Nimi: Sisältä kuollut
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst
Paritus: Eeli/Tino
Haasteet: Lyrics Wheel 16 (sanat lopussa), Neliottelu ja Genretasohaaste (angst)
A/N: Kävipä hassu sattuma, kun sain uuden LW:n kierroksen sanat. Ne nimittäin oli samat, jotka itse lähetin edellisellä kierroksella eli biisi oli hyvin tuttu ja yksi omia lemppareita. On pitänyt kirjoittaa siitä jo pitkän aikaa. Alkuperäinen idea oli aivan erilainen, mutta parempi oikeastaan näin. Sain tilaisuuden kirjoittaa itselle tärkeästä ja edelleen ajankohtaisesta aiheesta.
Sisältä kuollut
Kun mä mietin lukiota, en niinkään kaipaa tunteja, tapahtumia, opettajia tai edes kavereita. Niiden sijaan mä kaihoan sitä, kun ei tarvinnut vielä tietää, mitä tehdä itsellään ja elämällään. Sai elää hetkessä. Suurimmat huolet olivat sitä, että mitä jos ope kysyy sulta jotain just silloin, kun et oo tehnyt läksyjä tai entä jos jäät ilman Vanhojentanssiparia. Mut kaikista eniten mä kaipaan itseäni, sitä, millainen olin silloin. Olin niin elämäniloinen, naiivi ja uskoin sokeasti tulevaisuuteen. Kaikki oli mahdollista. Jossain mielessä on kai hyvä, että sen jälkeen on sisäistänyt elämän realiteetit, mutta mä eläisin mieluummin pilvissä, koska aikuisuus on paskaa.
Lähes kaikki mun silloiset kaverit on nyt opiskelemassa jotakin. Heikistä tulee luokanopettaja, Kalevista kauppatieteiden maisteri ja Eeli on jo valmistunut fysioterapeutiksi. Mä opiskelin vuoden sosiaalialaa, mutta ei se ollut mun juttu. Sen jälkeen mä oon ollut ihan hukassa. En osaa nähdä itseäni missään ammatissa. Mulla ei ole mainitsemisen arvoisia vahvuuksia eikä juuri intohimoa mihinkään. Kaikki patistaa kouluihin ja töihin. Päätä, tee jotain, ole hyödyksi! Joka vuosi olen vanhempi, ja pian mä en olekaan nuori, jolla on paljon aikaa ja mahdollisuus olla mitä vaan. Elämä kulkee mun ohi ihan tahtomatta. Se on ihan hirveää, nähdä, miten muut elää, opiskelee ja tekee töitä ja ovat
menossa jonnekin, kun sä itse jumitat yksin ja arvottomana. Vittu, miten mua ahdistaa.
Sanotaan, että murrosikä on kipein vaihe ihmisen elämässä, mutta musta tää on paljon pahempaa. Kun oot lain silmissä aikuinen ja sun pitäis pärjätä ja tietää, kuka oot ja mitä haluut, vaikka sä et tiedä elämästä yhtään sen enempää kuin teininäkään. Ei muutkaan tiedä, ne vain esittää, mutta ne sentään uskoo löytävänsä vastauksen. Entä sitten, kun ei ole enää uskoa itseen, tulevaisuudesta puhumattakaan? Kukaan ei tule pelastamaan. Oot omillasi. Oot yksin ja eksyksissä, ja mikään ei niin kamalaa kuin se.
Jokaisella pitäisi olla elämässään jokin kiinnekohta. Sellainen, joka pitää sut pystyssä, joka auttaa jaksamaan silloin, kun perustukset rytisee. Mulle se on ollut läheiset ihmiset, mutta nyt mä en ole enää varma, onko mulla sellaista. Yritän puhua mun olosta ja ajatuksista, mutta kukaan ei kuuntele. Ne ei usko, että mulla voisi olla paha olla, koska mä olen niin huoleton ja iloinen tyyppi. Porukat sanoo, että älä huolehdi, sä oot vielä niin nuorikin. Mut mun nuoruus on just se ongelma. Mä olen nuori, kokematon ja tuuliajolla. Hyvähän niiden on puhua, kun niillä on jo vakiduuni, kolme lasta ja asuntolaina. Ne tietää jo, keitä ne on.
