös. Mä kohautin olkiani ja annoin Olavin vetästä mut ylös.
“Mennään kuselle”, Olavi enemmänkin käski, kun kysyi.
Mulla ei ollut kenkiä jalassa ja aamukaste kostutti varpaita. Olavi käveli mun edessä takaperin ja hymyili vekkulisti. “Stop!” se huudahti ja pysähtyi. Mä otin pari hypähtävää askelta sen luo ja se kaappasi mun kasvot käsiensä väliin.
“Eiksulla ollukkaa pissahätä”, mä kysyin hiljaa.
“Tyhmeliini, se oli jekku millä sain sut tänne mun kaa!”
Olavi kurkki ympärilleen tarkistaakseen vielä, ettei kukaan ollut näkösällä, ja sitten suuteli mua. Mun huulet oli jotenki vammaset, enkä onnistunu millään pussailemaan samassa tahdissa Olavin kanssa. Se kylläkin melkein söi mun huulia eikä suudellut. Aika ahnaasti vieläpä. Mielikuvat saivat mut nauramaan ja lopettamaan pusun.
“Mitä nyt?” Olavi hengähti, mä mutisin että ei mitään ja painoin huulet takasin Olavin huulille.
Paluumatkalla mökille Olavi kantoi mua sen reppuselässä. Sillä kun oli saappaat ja mä olin ihan paljasvarpasillani. Seoli siis ihan loogista. Otin rastoista kiinni kuin ohjaksista ja huutelin hiioppeja.
“Olli”, mä sanoin käyttäen Olavista taas lempinimeä. Musta se oli söpö nimi, ja vaikka Olavi on mitä mainioin Olavi, on se silti musta vähän vanhojen ukkojen nimi. Ja sillon, kun halusin Olavilta pusun, halusin että se olisi söpö.
“Miks sä sanot mua kokoajan väärällä nimellä? Mut mitä?”
“Pussaa mua taas.”
Tiesin, että Olavin kasvoille levisi hymy, vaikken sitä takaapäin nähnytkään. “Miten mä nyt, ku sun pää on siellä jossain?”
“Keksi jotain! Mua pussatuttaa!”
En tajua miksi musta tuli Olavin kanssa aina joku pikkuvauva. Puhuin typerästi ja käytin outoja sanoja. Hymähtäen Olavi kiepsautti mut helposti pois selästään ja musta tuntui, että se oli hurjan vahva. Olavin suurehko kämmen otti mua takaraivosta hellästi kiinni ja painoi suudelman mun otsalle. Mun suu meni varmasti mutruun ja olkapäätkin lysähtivät alas.
“Toiste sitten, Aarteeni”, Olavi naurahti ja osoitti sormella mökille päin. Ulkona oli ihmisiä pesemässä hampaita.
OLAVIMun vatsassa kihelmöi sitä kivaa ihastumisen kihelmöintiä. Oli kihelmöinyt jo tietenkin eilen ja jopa toissatoissapäivänä. Mutta vasta nyt mä uskalsin ajatella, että Aarni todella tykkäsi musta myös. Ja koska mun tunteet sai vastakaikua, annoin niille luvan olla olemassa ja kehittyä.
Aarni näytti hirmuisen suloiselta rapsutellessaan sen kummallisesti taipuneita hiuksia. Kutsuin sitä mun aarteekseni ja se kuulosti ainakin mun omaan korvaan kivalta. Kivalta, koska Aarnin mä halusin. Mitä jos saisin?
“Missä te oikeen luuhasitte, runkkarit!” Janne huudahti, kun me tultiin mökkiin. Sillä oli oudon iso, musta huilu kädessä ja se heilutteli sitä Aarnin edessä.
“Janne! Miks vitussa sulla on mun klarinetti!” Aarni kivahti.
“Me aateltiin Lotan kanssa, että sä voisit ehkä soittaa meille jotain ku sulla kerta on tää mukana”, Janne selitti. Aarni punastui kauheasti ja pudisteli päätään rajusti.
“Arppaa, pliis soita jotain!” Lotta mankui ja mäkin hymyilin sille rohkasevsti.
“No okei sitten! Ette saa sitten kiinnittää muhun kauheesti huomiota sitten.”
Aarni otti suorakaiteen muotosesta kantolaukusta esiin loppuja klarinetin osasia. Aarni kostutti pienen puunpalan ja asetteli sen suuosan päähän.
Klarinetista tuli ensin vähän huonolta kuulostava ääni, mut hetken kuluttua Aarni alotti soittamaan jotain tosi kaunista.
Ääni oli kirkas ja ehkä vähän nätillä tavalla puinen. Eka en tunnistanu, mitä sävelmää Aarni soitti, mutta hetken kuluttua muhun iski aivan totaalisen kipeä tunteenpauhu. Se oli musiikkia muumeista, ei loppu- eikä alkutunnari vaan se värisyttävä jäärouvamusiikki. Kappale vaihtui vähitellen mörkötunnariks ja siitä vielä iloiseen merenhuiskebiisiin.
Lotta taisi kokea samanlaisia nostalgiointeja, kun se näytti melkein itkevältä. “Aarni mä rakastan sua!” Lotta parahti, kun Aarni lopetti soittamisen.
“Mä enemmän!”, nauroin, -“Kuvittelin, että soittaisit jotain sonaatteja, mut soititki muumeja, kelmi!”
Aarni näytti hämmentyneeltä, mutta iloiselta. Mun sydän oli pakahtua ja läikähtää yli.
JANNEAarni, Aarni, Aarni. Kaikki rakasti sitä. Mäkin, tottakai, mutta ei Aarnin parhautta ollut ennen lähes kukaan muu tajunnut, kuin mä. Kaikki koulussakin piti sitä vähäsen friikkinä emopoikana, vaikka jos tarkemmin mietti, olisi voinut kuvitella kaikken olleen sen perässä. Sehän oli kiltti, musikaalinen ja kauniskasvoinen. Kaiken lisäksi vege. Siis ihan täydellinen poikaystävä.
Olaville.
Sääli sinänsä, että Aarnin hölmö oli rakastunut muhun. Vaikkakaan se ei ollut tunnustuksensa jälkeen vaikuttanut yhtään siltä. Tavallaan oudosti mulla oli kamalan hylätty olo, kauhean itsekästä, mutta mä pidin siitä huomiosta, mitä Aarnilta sain. Vaikka se olikin romanttista sen puolelta. Mutta kai Aarni edelleen piti mua parhaana kaverinaan?
Lotta käski meidän lähteä syömään alas, missä Joel kiroili ja ilmassa leijui palaneen haju.
“Ääh, paloiko puuro pohjaan. Vittu mulla oli nälkä!” Olavi kitisi ja Aarni lepyytteli sitä taputtelemalla päähän.
“Joo huomenta vaan teillekin. Tossa on kyllä leipää nälkäisille. Mä laitan uudet puurot heti pikapikaa tulelle, olenhan vain alhainen ja mitätön kokkipalvelija”, Joel mutisi.
Lotta marssi keittiöön Joelin ohi, otti pohjaan palaneen puurokattilan ja painui tiskauspisteelle talon taakse. Voi sitä, liian kiltti. Ei meistä jätkistä kukaan olisi koskaan tajunnut tehdä mitään tollasta, varsinkaan mä. Olkia kohautellen me ruvettiin tekemään aamiaisleipiä. Olavi voiteli Aarnin leivät uudelleen, laittamalla niihin oikeestikin sitä margariinia, eikä vaan näyttänyt veistä sentin päästä leivästä.
“Älää! Mä en tykkää että on noin paljon voita!” Aarni vikisi ja Olavi virnisteli omahyväisesti.
