Ficin nimi: Purppuravankila (kellot)
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Voltron
Ikäraja: k-11
Päähenkilö: Shiro
Genre: Synkkää draamaa kai, psykokerrontaa
Summary: Ehkä kaikki hänen ympärillään toimi kellon tavoin.
A/N: Kerrontahaaste antoi pontta tämänkaltaiseen tarinointityyliin ja äkkiäkös sitä sitten juolahti mieleen Shiro ja vankila-ajat. Osallistuu myös haasteeseen Animaatioiden taikamaailma.
***
Kun Shiro avasi silmänsä, pimeyttä valaisi purppura. Se tunki suljettujenkin silmäluomien taakse viruksen lailla. Kolkko harmaa vaikutti siihen rinnastettuna melkein kauniilta. Purppura oli rumaa, etovaa, pahaa. Se tahrasi häpeilemättä, istui hänen iholleen kutsumatta ja kietoi viittaansa, kunnes hän väsyi rimpuilemaan.
Sitten se hukutti hänet kerta toisensa jälkeen.
Ehkä vartijat olivat aina samoja, joita näki samaan aikaan. Se yksi, toinen, kolmaskin. Ehkä vuorokauden vaihtumisen saattoi selvittää heidän liikkeistään. Yksi käveli lampsien, toinen jämäkästi ja kolmas nopeasti kuin kiire olisi kummitellut takaraivossa. Askeleet kopisivat käytävillä, tuntuivat kuuluvan etäällä ja vieressä samanaikaisesti. Se ärsytti häntä.
Vihaiset kasvot Shiron ympärillä vaihtuivat niin tiuhaan, ettei hän ehkä ollut tavannut monia ensimmäistäkään kertaa. Hän ei muistanut nimiä, muttei aina välittänyt kysyä niistä sen enempää. Heillä kaikilla oli nimi, oli ainakin ollut, mutta sillä ei ollut enää merkitystä. Kirjanpito hoidettiin muilla tuntomerkeillä.
Jalkoja särki, mutta hän ei saattanut istua aloilleen. Huone hänen ympärillään oli ikkunaton, karuudessaan oudon kiehtova. Ovesta ei kulkenut muita kuin vartijoita ja heidän mukaansa päätyneitä kurjia. Joskus se oli hän, toisinaan joku toinen, nimetön, merkityksetön.
Odottaminen ei ollut koskaan miellyttävää, mutta muuta vaihtoehtoa ei ollut. Niin se meni, se niiden peli. Ne katsoivat, valikoivat mielensä mukaan ja sormellaan osoittaen käskivät mukaansa.
Venäläinen ruletti ilman asetta ja pullonpyöritys ilman pulloa. Entten tentten teelika vittu.
Sisuskaluja puristi rautainen koura, eikä hän estänyt irvistystä. Piti muistaa syödä, hän komensi itseään jälleen kerran. Piti muistaa syödä, jotta jaksoi. Jos ei jaksanut, päätyi muualle.
Sitäkö sinä haluat?
Etkö?
Siispä lusikka kouraan ja apetta ääntä kohti.
Ehkä kaikki hänen ympärillään toimi kellon tavoin, hän ajatteli erään kerran.
Ne rakastivat rutiineja, kerta kaikkiaan. Hänkin sen tiesi, että rutiinit toivat elämään järjestystä ja turvaa. Turvasta hän ei ollut mennyt takuuseen enää pitkään aikaan, eikä hän ollut halunnut ajatella sitä sanaa lainkaan. Se oli ruma sana. Sen sijaan järjestys oli läsnä jatkuvasti. Kuri, ylempien kunnioitus, alempien halveksunta, kaikki kuului järjestykseen, eikä ilman järjestystä ollut mitään. Imperiumi vaati pelisääntönsä ja liikkuvat osat koneistoonsa.
Kellon ajatteleminen toi jotain järkeä, ainakin Shiro halusi kuvitella niin. Mielikuva auttoi tarttumaan ympäristöönsä vähän konkreettisemmin. Hän laski tunteja, huomasi käyttävänsä liiaksi aikaa yksittäisiin minuutteihin ja aloitti alusta. Kuka käveli missäkin ja millaisin askelein, juoksiko, maleksiko.
Miksi se kiirehtinyt ehti kerrankin pysähtyä ja katsella heitä niin pitkään ja hartaasti?
Jatka matkaasi ja pidä kellon koneisto kasassa, roikale.
Sillä kerralla viisarina toimiva teräväkyntinen sormi pysähtyi häneen. Hänen samea katseensa pyyhkäisi rauhansa herjaajaa, muttei pysähtynyt. Tuijottamisesta ne eivät pitäneet ensinkään.
Hän nousi ylös omin jaloin ja vältti katsomasta valkeana iskevää sähköä niskuroijien varalta. Ne tiesivät hänen yhteistyökykynsä ja kätkivät kipinöiden rätinän selkänsä taakse. Pitivät sen piilossa eräänlaisena yllätyksenä.
Ehkä hän oli murtumassa, Shiro ehti ajatella kuullessaan omien askeleidensa sekoittuvan vartijoiden askeliin. Kopina muuttui tikitykseksi ja suoranaiseksi kakofoniaksi.
Silmänurkat täyttyivät purppuran kajosta, hän hengitti keuhkoihinsa sitä kamalaa väriä ja yritti muistaa, miltä tuntui nähdä kerran muitakin värejä. Siitä oli kauan. Päiviä, viikkoja, kuukausia? Hän ei tiennyt, ja se oli pelottavaa.
Hänen kellonsa oli rikki.
