muovi on murhaa
(h a i s t a k a a v i t t u)
Ikäraja: sallittu
Fandom & vastuuvapaus: Voltron: Legendary Defender; en omista, en tienaa
Genre: hurt/comfort -viherpropagandaa, kuollut hai -realismi-AU
Hahmot: Hunk/Shiro, sivuroolissa Allura
Kiitokset: Suuri kiitos betauksesta Beelsebuttille ja otsikosta Aurinkolapselle, pus.
Haasteet: Kasvata puu (aiheena linnut, oneshot), Se oikea ja sen haaremi II (Takashi Shirogane), Arkifest II (haaste 28: työelämä, haaste 38: arki-AU, haaste 41: kannanotto)
A/N: No mutta tuota. Aurinkolapsi heitti irkissä tässä jonain iltana sellaisen viestin kuin "haista kaavittu" - kontekstia en muista - ja välittömästi halusin kirjoittaa kyseisellä otsikolla tekstin. Tän illan sanasotien aikana... idea kehittyi aika jännäänkin suuntaan. Olkoot tämä siis omistettu Aurille. :> Taustatutkimusta on tehty ja siitä on lainattu jonkin verran tekstin elementteihin, linkkaan muutaman jutun tuonne tekstin loppuun. Toivottavasti tykkäätte - ettekä provosoidu liikaa otsikosta!
Hunk nosti aurinkolasit päästään, katsoi hiekkarannalle pystytetyn katoksen alla makaavan hain ruhoa ja puuskahti. Aamuaurinko loisti valkoisena pallona keskellä taivasta ja sai meren kimaltamaan tuhansina timantteina. Lokit lensivät korkealla, kirkuivat kuolinlaulua haille ja yrittivät saalistaa rannan ylitsepursuavista roskiksista itselleen jämäsyötävää. Lopputuloksena ympäristö muutaman metrin säteellä roskiksista oli täynnä värikkäitä muovi- ja paperikääreitä. Koko näkymä tuntui niin irvokkaalta: kuollut valkohai, hyeenamaiset lokit ja ihmisen piittaamattomuus verkon lailla heitettynä kaiken sen päälle.
Hunk asteli varovaisesti hiekan, matalien ruohokasvien ja roskien välistä katoksen alle. Allura oli jo valmiina tapahtumapaikalla, valmistellut muiden apulaistutkijoiden kanssa tilanteen niin, että hain tilannetta oli helpompi tarkastella. Vaikka noin lähtökohtaisesti kaikki kuolleena löytyneet valkohait tutkittiin niiden harvinaisuuden vuoksi, vain osa niistä päätyisi Wilmingtonin yliopiston pöydille – osa lähetettäisiin muihin Pohjois-Carolinan yliopistoihin tutkittaviksi. Hunk tekisi kuitenkin päätöksen, sillä hän oli yksi kokeneimmista haitutkijoista itärannikolla. Tällä kertaa jo kaukaa näytti siltä, että tämä yksilö tulisi heidän tutkittavakseen: hai oli poikkeuksellisen hyvässä kunnossa, eikä se ollut auringon paahteessakaan vielä kärsinyt liikaa näkyviä kudosvaurioita.
”Allura, näyttää hyvältä. Onko mitään erityisen tärkeää huomautettavaa?”
”Et ole väärässä, tämä on mainio yksilö meille. Hai on saanut jonkin verran puremahaavoja nahkaansa, mutta en usko, että se on kuolinsyy tällä kertaa. Ne eivät ole tarpeeksi syviä. Meidän on hyvä tutkia tämä.”
Hunk kyykkäsi tarkastelemaan haita lähempää – se vaikutti yllättävän pieneltä valkohaiksi. Hän hapuroi viereiseltä pöydältä itselleen kertakäyttöhansikkaat, mittanauhan ja pari työkalua. Kun Hunk tarkasteli tyypilliseen tyyliinsä ruhoa – ajatusvirtaansa mutisten, yksityiskohtaisesti – Allura keinui sivulta toiselle painoaan siirrellen ja katseli, kuinka rengasnokkalokki tökki punertavalla nokallaan voileipäkäärettä, johon oli jäänyt viiva majoneesia. Sitten lokki hypähteli poispäin seuraavan roskan ääreen ja Alluran kasvoille nousi vino, melankolinen hymy. Hän rakasti työtään eläinten parissa, piti paljon siitä, että sai tutkia kuolinsyitä ja selvittää, miten rakentaa parempi maailma kaikkien eliöiden kannalta. Tällaiset hetket kuitenkin turhauttivat häntä, ja oikeastaan kaikki hänen tapaamansa eläintutkijat jakoivat saman kannan.