“Sä jäät paitsi jostain kivasta, jos et syö kunnolla”, Olavi sanoi ja mulle tuli mielikuva homoseksistä, vaikken ollut ihan varma miten sitä käytännössä suoritetaan. Joka tapauksessa en koskaan halua sitten olla sellasta tilannetta todistamassa, kiitos.
Aarni tuhahti ja alkoi kauhistellen tuijotella niitä leipiään. Ihanku ne katoaisi sillä tavalla jonnekin. Aarnilla oikeasti salee oli joku anoreksia tai bulimiksia vai mitä niitä on.
“Se ei oo myrkyllistä, etkä sä kuole siihen, joten pyyhi toi nyrpee ilme naamaltas”, Olavi torui sitä.
“Niimpä, sä kuolet jos et syö sitä”, mä jatkoin ja muistin pitsapäivän, jolloin Aarni suuttui meille. Ilmeilin Olaville varotusmerkkejä, mut se ei tainnut muistaa.
“Mä tuun ihan kauheen surulliseks, jos sulla on syömishäiriö enkä oo tehny asialle mitään, vaikka oon huomannu että sä syöt huonosti”, se mutisi.
“Voi saatana teijän kanssa! Eiks tän ikänen saa pitää huolta omista asioistaan?! Mun mielestä me käytiin tää keskustelu jo! Tiiän, etten syö yhtä paljon ku te, mut tuliks mieleen, että mä en ehkä tarvi yhtä paljon”, Aarni kivahti ja näytti loukatulta.
Lotta tuli sisälle kantaen nyttemmin puhdasta puurokattilaa. Joel kiitteli Lottaa vuolaasti ja sanoi pari valittua sanaa meistä laiskimuksista.
“Mitä täällä möykätään?” Lotta kysyi ja istui alas.
Aarni oli ilmeisesti päättänyt aloittaa mykkäkoulun ja tyrkki jäljelle jäänyttä leipää kohti Olavia, joka katsoi sitä surullisesti.
“Tää meijän pieni pampula ei taaskaan syö”, Olavi sanoi aika hempeästi ja Aarni hymähteli vihasesti.
“Enemmän se taitaa olla vaan sun pampula”, Lotta naurahti ja istahti leipäpinon kanssa mun viereen. Aarnin yritys pysytellä angstisena näytti muuttuneen vähän vaikeaksi, eikä sen pokka meinannut pitää. Varsinkaan sitten, kun Olavi nolostui ja siirsi katseensa pöydän alle jalkoihin.
Aarni ei tainnut olla enää kauhean vihanen, koska mä kuulin sen käsillä peitetystä suusta pientä hihitystä. Olavi nosti katseen siihen ja virnisti. Lotan ansiota, ettei uhkaavasta riidasta tullutkaan mitään. Ja se teki sen vielä niin helposti. Jätkät on vaan niin jäisiä.
AARNIMä en tajuu kyllä, miten Lotta sen teki. Se vaan olemuksellaan pyyhkäisi kaiken ärsytyksen musta pois. Koska vielä pari minuuttia sitten mä kihisin kiukusta Olaville ja Jannelle. Varsinkin Olaville, en mä halunnut, että se hempeilisi mulle noin.
En mä ollut mikään sen poikaystävä. Todellakaan. Mähän rakastin Jannea, niinku aina ja aina. Eihän parit pusut todellista ja pitkäaikasta rakkautta pyyhkisi pois? Eihän?
Lotta sanoi aika suoraan, ei se ees mitään vihjailua ollut, että Olavi tykkäsi musta. Että mä olin sen pampula.
Mulla oli oudosti ilmeisesti tämmöinen yksipuolinen on/off -suhde Olaviin, koska en voinut väittää, etten olisi pyytänyt sitä suutelemaan mun kanssa ihan hetki sitten. Sitten mä muistin, että mun kuului rakastaa vain Jannea. Mun kuului.
“Sitä täytyy varmaan kysyä Aarnilta”, Olavi sano melko pitkän hiljasuuden jälkeen.
“Jaa mitä?” Janne kysyi.
“No että haluaako se olla mun pampula.”
Kukaan ei oikein osannut suhtautua siihen mitenkään. Periaatteessa helvetin tyhmäkin olisi tajunnut, että se oli kysymys tai melkeinpä vaatimus mulle. Ollaanko me jotain? Olavi tarkoitti. Mut en mä tiennyt. Enkä mä leikisti tajunnut edes, että mun kuului vastata. Joten sanomatta mitään me vaan noustiin ylös mökkiin, jossa Kaisu näytti harmistuneelta meidän viivästyksestä.
“Niinku jo sanoin, alotetaan janaväitteet. Asettukaa janamuodostelmaan hop!” Kaisu komensi.
Ensimmäinen väittämä kuului: “Maapallon ulkopuolella on elämää.” Mä marssin Olavin perässä kyllään päin, mutta me molemmat jäätiin puolen metrin päähän täysin joosta.
“Maailma on nyt parempi paikka kun 2000 vuotta sitten.”
Se sai aikaan hajaumaa enemmän, kuin edellinen väite. Mun mielestä maailma on iha vitusti huonompi paikka ihmisten teollistumisen ja tuhoamisen jälkeen, mutta toisaalta kaksi tuhatta vuotta on aika paljon... Jäin kuitenkin siihen selkeesti ein puolelle.
Kaikkien muiden, paitsi Jennin mielestä, ihminen oli eläinlaji muiden eläinten joukossa ja pahojen tekojen kostaminen oli ihan okei Nikon ja Ainon mielestä.
“Erimielisyydet selviävät, jos niistä keskustellaan tarpeeksi pitkään.”
Melkein kaikki jäivät siihen keskelle, paitsi Lotta ja Illuusia, jotka kävelivät ihan joo-seinään kiinni. Kaisu kysyi Lotalta kommenttia.
“Ongelmat selviää, kun niistä puhuu ja niitä selvittelee. Joskus siihen tosin menee aika kauan. Mut teoriassa se on vaan siitä kiinni. Mun mielestä.”
Aika lottamaista.
Janojen jälkeen äänestettiin leikistä, ja me päädyttiin sisätilaversioon Herkusta. Se vaati vähän tiiviimpää rinkiä, mutta muuten onnistui ihan hyvin.
Olavi halasi mua pitkään ja mulle tuli yhtäkkiä kauheen valehteleva olo. Sen halaaminen tuntui hirmuväärältä, koska mä tajusin, että se tykkäsi varmasti musta paljon enemmän, kun mä siitä. Koska joka kerta, kun mä tunsin sen vahvat ja lihaksikkaat kädet mun vyötäröllä, se henkäisi mun korvaan tosi vapautuneen onnellisena.
En voinut päästää sitä luulemaan, että mä rakastin sitä tai mitään. Ei vittu. Miksi mä olin niin tunnevammanen?
OLAVIHerkun jälkeen Heikki jakoi meijät mielivaltasesti puoliksi -taas kerran. Kaisu jäi toisen puolen, eli Aarnin, Jennin, Loimun ja Ainon, kanssa mökkiin ja Heikki johdatteli mut, Jannen, Lotan ja Illuusian pihalle.
“Vähän outo jako ja sääli Aarnille, kun se joutu olee ihan yksin”, sanoin.
“Ei se joudu olemaan yksin, jäihän sinne vaikka keitä”, Lotta naurahti.
“Ole mies ja pärjää muutama hetki ilman sitä”, Jannekin nauroi.
Illuusia näytti vähän hämmentyneeltä, enkä mä halunnut ainakaan kertoa sille mitään.
“Anteeks Illuusia! Me ollaan iha kamalia ja puhutaan vaan näitä meidän tyhmiä insidevitsejä!” Lotta huolehti ja mä kiittelin mielessäni sen nokkeluutta.