Mulla on poikaystävä. Me ollaan oltu yhdessä viisi vuotta. Aiemmin me oltiin toistemme parhaita kavereita, mutta nykyään Eeli tuntuu ihan vieraalta. Jokin meidän välillä on kadonnut. Ei ole enää sitä samaa läheisyyttä ja turvaa kuin ennen. Mua pelottaa, ettei se rakasta mua enää. Se on liikaa kaiken muun lisäksi, koska nyt mä tarvitsisin Eeliä rinnalleni enemmän kuin koskaan. Kai sillä on jotenkin huijattu olo, kun mä olen enää vain varjo entisestä itsestäni. Välillä Eeli katsoo mua sillä tietyllä tavalla, kuin sen harmaat silmät sanoisi:
tää ei ole se ihminen, johon mä rakastuin. Silloin tahtoisin huutaa Eelille, että en mä
tahdo olla sisältä kuollut. Ei se ole mun vika, että mä masennuin. En tiedä, ketä siitä voisi syyttää. Suorituskeskeistä yhteiskuntaako? Tai ehkä geenejä tai ihan vain huonoa tuuria.
Oon kateellinen ja katkera kaikille, jotka ovat mua enemmän elämässä kiinni. Se on hassua. Mulla ei ollut taipumusta kumpaakaan silloin, kun olin oma itseni. Nykyisin tuntuu, että elämä on vienyt multa enemmän kuin se on antanut. Jos en tietäisi paremmasta, se tuskin koskisi niin paljon, mutta mä tiedän ja muistan. Tieto siitä, että joskus mäkin olin onnellinen ja mulla oli toiveita ja unelmia, vainoaa mua. Siksi kaikki paska tuntuu entistä paskemmalta. Oon niin väsynyt siihen, kuten kaikkeen muuhunkin.
Iisa – Kun olit nuori
kukaan ei sanonut et murrosikä tulee aina uudestaan
oisko tää nyt kolmas
aina yhtä kauheaa
mä olen erehtynyt kuvitteleen että oisin aikuinen
sitten käykin ilmi
et mitään siitä tiedä en
piirretään ympyröitä, suljetaan ne kuluneilla lauseilla
oikeeta vapautta
on saada olla pihalla ja vaiheilla
uskoitko jumalaan
kun olit nuori
poltitko tupakkaa
kun olit nuori
lauloitko mukana
Forever Youngia
itkitkö hulluna
kun olit nuori
uskoitko jumalaan
kun olit nuori
poltitko tupakkaa
kun olit nuori
lauloitko mukana
Forever Youngia
itkitkö hulluna
kun olit nuori
mun tekee mieli olla kaikkee muuta paitsi itsetietoinen
filosofioista
olkoon tää se viimeinen
oon pelkkä irtokarkki kauhaistuna sekaan erilaatuisten
onnekas jos kohtaan
toisen samankaltaisen
puretaan salaisuudet, kuoritaan ne palaneilla sormilla
oikeeta totuutta
voi loppuelämänsä esiin kaivella
uskoitko jumalaan
kun olit nuori
poltitko tupakkaa
kun olit nuori
lauloitko mukana
Forever Youngia
itkitkö hulluna
kun olit nuori
uskoitko jumalaan
kun olit nuori
poltitko tupakkaa
kun olit nuori
lauloitko mukana
Forever Youngia
itkitkö hulluna
kun olit nuori
lauloitko mukana
Forever Youngia
itkitkö hulluna
kun olit nuori
uskoitko jumalaan
kun olit nuori
poltitko tupakkaa
kun olit nuori
lauloitko mukana
Forever Youngia
itkitkö hulluna
kun olit nuori