Hunk sai tehtyä tarkastelunsa ja vahvisti Alluralle, että hai siirrettäisiin Wilmingtoniin tutkittavaksi. Allura nyökkäsi ja siirtyi järjestelemään muiden paikalla olevien kanssa ruhon siirtämistä yliopiston tiloihin. Hunk käveli takaisin autolleen, joi keltaisesta juomapullostaan pitkän huikan – aurinko paistoi yllättävänkin lämpimästi – ja jäi selaamaan hetkeksi kännykkäänsä. Twitterissä ilmastotutkijat varoittelivat eläinten nestehukasta ja antoivat neuvoja, miten ihminen pystyisi auttamaan tilanteessa. Oli ollut kohtuuttoman kuumaa jo kohtuuttoman pitkään, ja Hunkia turhautti se, että tämänkaltaisille ilmastonmuutoksen hätähuudoille ei kiinnostuttu tekemään mitään.
Mutta ainakin hän itse yrittäisi parhaansa, tutkimuksellaan ja pienillä arjen teoilla. Sähköauto hurahti käyntiin, kun Hunk painoi nappia ratin syrjästä, ja hän lähti ajamaan kohti yliopistoa.
*
”Yksilö on noin kahdeksan jalkaa pitkä ja arviolta kaksikymmentä vuotta vanha. Painoa yksilöllä on noin kolmesataa paunaa. Näkyvimmät pintakudosvauriot ovat puremajäljet, joiden koko vaihtelee tuumasta muutamaan tuumaan. Jälkiä on erityisesti hain vatsassa ja kyljissä. Lisäksi jäljet näyttävät olevan toisten haiden tekemiä, eritoten sellaisten, joilla on kapeammat hampaat kuin tutkittavalla yksilöllä – paikasta ja laadusta johtuen oletan, että ne ovat kuolemanjälkeisiä.”
Hunk oli nauhoittanut tapansa mukaisesti koko nekropsian ja kuunteli nyt jälkeenpäin, oliko nauhoituksessa mitään järkeä. Se pitäisi kuitenkin litteroida jossain vaiheessa, joten yksityiskohtien tarkistaminen nyt olisi helppoa, kun hai oli vielä helposti heidän saatavillaan. Kaikki vaikutti olevan kohdillaan, ja Allurakin huojui oviaukossa kuuntelemassa Hunkin keskittynyttä ääntä uusintana. Kaikkiaan nekropsia oli mennyt oikein mallikelpoisesti, ja uudelleenkuuntelukin oli vain protokollan mukaista. Hunk hyppi joitakin tyhjiä välejä yli ja pääsi viimein kohtaan, jossa he alkoivat tarkastella sisäelinten kuntoa. Maksa oli ollut täydellisessä kunnossa, loisia oli ollut tyypillinen määrä… mutta Hunk ja Allura molemmat tiesivät, mikä oli ollut pielessä.
Valkohain vatsasta kuuluisi löytyä jäänteitä sen ruuasta, useimmiten luita. Eikä tämän perusteella ollut ollut ihmekään, että hain vatsassa oli rumpukalan, erään suhteellisen yleisen suolaisen veden kalan, luita. Silti kun Hunk oli kaapinut sisällön metalliastiaan ja passannut se Alluran tutkittavaksi, oli hyvin nopeasti selvinnyt, mikä oli vikana. Allura oli erotellut luut ja niiden seasta löytyneet muovinpalat karkean pikaisella jaolla kahtia, ja heidän järkytyksekseen lähes puolet vatsan sisällöstä oli ollut muovia. Luonnollisesti valkohain vatsahapot ovat tujuja, mutta se, että hain sisältä oli löytynyt niin paljon muovia?
Nekropsian jälkeen Hunk oli puhdistautunut käytäntöjen mukaisesti ja mennyt sen jälkeen hakemaan viidennen kerroksen tuuletusparvekkeelta raikasta ilmaa, katsellut läheiseen puistoon – ja henkisesti luovuttanut. Hain vatsalaukusta ei olisi pitänyt löytyä muovia. Ei ainakaan niissä määrin, mitä he olivat tutkimuksen perusteella löytäneet. Hunk istuutui alas ja kuunteli, kuinka vaikertajakyyhky kujersi jossain lähistöllä. Sen pehmeä, surumielinen ujellus sai hänet sulkemaan silmänsä ja nauttimaan myöhäisiltapäivän tuulenvireestä. Hetken päästä parvekkeen ovi kävi.
”Hunk?”
”Allura.”
”Onhan kaikki kunnossa? Tämän päivän haitapaus oli vähän…”
”Raju. Miten me tehdään tätä?”