“Joo sori! Haha, kato ku jos et oo huomannu nii Olavist ja Aarnist on tullu nii läheisii!” Janne naureskeli, eikä tajunnut Lotan ja mun äkäisiä, elehdittyjä viestejä. Illuusia nyökytteli edelleen kummastuneena, muttei puuttunut asiaan.
“Okei, istukaa alas tähän nurmikolle. Joo. Nyt on siis semmonen kuviteltu tilanne, että on sellanen pakkohätätilanne, jossa pelastusveneestä on pakko heittää joku yli laidan. Veneessä istuu afrikkalainen kolmevuotias lapsi, suomalainen mummo, musliminainen, USA:n presidentti ja liikemies”, Heikki sanoi.
Lotta huudahti heti, että afrikkalaislapsi ja musliminainen täytyy ainakin pelastaa.
“No hyi Bush saa mennä hiiteen!” Janne sanoi.
“Ei munkaan suosikki-ihminen, mut entäs mitä Yhdysvalloille käy, kun ei oo presidenttiä?” Illuusia kysyi hiljaa.
“Tulee uus, parempi presidentti? Janne jatkoi hölmistyneenä.”
Lopulta me päädyttiin suomalaismummoon, vaikka olikin aika brutaalia. Mutta se oli jo nähnyt elämää ja kokenut kaikenlaista.
Paluumatkalla mökille Heikki viritteli keskustelua siitä, miten erilaisia maailmankuvia varmasti näillä henkilöillä oli, mutta mä ja Janne sluibattiin paikalta ja kipitettiin etukäteen sisälle.
“Byhyy, Jenni ja Aino halus murhaa sen tynnyrissä kasvaneen ihmisrassukan!” Aarni parahti meille ja virnisti sitten.
“Meil ei ollu mitää tynnyrilasta”, Janne sanoi.
Aarni vältteli mun katsetta ja veti kädestä Jannen istumaan sen kanssa tyynyille. Mulle tuli vähän vaivaantunut olo, kun seurasin niitä. Ne rupesi Aarnin aloitteesta puhumaan jostain niiden koululaisesta, joten mä kaivoin vanhan tutun iPodin esille ja suljin silmät Ultra Bran soidessa. Nössömusiikkia, mutta musta ihan söpöö salaa kuunneltavaksi.
Huomasin, ettei Janne ja Aarni enää ollutkaan mun vieressä, kun avasin silmäni. Lotta oli kuitenkin mökissä ja piirteli jotain irtolehtivihkoon.
“Shit! Pysy paikallas”, se hätäili, kun nousin.
“Täh, missä Aarni on?”
“Äh, meni pilalle muutenki! Ai Aarni, no ne meni kai rantaa Jannen kaa, ne luuli vissiin et sä nukuit.”
Mä nyökkäsin ja halusin nähdä Lotan piirustuksen. Se oli ihan hieno, mitä mä nyt taiteesta ymmärsin. Selailin vihkoa, siellä oli muitaki kuvia leiriltä. Sorsia, mä ja Aarni, Jannen kasvot, kukka-asetelma. Osaa kuvista Lotta oli värittänyt vähän.
Yhdellä sivulla oli Aarnin profiili, se oli kuvista ehkä paras. Mun teki mieli repiä se sivu irti ja taitella mun lompakkoon.
“Tykkäätsä tosta?” Lotta kysyi ja osotti kuvaa.
“Joo, tää on vitun siisti. Sä oot ihan törkeen hyvä piirtää!”
“Sä voit ottaa sen kyllä.”
“Saisinks mä? Täähän on nii hienoki.”
Aarni ei kyllä varmaan tykkäisi, jos mä säilyttäisin siitä a4 -kokosta piirrosta mun povitaskussa. Vaikuttaisi vähän säälittävältä ehkä. Sillon mun oli pakko kysyä.
“Hei Lotta, oonks mä.. Tai siis, mä taidan oikeesti tykkää Aarnist sillee.”
“Nii? Mitä siitä?” Lotta kysyI, eikä voinut olla virnistelemättä.
“Musta tuntuu, et mä tykkään siit enemmän ku se musta...” mä mutisin.
Lotan kasvoille levis semmone hellä hymy ja mua nolotti. Äh, ei jätkät puhunu tämmösistä. Varsinkaan tytöille, koska ne sai niistä tyttökohtaukset.
“Voi olla, että se ei ehkä ihan sun kuvia viel kanniskele taskussa, mut te hei ootte pussannu!”
Mä tunsin, miten punastuin helvetin noloon tahtiin, enkä pystynyt enää katsomaan Lottaan päin.
“Kamoon! Tottakai mä tiesin, Janne kerto heti ku se kuuli Aarnilta.”
“Mmm, tyypillistä.”
“Voi sä olet niin herttainen nallukka, et älä yhtään huoli! Ei Arppa voi vastustaa sua!” Lotta naurahti ja silitti mun hohkaavia poskiani.
Rohkaistuna mä sanoin Lotalle moikat ja painuin etsimään Aarnia ja Jannea. Tai no, lähinnä Aarnia. Ne istuivat vierekkäin laiturilla. Mä en erottanut sanoja, mutta näin, että Aarni tuijotteli vastarantaan, kun Janne selitti sille kiivaasti jotain.
“Moi”, mä sanoin.
“Noni, tulithan sä, mä jätän teijät kaks juttelee!” Janne puuskahti ja lähti marssien pois.
Aarni ei katsonut muhun päin, kun istuin sen viereen Jannen paikalle.
“Mistä te puhuitte?”
“None of your business, babe”, Aarni sanoi aika tylysti.
Mä hymyilin Aarnille, mutta se ei sanonut mitään. Musta tuntui, kuin meijän asetelma olisi kääntynyt nurinpäin. Nyt mä kyselin ja Aarni vastasi, jos siitä tuntui siltä. Aarnin kasvot muuttuivat surullisen ja apean näkösiksi ja sen suu vääntyi pieneen pidäteltyyn mutruun. Se heitteli veteen leivänmuruja, vaikka sorsia ei ollut lähimaillakaan. Aarni näytti nieleskelevän itkua ja sen silmät punersivat.
“Aarni, mikä sulla on?”
Ei, ei älä itke jooko. Huuda vaikka, jos oon tehny jotain ärsyttävää. Älä vaan itke. Mutta ei se mun ajatuksia totellut, vaan lämpimännäköiset, suolaiset ja isot kyyneleet olivat jo ehtineet sen silmiin.
Mä en tiennyt olinko tehnyt jotain väärää, pitikö mun halata sitä vai ei. Aarni itki hiljaa mun vieressä ja pakokauhu täytti mun pään. Mun näkö tuntui sumentuvan ja mua pyörrytti ja kuumotti. Järvi näytti houkuttelevalta. Aarni niiskaisi ja yritti hymyillä.
“Ei mikään erityinen, oon vaan tämmönen vitun tyhmä itkupilli.”
Mä pörrötin hajamielisesti sen hiuksia. Se oli neutraalein ele, jonka keksin. Mun käsi, joka jäi hetkeksi liian kauan sen hiuksille, näytti isolta sen kasvoja vasten. Aarnin kulmat kurtistuivat ja mä vetäisin äkkiä käden pois.
“Kerro silti, yleensä on hyvä vähän availla itkusolmuja”, mä kehotin, “vai etkö sä luota muhun?” Aarni parahti tukahdutetusti ja se puri alahuultaan, ennenku sen punaset silmät alkoivat muodostaa kyyneliä taas. Mä uskalsin vetää sen halaukseen, eikä Aarni työntänyt mua pois, mutta ei se halannut takaskaan. Nojasi vaan velttona mun rintakehään.
“Kyl mä luotan... En jaksa vaan tuottaa sulle pettymystä. Mun täytyy nyt olla jonkin aikaa rauhassa, anna mulle aikaa. Oon vitun sekasin nyt.”
Sen oli pakko riittää mulle.