”Minä kysyn itseltäni samaa joka ikinen kerta, kun nekropsian tuloksista paljastuu jotain radikaalisti odotettavissa olevasta poikkeavaa. Ja aina kun se on jotakin näin erikoista, minä… sorrun.”
”Mä en halua enää tutkia yhtäkään eläintä, joka kuolee muoviin. Joka kuolee siihen, että me tehdään ihmiskuntana jotain näin väärin ja ollaan välittämättä siitä, että kaikki meidän ympärille palaa maan tasalle.”
Hunkin äänensävy sai kyyneleet kihoamaan Alluran silmäkulmiin. Kyyhky jatkoi surulauluaan, eikä Allura osannut vastata. Hän istuutui Hunkin viereen, painoi päänsä tämän olkapäätä vasten ja kaksikko katsoi, kuinka aurinko peitti kampuksen valoverkkoonsa.
*
Hunk ajoi leveällä kaarella sähköautonsa pihatielle, sammutti ajoneuvon ja istui hetken molemmat kädet ratilla. Talon ikkunassa näkyi, kuinka keittiössä loistivat valot – Hunk mietti hetken ja tajusi, että tiistait olivat Shirolle vapaailtoja, joten hän oli varmaankin laittamassa heille illallista. Ajatus sai hymyn nousemaan hänen kasvoilleen, eikä hän ollut varma miksi – oliko syynä ruoka vai rakas aviomies – mutta tällaisen päivän jälkeen tarvitsikin hymyjä.
Kun Hunk nousi autosta, pihapolun kivetyksen isoimmalla kivellä makasi kuollut lokinpoikanen. Hunk kirosi puoliääneti uloshengitykseensä ja kumartui tarkastelemaan kuollutta, harmaata pörröpalloa.
Kuumuus ja nestehukka saavat kaiken sekaisin, ihmisistä eläimiin, hän ei voinut olla ajattelematta. Tämäkin lintuparka oli varmasti kuivuessaan törmännyt johonkin, pudonnut jostain – mitä tahansa pahaa. Hunk kävi hakemassa autotallista lapion ja siirsi kuolleen poikasen varovasti autotallin vieressä olevan pensaan juurelle. Lapio sai palata takaisin paikalleen, ja Hunk puri huultaan kävellessään kohti kotiovea.
Sisällä tuoksui taivaalliselta, mikä ei kylläkään ollut kovin suuri ihme, sillä Shiro toimi kokkina eräässä paikallisessa kasvispikaruokaa tarjoavassa ravintolassa. Hunk ei ollut kovin nirso ruuan suhteen – hänen jonkin verran pulleasta ulkomuodostaankin saattoi arvata, että aterioista kieltäytyminen ei ollut hänen kaltaistaan – mutta Shiron tavattuaan hän oli etenkin rakastunut kasvisruokiin. Hunk riisui tennarinsa eteisen kenkätelineeseen ja hiippaili sitten keittiöön. Shiro luki Chef Magazinea ja vihelteli samalla jotakin kappaletta, joka kuulosti etäisesti tutulta. Hunkin ilmestyttyä oviaukkoon hän kääntyi ympäri ja hymyili leveästi tälle.
”No mutta moi, rakas. Miten meni töissä tänään?”
”Mä en halua puhua siitä.”
Shiro laski lehden aukinaisena keittiön saarekkeelle ja kiersi antamaan halauksen ja kevyen suudelman Hunkille. Sitten hän katsoi toinen kulma kurtussa miestään.
”Liittyykö tämä siihen haihin, josta oli uutisissa? Se joka löytyi rannalta aamuvarhaisessa?”
”Just siihen. Sen vatsa oli täynnä muovia.”
”Voi ei…”
”Sanopa muuta.”
Shiro silitti Hunkin poskea ja yritti hymyillä edes jokseenkin lohduttavasti, mutta ymmärsi tilanteen vakavuuden. Hetken halailun jälkeen hän pussasi Hunkia pikaisesti poskelle ennen kuin kääntyi ottamaan ruuan pois uunista.
”Kesäkurpitsa-halloumilasagnea. Kelpaa varmaan?”
”Herranen aika. Tarviiko edes kysyä kahdesti?”
Shiro naurahti, ripusti uunikintaat takaisin seinäkoukkuun ja hätisti Hunkin jo istumaan ruokapöytään, vaikka tämä yritti parhaansa mukaan auttaa ottamalla aterimia laatikostosta. Tänä iltana Hunk saisi levätä.