JANNEAarni oli itkenyt, näin sen heti. Olavikin oli vakavana. Ou shiit, mun moka, mä se halusin niiden juttelevan. Mä vaihdoin Lotan kanssa katseita ja katsoin, miten Aarni kattilaan kurkkaamisen jälkeen siirtyi suoraan salaattikulhon luo. Eikä Olavi jaksanut edes puuttua siihen. Jotain oli siis tod pielessä.
Olavi vain huokaisu lamaantuneena katsoen Aarnin annosta ja istui mun eteen. Kukaan meistä ei osannut sanoa mitään, Lottakaan, se vaan kurkotti pöydän yli silittämään Aarnin poskea.
“Pieni hei, ei tehä tästä numeroo jooko, mut ihan meijän kaikkien viihtyvyyden takaamiseks nii hakisitsä ruokaa? Vai haenks mä sulle? Nää täytetyt paprikat on oikeesti hirmu maukkaita”, Lotta hössötteli Aarnille matalalla äänellä.
“Älä säki alota”, Aarni murisi saaden Lotan säpsähtämään.
Loppuajan lounaasta me ei puhuttu enää mitään. Aarni söi ehkä noin kolme kurkun palasta ja Olavi istui siitä mahdollisimman kaukana, tai siltä se ainakin näytti.
“Hei älkää nyt menkö ylös, vaa nähää kohta tossa nurmikolla!” Milla kuulutti.
Me oltiin jo syöty ja valuttiin nurtsille. Olavi ja Lotta heittäytyivät selälleen katsoon pilviä ja me Aarnin kanssa istuttiin niiden lähelle.
“Sori Aarni”, mä kuiskasin sille.
“Mm, mua vituttaa.”
Milla levitteli nurmikolle viltin ja sen päälle kyniä ja fläppipaperia.
“Oman uskonnon voi perustaa, kun on 18 vuotta. Nyt leikitään, että te ootte täysikäsiä ja suunnittelette oman uskonnon. Voitte valita ite ryhmät, vähintään kaks joka ryhmässä. Eli semmosia asioita mietitte ku, onko jumalaa, mihin uskotaan, onks rituaaleja. Voitte ihan tosi vapaasti käyttää mielikuvitusta.”
Aarni kuiskasi, että se haluaa olla mun ryhmässä kahdestaan. Lotta ja Olavi kuitenkin automaattisesti nousivat ylös ruoholta ja olettivat kuuluvan meidän ryhmään.
“Mä voin hakee paperii ja kynii”, Olavi sanoi.
Aarni tyytyi huokaisten kohtaloonsa. Mikä vittu sitä vaivasi? Oliko Olavi sanonut jotain väärää sille, jotain, mistä Aarni oli suuttunut? Mä olin ollut varma, että ne olisi puhuneet asiat selviksi. Se katsoi mua anovasti ja mä sanoin: “Hei eiku tehäänki silleen, et te kaks ootte ryhmä ja mä oon Aarnin kaa. Otetaa kisa kummat keksii paremman uskonnon, haha”, mä sanoin ja Aarnin onneksi Lotta ja Olavi innostuivat.
“Ootte tuhoon tuomittuja!” Lotta naurahti.
Aarni nappasi Olavin kädestä mustan tussin ja fläppipaperin. Se rupesi vimmatusti piirtämään jotain syhryä.
“Mikä vittu toi on?” kysyin.
“Etsä nää, Totoro tietty. Shh oo ihan hiljaa, ettei noi muut kuule!”
Meijän uskonto oli siis totorismi. Siinä palvottiin iso-Totoroa ja ainaski kerran viikossa piti kattoo Naapurini Totoro. Aarni kirjasi kymmentä totorismin oleellista käskyä ylös fläppipaperille ja mä laskeuduin makoilemaan nurmikolle.
“No?” mä tokaisin hetken kuluttua.
“Täh?”
“Miten teijän juttelu oikeen suju?”
Aarni katsoi mua kipeen näköisenä ja kohautti hitaasti olkiaan.
“Mä en osaa tykätä siitä oikein”, se kuiskasi.
“Mitä sä tarkotat?”
Aarni katseli järven toiselle puolelle ja puri alahuultaan. Toiselta puolelta nurmikenttää Olavi katseli hajamielisenä sitä. “Mä oon asettanu itelleni nii korkeet rajat. Jos tykkään jostaki, nii mun on pakko tykätä sitte kunnolla. Niinku sua. Mulle ei riitä et pidän jotakuta ihan kivana. Musta tuntuu, että loukkaan Olavia jos en rakasta sitä.”
Olin toivonut, ettei Aarni enää ottaisi puheeksi sen tunteita mua kohtaan. Se nolotti mua, enkä voinut tehdä sille mitään.
AARNI“Sä loukkaat sitä joka tapauksessa, se tykkää susta jo”, Janne sanoi.
Kyllä mä tiesin ja se teki kaikesta niin hurjan vaikeeta.
Muut ryhmät olivat saaneet uskontonsa suunniteltua. Illuusian, Loimun ja Kaisun uskonto palvoi puita, kaikin tavoin, ja siihen kuului kaikenlaiset rituaalit puisille pöydille ja tuoleille, esimerkiksi. Ainon, Jennin ja Nikon uskonto oli pissismi. Huvittavaa, miten ne teki itsestään pilkkaa. Nosti kyllä sinänsä pisteitä mun silmissä. Itseironia oli aina jees.
Janne esitteli totorismin mun seisoessa sen vieressä vaiti. En jaksanut millään keskittyä, mun ajatukset jylläsivät Olavin ja Jannen välillä. En ollut ajatellut Jannesta silleen kuin aina ennen, montaakaan kertaa täällä leirillä, enkö siis rakastanut sitä enää? Pakkohan mun oli. Toisaalta Olavi on ollut ihan tolkuttoman kutkuttava ja samalla raivostuttavan ihana tyyppi.
Huljuttelin tuulessa paksuja ja tummina helposti lämpeneviä hiuksiani. Aamupäiväinen kaunis sää kaunistui kaunistumistaan. Oli hurjan lämmintä, varmaan yli kakskytkuus astetta.
Olavin ja Lotan ryhmään oli liittynyt myös Heikki ja Milla. Lotta kertoi, että heidän uskonnossaan oli sataviisi sääntöä, jotka oli painettuna pieneen opaskirjaan. Uskonnossa palvottiin kuulemma Urah-Gu -nimistä jumalaa, joka toteutti urah-gun uskoisten syvimmätkin toiveet.
“Me ite Lotan kanssa ainaki ollaan päätetty alkaa urah-gulaisiks, ku meil molemmil on aika suuret toiveet toteutettavina, hehheh”, Olavi naurahti ja istui takaisin alas.
Janne otti Lotan kaulalla roikkuvan järjestelmäkameran ja räpsi meistä muutaman kuvan. Osasin kuvitella, miten nyrpeältä näytin.
Salla ohjasti meijät kauniista säästä sisätiloihin, missä auringonvalo paljasti jokaikisen pölyhiukkasen ja missä oli muutenkin tunkkaista.
“Kerätkää kaikki tyynyt ja patjat tähän keskelle miellyttäväksi kasaksi, mie jään tänne puolen porukan kanssa ja puolet sitte seuraa tota Sallaa takapihalle”, Kauri sanoi.
Heittäydyin tyynykasaan ja vetäisin Jannen mun viereen. Lotta ja Olavi loikkasivat melkein meidän päälle ja nauroivat. Tyylikkäästi Salla riuhtaisi Olavin ja Jannen mukaansa pihalle ja Kaisu käski myös Elisan, Illuusian ja Kaurin mukaansa. Joten mun ja Lotan kanssa köllimään jäivät Loimu, Jenni, Milla, Aino, Heikki ja Niko.
“Okei, eli meijän pikku kulttuuriyhteisö perustuu löhöilyyn ja mukavuuden haikailuun”, Niko aloitti.
“Joo, tässä on tämmöisiä kortteja. Mustia sydämiä, punaisia sydämiä ja sitten on tämmöisiä randomkuviollisia vihreitä”, Milla jatkoi.
“Meijän yhteisö on matriarkaalinen, eli naiset on tärkeässä asemassa. Tytöille on tarkotettu nää sydämet, ja pojat saa näitä muita kortteja. Kun tyttö antaa jollekin, yleensä pojalle, sydämen, se tarkoittaa että toisen kuuluu helliä tätä. Vaikka hieroa selkää”, Niko selitti ja jako tytöille sydänkortteja, “mustilla sydämillä tyttö ilmaisee sitten saaneensa tarpeeks hellyyttä.”
Poikien korteilla ei sinänsä ilmeisesti ollut mitään funktiota, niillä pidettiin hauskaa läiskimällä sinne sun tänne. Ikäänkuin pelattin kai. Niko kertoi myös, ettei saanut puhua normisti, vaan piti äännellä outoja mhmmm-ääniä ja mumista ja henkäillä.
Kulttuurisimulaatio alkoi. Lotta heittäytyi heti mun lähelle ja mumisi vaativasti tarjoamalla mulle punaista sydäntä. Silitin Lottaa poskesta ja kutittelin sitä masusta. Pian sain kuitenkin mustan sydämen ja piilouduin tyynyjen alle. Mulle jäi käteen kaksi korttia. Musta ja punainen sydän. Saisinko mä nyt käyttää niitä myös?
Huoneessa muhisi ja hyrisi ja kehräsi, kun kaikilla oli niin mukavaa. Välillä joku hihkui naurusta ja joku tömpsähti tyynyvuorelta alas.
“Ööh, eiku shit, fifi.. Fifi fafa”, mä kuulin Olavin äänen. Eihän sen pitäny tulla tänne?
Ryömin esiin tyynyistä ja tunsin, miten mun sähköiset hiukset nousivat pystyyn.
“Olavi on vaihto-oppilas fififafa-kulttuurista, otetaan se sydämellisesti vastaan, mmmhhh!” Niko tulkkasi.
Lotta ryntäsi Olavin luo ja halasi sitä. Olavi tyrkkäsi kauhistuneena Lotan kauemmas ja tyrkkäsi sille jotain pallollisia kortteja.
“Fifi!” Olavi huudahti kiihtyneenä, mutta huomasin, miten sen pokka ei meinannut pysyä. Olavi istahti metrin päähän musta ja mä tietysti kulttuurini mukaisesti möngersin ihan siihen kiinni. Olavi näytti varaukselliselta ja tunki mun käteen kortin missä oli kolme palloa.
“Fififafa?” Olavi kysyi ja mulle tuli äärimmäisen typerä olo, kun mumisin: “Mhhhmm.”
Olavin kasvoille kohosi virne, joka ei tosiaan lähtenyt pois, kun Milla tuli demostroimaan mun kanssa, miten meidän kulttuurin kortit toimivat.
Illuusia antoi Olaville punaisen sydämen vähän ujon näköisenä ja myhäili hiljaa. Tökerösti Olavi hipsutteli sen valkoisia hiuksia ja sipaisi sen nenänpäätä. Mulle tuli tajuttoman hankala olo. Vatsanpohjaa pisteli ja tunsin tulevani kärttyisäksi. Mitä Illuusia oikein yritti?
“Mhhhmm”, Lotta muhisi mun vieressä. Se katseli mua ärsyttävän tietäväisenä. Niin mistä? Lotta nyökäytti lähes huomaamattomasti Illuusian ja Olavin suuntaan.
Mä pudistin liian äkkiä päätäni ja Lotan toinen kulmakarva nousi otsatukan alle. Lotta ojensi mulle punasta sydäntä ja mä huokasin, taasko? Lotta kuitenki pudisteli raivokkaasti päätään ja osotti, että mun piti antaa sydän Olaville. Ääh Lotta, mä ajattelin, mutta vääntäydyin kuitenkin Olavin ja Illuusian lähelle. Mun keskeyttäessä Olavin ja Illuusian hipelöinnin, Illuusia kaivoi vähän närkästyneen olosena mustan sydämen ja tyrkkäsi sen Olaville.
Katsoin Olavia silmiin ja virnistin sille, kun heitin sitä punasella sydämellä. Olavi naurahti helpottuneen kuuloisesti ja vetäisi mut sen tavaramerkiksi muodostuneeseen nallekarhuhalaukseen. En voinut olla huokasematta hiljaa. Olavilla vaan oli semmoinen vaikutus. En mä ite sille tietenkään mitään voinut. Sillä sattui olemaan nallekarhukäsivarret, jotka saivat viattomat ihmiset huokaileen. Olavi piteli mua toisella kädellä kiinni vyötäröltä ja survoi samalla sormensa mun hiuspehkoon. Olavin sormet tuntuivat ihanan viileiltä kontrastina mun kuumaan olotilaan. Joka siis johtui tietystikin tyynyissä myllertämisestä.
Sen sormet vaelteli mun niskassa ja kaulalla. Se tuntui ihanalta.
Pian mökkiin tuli muutkin fififafa-kulttuurista ja ne katsoivat Olavia kauhistuneina. Kauri ilmotti simulaation tulleen päätökseen ja Olavi laski kädet mun kaulalta meidän väliin, syliin.
OLAVIVälipalaksi Joel oli tehnyt raparperikiisseliä.
“Tervehdys, Olli, käviskös tupakka? Mä tarjoon”, Joel totesi niin maireasti, kun se sen möreellä äänellä pystyi.
“Olavi on lopettanu tupakoinnin, ja sitä paitsi Olli on mun lempinimi sille!” Aarni puuskahti mun takaa.
“Äsh, älkää kumpikaa sanoko Olli, en kauheesti tykkää siitä”, mä mutisin.
Joel katsoi mua silleen jos-et-tuu-mun-kaa-laiturille-niin-kuolet! Joten mun oli silleen vähän pakko mennä.
Joel imi punaista Marlboroaan kiivaasti ja mun teki helvetisti mieli pyytää hatsit, mutta Aarnin tyytyväisyyden takaamiseksi keskityin nauttimaan Joelin tupakasta passiivisesti.
“Onneks olkoon vain”, Joel tokaisi aika töykeän sävysesti.
“Hä?”
“Aluevaltauksestas, prinsessas on aika omistavaista laatua”, se jatkoi jotenkin katkerasti. Mikä sua Joel oikein vaivaa, mä halusin kysyä, mutten jaksanut.
“Omistavaista, mutta kehen. Siinäpä kysymys”, Joel jatkoi myhäillen, “keskiviikkona mä kuulin vähän ku pikkulinnut visers. Tai, no, olin myöhäisillan tupakalla. Aarni ja Janne jutteli vähä syvällisii. Siis, syvällisiä.”
Katoin Joelia lautasenkokosilla silmillä ja luulen, että mun kasvoilta paistoi epätietoisuus.
“Sitä vaan, että sinuna en menis ihan tappiin asti rakastumaan jäbään, jolla on toiset kiikarissa.”
“Joel saatana sä oot! Helvetti mikä vittupää”, sähisin, mun päässä kiehu ja sumeni. Teki melkein mieli huutaa.
Joel valehteli. Mä tiesin sen, mutta silti! Silti mä en voinut olla kelaamatta päässä kaikkea mitä olin ajatellut ja pelännyt. Aarni ja Janne, tottakai! Mähän olin pitänyt Jannea alusta asti mun kilpailijana. Se oli ehkä mua komeampikin, en tiiä. Ainakin se tunsi Aarnin täydellisesti. Käänsin Joelille selän ja halusin juosta.