*
Aterian jälkeen kaksikko lössähti olohuoneen sohvalle ja Shiro laittoi Netflixistä pyörimään jonkin leipomishömppäkilpailun, joka sopi täydellisesti taustalla olevaksi sarjaksi, jolla saattoi täyttää tylsät ja hiljaiset hetket. Shiron kasvot oli painettu vasten Hunkin tummanruskeaa hiuspehkoa.
”Mä en vaan jaksa enää yhtäkään kuollutta eläintä. Tossa matkalla autolta kotiovellekin törmäsin kuolleeseen linnunpoikaseen.”
”Ei voi olla todellista.”
”Sä varmaan ymmärrät, kuinka turhauttavaa tää on.”
”Äärimmäistyvät luonnonilmiöt? Muoviin kuolevat eläimet? Tässä on juuri niitä syitä, miksi olen kasvissyöjä ja töissä siellä missä olen.”
”Niin.”
Shiro puuskahti Hunkin tukkaan ja korjasi asentoaan.
”Kaikki tämä on ihan hirveää, ja minä tiedän sen. Mutta meillä ei ole vaihtoehtoja. On vain pakko taistella ja vaikuttaa edes ruohonjuuritasolta.”
Hunk kietoutui vielä tiukemmin Shiron otteeseen ja kiitti jotakin jumalhahmoa siitä, että häntä oli siunattu niin kiltillä ja viisaalla kumppanilla.
”Ja Hunk, se työ, mitä sinä teet… teidän selville saamanne asiat ovat niitä faktoja, joilla herätetään huomio. Joilla vaikuttajat saa ihmiset liikkeelle
huutamaan ja
raivoamaan, että päättäjät tekee viisaampia päätöksiä tai vaihtuu sellaisiin ihmisiin, jotka tekee viisaampia päätöksiä.”
”… totta.”
”Älä luovuta. Tee se. Jos et tuon vuoksi, niin edes minun vuokseni.”
Hunk sai haikean hymyn huulilleen ja naurahti puoli-itkuisesti.
”Mä rakastan sua, Takashi. Joten totta kai mä teen.”
Shiro rutisti Hunkia tiukemmin ja kaksikko jäi viimein katselemaan leipomiskilpailua. Eräs mukana kilpaileva kondiittori oli leiponut papukaijaa muistuttavan kakun, ja tuomarit kehuivat sen suunnilleen maasta taivaaseen. Ja koska Hunk näki herkullisen leivonnaisen, luonnollisena seurauksena hän alkoi haluta kakkua. Onneksi lähikauppaan oli parinsadan metrin matka – se toimisi hyvin iltalenkkinä, ja kakku tietenkin olisi täydellinen jälkiruoka Shiron pettämättömän herkulliselle lasagnelle. Matkalla he lähtivät käsi kädessä, kuten aina, ja kuuntelivat, kuinka isohaukkakehrääjä vaakkui menemään lähistöllä. Se oli hämmentävää: kaikki oli niin suuren muutoksen keskellä, ja entisiin pelto- ja metsälintuihinkin saattoi törmätä paljon urbaanimmissa ympäristöissä.
Se pelotti Hunkia, ja syytä kai olikin.
*
Kello taittui yhteentoista illalla, ja Hunk oli läpikotaisin uupunut. Takana oli pitkä päivä hain ja Shiron parissa, eikä hän voisi olla onnellisempi päästessään nukkumaan aviomiehensä vierelle. Ennen nukahtamista he vaihtoivat vielä lempeitä suudelmia ja sellaisia sanoja, joita kaipasi pitkien päivien jälkeen. Valot sammutettiin ja Hunk jäi makaamaan silmät auki pimeään huoneeseen käsi Shiron kädessä. Hetki kului hiljaisuudessa, ja lopulta Hunk koki, että piti sanoa vielä lisää.
”Shiro?”
”Mm?”
”Mä oon onnellinen.”
”Samoin. Kiitos sinun.”
”Ei, vaan kiitos sun. Mä en tiiä, mitä tekisin, jos sun kaltainen tyyppi ei ois mun vierellä.”
”Minä ajattelen sitä enemmänkin… kohtalona. Että meidän on tarkoitus olla tässä, yhdessä.”
Hunk puristi tiukemmin Shiron kädestä, ja Shiro puristi takaisin.
”Ja Hunk… minä pysyn tässä. Koska sinua ja meitä tarvitaan.”
”… kiitos.”
[1] https://www.earthtouchnews.com/oceans/oceans/shark-csi-unravelling-the-mysterious-death-of-a-great-white/
[2] https://www.quora.com/Can-tiger-sharks-eat-plastic
[3] https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_birds_of_North_Carolina
[4] https://goo.gl/maps/qm7CYuXTCZq (kartta Pohjois-Carolinan yliopistoon)