Protualue ahdisti mua ekaa kertaa, mun teki mieli juosta hiekkatietä autotielle, moottoritietä Helsinkiin. Mun teki mieli hypätä järveen, uida pitkälle. Mutta mä vaan kävelin tönkösti ruokapöytään esittäen, ettei Joel ollut sanonut mitään. Ei yhtään mitään.
“Mähän sanoin et Joel on katala”, Aarni mutisi ja pureskeli kynsiään. Yritin saada mun pulssia tasaantumaan, mutta mun päässä vilisi vaan kuvia ja ajatuksia Aarnista ja Jannesta. Aarni ja Janne ja Aarni ja Janne ja Aarni ja Jannejaaarnijanneaarni...
“Mitä asiaa sillä oli?” Lotta kyseli, enkä pystynyt ollenkaan fokusoimaan siihen. Avasin ja suljin mun silmiä, räpyttelin ihan vimmatusti, ikään kuin kuvat päästä katoaisi sillä lailla.
“Huhuu, Lohja kutsuu protualokas Olavia, kuuleeko Olavi?” Janne naurahteli vitsilleen.
“Ööh”, mä mutisin, “ei oo nälkä.”
Nousin penkiltä kolistellen hirveästi. Aarni sai mut lähellä mökkiä kiinni. Se pysäytti mun holtittoman ja päämäärättömän hortoilun kietomalla kädet mun ympärille ja painaen otsansa mun selkään.
“Man, you freak me out”, inhottava täydellinen otus mutisi inhottavan täydellisellä enkullaan.
“Tykkääksä Jannesta?”
Tunsin, miten Aarnin keho jähmettyi mun takana, varmistaen mun pelot. Vitun vittu. Aarni irrottautui musta ja mä kuulin sen hengittävän yhtäkkiä aika raskaasti. Käännyin katsomaan sitä, sen silmät punersi taas ja sen alahuuli väpätti. Helvetin söpö, jälleen kerran. Vastustamaton pampula, joka kaiken tän itselle uskottelun ja jankkaamisen jälkeen tykkäsikin Jannesta!
“Mitä sä oikeen kelaat nyt?” kysyin.
“Emmätiiä”, Aarni nyyhkäisi ihan hiljaa.
Olkien kohautteluiden jälkeen jätin Aarnin seisoskelemaan hiekkapolulle ja laahustin häviäjänä rannalle.
AARNISaakeli. Olavin lanteet keikkuivat ihan vähän sen lampsiessa rannalle ja mua nauratti pikkuisen, löytyhän siitäkin niitä homoisia piirteitä.
“Miten te ette nyt ollenkaan pysy sovussa?” Lotta kysyi yhtäkkiä mun vieressä. No niimpä. Koska mä olin helvetin vaikea ja onnistuin tekemään jokaisesta yksinkertasesta asiasta vittu maailman hankalimman. Eikö sitä voisi vaan antautua toiselle ja rakastaa vapautuneesti, nauttia toisesta?
Salla ja Milla hoputteli alhaalla muita leiriläisiä nousemaan ylös mökille ja mä menin Lotan kanssa sisälle.
“Mä jaan teijät nyt kahtia. Noooin just siitä Aarnin ja Jennin välistä poikki!” Milla sanoi.
Milla ja Salla selittivät, että seuraavaksi oli ohjelmassa väittelyiden harjoittelua. Lotta kuiskasi, että se oli tosi innoissaan. Mun ja Lotan puoli puolusti sitä faktaa, että Kuu olisi juustoa. Toinen puolisko yritti väittää sen olevan jotain muuta.
Me suunniteltiin hetki muutamia perusväitteitä, kuten että tottakai Kuu on juustoa, koska mistä muuten Maan kaikki valtava määrä juustoa tulisi? Me keksittiin, että meijereillä oli muun muassa Nasan kanssa diili juuston tuotannosta.
“No siis ensinäkin, on todistettu, että Kuussa on käyty. Sieltä on tuotu näytteitä, kuukiviä sun muita todisteita”, Loimu sanoi.
“Paskat siellä on käyty! Kaikki median, Nasan, ja Kuujuustoteollisuuden hämäystä. Pellet!” Aino väitti vastaan.
Lopulta, kun me oltiin väitelty Kuusta ja juustosta tarpeeksi pitkään, puolueeton tuomaristo aka tiimi totesi meidän puolen voittajiksi. Heikki sanoi, että meillä oli paljon paremmat perustelut, vaikka me puolustettiin huuhaata. Jeah!
Toisella kierroksella joukkueiden miehitystä muutettiin hieman, ja väittelyaiheena oli hyttysten maailmanvaltius. Silläkin kertaa huuhaan puolustajat voittivat, varmaan lähinnä siksi, että niistä sai parhaat naurut.
Väittelyiden jälkeen Heikki ja Niko usuttivat meidät mun siihenastisen elämän kivuliaimpaan ja hikisimpään leikkiin: Nazi Polizeihin. Niko laittoi mankkaan soimaan vitun lujalle jotain saksalaista heviä ja huusi, että meidän kaikkien piti mennä mahdollisimman kiinni toisiimme. Mä jouduin kaikkien keskelle ja mulle tuli kuuma jo ennen kuin leikki alkoikaan. Joka puolella vilisi käsiä ja jalkoja.
“Ein! Zwei! Drei! Nazi Polizei!” Heikki huusi ja alkoi yhdessä Nikon kanssa repimään meitä irti toisistaan.
Jonkun kyynerpää löi mun poskeen ja jonkun sukka tunkeutui mun suuhun. Mä pidin kaikin voimin kiinni jokaisesta jäsenestä, josta sain otteen. Mähän en jäisi kiinni. ”Ein! Zwei! Drei! Nazi Polizei!” Mä sain sekunnin murto-osaks näkökyvyn ja havaitsin Sallan, Jennin ja Illuusian olevan nyt natsipoliiseja myös.
Viimein mun jalkaan tartuttiin, olin siihen asti selvinnyt kasan keskellä. Otin hädissäni kiinni jonkun käsivarsista, mutta se joku ei pitänyt musta kiinni, vaan antoi mun liukua keskeltä pois. Sain kuitenkin Jannesta lukko-otteen ja lopulta me oltiin viimeset kasassaolijat. Meidät julistettiin sankareiksi ja leikki loppui.
Mä heittäydyin tyynykasaan huohottaen, mutta melkein kaikki muut juoksivat alas rantaan mehulle. Oikeastaan kaikki muut paitsi Olavi. Tietysti. Päätin, etten aikoisi tehdä tästä mitään suurta juttua, kun sen pystyi vielä selvittämään. Mä saavutin Olavin kanssa katsekontaktin ja kuiskasin: “Kuule Olavi.”
“No?” Olavi mutisi.
Olavi ei liikkunut kivoilla vesillä, kaikki mun vaistot kiljui, että pehmitä sitä! Älä vaan pamauta mitään typerää sen korville! Mutta silti mä möläytin ehkä inhottavimmat sanat, mitä siinä tilanteessa pystyin.
“En mä voi noin vaan unohtaa mun ensirakkautta.”
Olavi naurahti kitkerästi.
“En mä voi väittää, etten tykkäis Jannesta enää, se on mun elämän tärkein ihminen ollu aina.”
Olavin ilme oli lastenkirjamaisen helposti luettava ja sen otsalla olisi voinut loistaa VARO MUSTASUKKAISTA POIKAA!
“Miks sä sotkit kaiken”, mä mutisin.
“Ai mä sotkin! Mä varmaan rakastun suhun Aarni! Tajuutsä!”
“Älä sano sitä! Just tota mä tarkotan, en olis koskaan halunnu tavata sua.”
Olavi oli loukkaantunut. Ihan. Helvetin. Loukkaantunut. Mä en tajua, mistä ne sanat edes tuli.
“Mä en tiiä, mitä teen sun kanssa sitten?”
“Olavi! Jos mä en olis koskaan tavannu sua, nii musta ei tuntuis näin sairaan pahalta nyt!”
Se tarttui mua olkapäistä ja tuijotti kun sanoi: “Sillon sä rakastaisit Jannea, etkä luultavasti olis ihan heti kertonu sille sun tunteista. Ja sitten ku olisit, et siltikään olis saanu sitä! Sillon sä olisit ollu ihan törkeen yksin. Nyt sulla on sentään vaihtoehtoja, olla yksin tai tykätä musta.”
Olavin sanat sattui mua, kouraisi just sitä mun arinta pistettä.
“En tajuu mikset vois vaan vihata mua, oon ihan järkyttävä kusipää”, mutisin.
“Mä en pysty. Mielellään vihaisinki”, Olavi hymyili surullisesti.
Nojasin varovaisesti Olavin olkapäähän ja anoin katseella anteeksiantoa. Tietenkin Olavi oli oikeassa, kyllä mä tiesin, ettei Janne tulisi koskaan olemaan mikään mun poikaystävä. Rakastin mä sitä kuin paljon tahansa. Vanhoista tavoista oli vaan niin hirveen vaikea luopua.
Olavin silmät kiiluivat, mutta koska mä olin meistä se itkupilli, ei se päästänyt kyyneleitä sen kauemmaksi silmistään. Olavi hymähti pienesti ennen kuin siirsi kätensä mun vyötärölle.
“Onko tää ookoo”, se kuiskasi ja niiskaisi. Olin siirtymässä makoilemaan sen syliin, mutta Olavi puristi mut yhtäkkiä tiukasti sen rintaa vasten. Sivelin mun lempikohtaa Olavissa ja kiersin rastoista karanneita niskavilloja sormien ympärille ja sitten Olavi halasi mua kerrankin kunnolla, silleen ettei mulla meinannut kulkea ilma. Vihdoin se piteli mua niinku mä halusin, tiukasti ja lujaa.
JANNE“Oho, helvetin outoo”, Olavi säpsähti yhtäkkiä, kun me syötiin kalasoppaa.
“Jaa mikä?” Lotta kysyi.
“Mä en tiiä teidän kenenkää sukunimii ja koulussa kutsun tyylii kaikkii sukunimil!”
“Öö, no mä oon Lotta Laine, hauska tutustua”, Lotta nauroi.
“Janne Veijanen, moi”, virnistin.
“Aarni Rehn.”
Lotta katsoi Aarnia yllättyneenä ja kysyi Olavilta vielä sen sukunimeä. Nimilistat tulivat postissa silloin aikoinaan, mutta kuka sellaisia muisti?
“Peltosen Olavi. Kuule Aarni, sulla on ihana sukunimi. Taidan tästä eteenpän kutsua vaan sillä.”
“Jaa, etpä taida. Mielummin vaikka se Aarre”, Aarni mutisi.
“Herra Veijanen, voisitkos hakea mulle vähän ruisleipää kiitos”, Lotta pyysi ja mä huokaisten alistuin.
“Tuo Rehnillekin!” Olavi nauroi ja arvasin Aarnin kurtistelevan sille kulmia vihaisesti. Tosin, äskettäin ne näyttikin tulevan ihan hyvin toimeen, ehkäpä ne olivat tehneet jonkun välirauhan? Niinku mä ja Lotta. Mun ihastus siihen alkoi olla jo vähän tabu, ikäänkuin sitä ei olisi käynyt alkuunkaan.
Tungin ruisleivän palasia vuorotellen Lotan ja Aarnin suihin. Lotta haukkaili leipää innokkaasti valkoiset hampaat välkkyen ja Aarni vastahakosesti Olaviin päin murjotellen. Olavi näperteli oman ruispalansa ja paprikasuikaleidensa kanssa jonkun aikaa, ja kun se oli saanut sähläyksensä valmiiksi, me nähtiin jotain siirappisinta ikinä. “Avaa suu”, se sanoi Aarnille. Olavi oli kirjottanut paprikoilla leivän päälle
I LIKE U. Meinasi kyllä laatta lentää.
Mutta mun, ja ilmeisesti Lotankin ihmeeksi, Aarniin upposi. Sen posket hehkuivat ja se rupesi hermostuneesti pureskelemaan kynsiään. Mikä oli myöskin vähän outoa, koska nehän oli jo muutaman päivän vaihtaneet suukkoja. Että sitä vaan mietin, että mitä se enää tolla lailla ujosteli?
“Olavi!” Aarni tuhahti hymyillen ja poimi leivältä paprikoita.
Päivällinen alkoi olla ohi ja Salla pyyteli meitä nousemaan mökille. Matkalla ylös se kertoi, että päivän aihe vaihtuisi seuraavassa ohjelmassa.
“Ottakaa hei kaikki tästä paperilappusia ja kyniä jo valmiiksi”, Salla sanoi, “eli illan aiheeksi vaihtui nyt rakkaus. Kirjotelkaa kysymyksiä toisillenne. Esimerkiksi tytöt pojille, että mikä tytössä on nättiä. Semmoista. Ja sitten voi myös ihan yleisesti laittaa kaikille viestiä, pohditaan sitten yhdessä. Mutta siis, aihe on rakkaus, ihmissuhteet ja seurustelu.”
Vaikka mä tiesin, että tää oli tää klassinen jätkien kysymys, nii mun oli ihan pakko.
Mitä tytöt haluaa?! Ihan vaikka vaan mielenkiinnosta, että miten tytöt osaisivat vastata. Kirjoitin lopulta pari muutakin kysymystä, ulkonäköasioista.
“Nyt kaikki on kirjottanut jonkinlaiset kysymykset, hyvä. Voitte vielä illan aikana käydä tiputtamassa palautelaatikkoon lisää jos tulee mieleen, voidaan sitten saunan jälkeen lukea lisää. Ensimmäinen kysymys tulee tytöille. Kuka julkkis vastaa miesihannettasi?” Salla luki lapusta.
Jennin miesihanne oli Johnny Depp. Kuinka yllättävää? Aino luetteli monta mulle tuntematonta muusikkoa ja sanoi ja tummien ja pitkien miesten olevan ylipäätään hotteja. Silläkään ei ollut kovin persoonallinen miesmaku.
“Seuraavaksi voisin kysyä pojilta aina yhden kysymyksen kerrallaan, kun näitä tyttöjen lappuja on niin monta. Eli Olavi, hehe, miten poika isketään?”
“No mua ei oo kovin usein isketty. Mutta kai mä tykkään reippaista ja sosiaalisista. Että tulee vaan rohkeesti juttelemaan, kun mä en kauheen helposti ite lähesty tuntemattomia”, Olavi puheli.
“Entäs Niko, millasia vaatteita tytön pitäis käyttää, vai onko sillä väliä?”
“No kyl itseasias mä katon, miten tytöt pukeutuu, mutta täytyy sanoa, ettei kovin monet mun frendeistä välitä juurikaan. Mä ite tykkään kesämekoista! Ja semmoisista naisellisista, että kurvit näkyy!”
Aino katteli omaa löysää teepaitaansa ja poikamallisia farkkujaan mun mielestä ehkä vähän apeana. Ihan tasavarmasti se saa jostain huomiseksi kireämmät ja tyttömäisemmät kuteet.
“Janne, valmistaudu! Klassikkokysymys tulee sulle, tissit vai perse?”
“Paha! Koska se vaihtelee! Mut en tiiä, ehkä mä oon kuitenki tissi-ihminen”, sanoin ja sain osakseni närkästyneitä katseita. Ups, mun olis kai pitäny sanoo, ettei kummallakaan väliä! “Haha, sori neidit, vitsailin vaan, ei jätkät oikeesti ees nii paljoo välitä!”
Nyt Niko, Kauri, Heikki ja Olavi näyttivät mulle merkitseviä katseita. Aijaa eivai, ne katseet kysyivät.
“Just joo, nii varmaa”, Jenni nauroi.
“Aarni! Avaudu! Mikä tytössä on kiihottavinta?” Salla kysyi iloisesti virnistellen ja Aarni valahti ihan valkoiseksi, raukka, ja katto mua anovasti.
“Mä en oikeen tiiä”, Aarni mutisi ja Olavin kasvoille levisi tyytyväinen virne.
“Kuinni et tiedä?” Aino nauroi.
“En oo miettiny sitä nii paljoo”, poikaparka punastui kaulaan asti, vähän hölmö kun oli. Olisihan se voinut jotain vaan keksiä, nyt tytöt olivat kummissaan ja Olavi hykerteli.
“Älkää nyt kuumotelko sitä”, Lotta sanoi hellästi ja silitteli Aarnin olkapäätä, “jos se ei tiedä, niin se ei tiedä!”
Lappuja käytiin läpi vielä muutamat, mutta selkäesti Aarnin tapaus jäi ilmaan leijumaan vähän kiusallisesti. Onneksi pian sauna oli kuumana ja me pinkaistiin alamäki alas. Tiimistä mukaan tulivat vain Milla ja Niko. Lopputiimi seuraisi perästä kuulemma pienen neuvottelun jälkeen.
OLAVI“Hei Aarni, nyt, mä en päästä sua näin helpolla! Miten et oo muka miettiny sitä asiaa!” Jenni kysyi, mikä oli musta vähän kohtuutonta. Milla näytti pitkästyneeltä ja kohotti varottavasti kulmiaan Jennille. Katsoin Aarnia ja yritin kysyä siltä sanatta, että pitäisikö meidän kertoa. Kyllähän täällä on vaikka mistä salaisuuksista avauduttu. Olisi ehkä melkein törkeetä olla kertomatta. Aarni hymyili viekkaasti ja sen hymy tarttui muhun.
“No, Jenni”, mä sanoin ja heitin löylyä. Lotta ja Janne näyttivät yllättyneiltä ja mä jatkoin: “ehkäpä Aarnia ei kiinnosta?”
“Älä selitä. Salee oot kyllä edes runkatessa fantasioinu vaikka mitä”, Jenni intti.
Aarni huokaisi, katsoi Jenniä tympääntyneesti ja sanoi sitten ehkä vähän haastavana: “Tietenkin. Vaikka mistä! Haluutsä todella kuulla, mistä viimeksi?”
“Mä arvasin! No, sano!”
Aarni katsoi mua, otti mun leuasta kiinni ja käänsi mun pään Jenniin päin. Toisella kädellä se osotteli mua ja virnisteli. Seurasin ihmisten reaktioita; Lotta oli piiloutunut käsiensä taakse ja sen sormien välistä kurkkivat silmät loistivat, Janne näytti aika ylpeältä oikeastaan, mutta Jenni, Illuusia ja Loimu vaan ihan vitun järkyttyneiltä. “Aarni! Eikä, voi ei en kestä!” Aino tosin hihkuili.
Niko ja Milla eivät olleet sanoneet vielä mitään ja nyttenkin ne näyttivät aika neuvottomilta. Eikö protuohjaajien käsikirjassa kerrottu, mitä pitää tehdä, kun kaksi leiriläispoikaa rakastuu?
Tai siis okei, eihän Aarni mua rakastanut, mutta se oli fantasioinut musta. Hehhee! Tunsin, miten mun onnellinen virnistys leveni ja mun teki mieli suudella sitä.
“Eli, Olavi, oot säkin... Homoseksuaali?” Illuusia kysyi hiljaa.
“Hehheh, mä tykkään kyllä tytöistäkin. Tai silleen, ei sillä oo paljoo välii mulle onks tyttö vai poika vai jotain siltä väliltä”, mä sanoin ja otin Aarnin hikisen käden mun käteen, “mutta tällä hetkellä oon joku aarniseksuaali varmaan.”
Aarnin silmiin nousi joko kyyneliä tai sitten laski otsalta hikeä. Mutta ainakin sen täytyi juosta pesuhuoneeseen.
Ainon silmät olivat laajentuneet mun joka sanalla ja se ei näyttänyt oikein pysyvän enää nahoissaan. Se taisi olla aika innoissaan.
“Kauheen noloo”, mä kuiskasin ja lähdin saunasta Aarnin perään. Huuhtelin nopeesti hiet iholta ja marssin pukuhuoneeseen. Siellä Aarni istui pehmoisen näköisissä yöpuvunhousuissa posket punaisina ja hiukset pörrössä. Mä nappasin pyyhkeen patterilta, johon olin jättänyt sen kuivumaan, ja kietaisin lanteilleni.
Heti, kun istahdin Aarnin viereen, se hyppäsi mun syliini ja suuteli. Aarni tuoksui puhtaalta ja ihanalta. Mä nousin seisomaan ja Aarni kietoi jalkansa mun ympärille, kannoin Aarnin ulos saunalta ja iltapalalle.
“Sul jäi vaatteet pukkariin”, Aarni henkäsi, kun se irrotti huulensa mun solisluilta.
“Oho”, mä sanoin ja tarkotin sillä muutaki. Oho sille, että me tosiaan julkistettiin jotain jollekin ihmisryhmälle. Oho sille, että Aarnista oli tullut niin rohkea. Ja oho sille, että Joel näki meidät. Mua hävetti jäädä siihen Joelin silmien alle Aarnin kanssa kuhertelemaan, mutta toisaalta en halunnut lopettaakaan.
Aarni nousi mun sylistä ja kun se haki meille pari sämpylää, olisin voinu vannoa, että se läväytti Joelille jonkinlaisen leveilevän virnistyksen.
“Mennään ulos syömään nää”, Aarni sanoi ja sipaisi mua leukaluun kohdalta. ”Ulos” oli sinänsä vähän outo ilmaisu, kun kerta koko ruokailutila oli pelkkä katos ulkona, mutta ihan sama. Mä seurasin Aarnia kohti metsänreunassa olevaa kallion pätkää, kun Lotta tuli naureskellen meidän luo heilutellen mun verkkareita.
“Me tiietään, miten kiihkeitä te ootte, nii Milla käski mun tuoda sulle housut”, Lotta nauroi, heitti verkkarit ja bokserit mulle, ja lähti mökille. Vedin vähän nolona säädyllisemmän alaosan päälle, eikä Aarnin virnistely auttanut mua ollenkaan.
Aarni antoi mulle sämpylän ja kuuliaisesti pureskeli omaansa. Meidän välille laskeutui kiva hiljainen hetki, jota kummankaan ei tarvinnut pilata. Me istuttiin vierekkäin ja kateltiin meidän varpaita. Aarnilla oli mustaa kynsilakkaa.
“Lotta laitto”, se hihitti.
Iltasatua oltiin varmaan jo alottelemassa ja mä nousin ylös vetäen mukanani Aarnin. Se jäi roikkumaan mun käsivarresta ja me löntysteltiin sisälle. Lotta otti meidät molemmat kainaloihinsa makoilemaan ja se pussasi vuorotellen meidän otsia. “Mun pikku pupuset”, se leperteli. Aarni hymyili Lotan kirjeelle, ja mä luin omani.
Moi Olavi
anteeksi, että mä olin tänään hankala. Oot kultainen.
<3Me oltiin Lotan sylissä, kun Niko luki pornolehteä ääneen ja siihen asentoon me taidettiin nukahtaakin. Vaikka jossain välissä myös Janne oli möyrinyt aika lähelle.
Olipa kerran herttaista.
