Nimi: Suunnan muutoksia
Kirjoittaja: Tuntematonn
Ikäraja: K11
Suunnan muutoksia
Osa 1
En yleensä ole meren äärellä. En yleensä seiso laiturilla ja anna merituulen puhaltaa hiuksiani. En yleensä anna punaisten hiusteni heilua ympäriinsä ja sotkeentua. En yleensä anna raikkaan kylmän ilman tulvia nenääni. Nyt kuitenkin teen niin. Ja ihmettelen, miksi en yleensä tee niin. Täällä minulla on niin vapautunut olo. En mieti mitään muuta, kuin sitä miten hyvältä minusta tuntuu. Juuri nyt. Täällä. Yksin.
Kävelen rantaviivaa pitkin. Hiekka narskuu jalkojeni alla. Sekin tuntuu hyvältä. Pidän siitä syntyvästä äänestä. Se on rauhoittava ääni. Istun hiekalle. Se tuntuu pehmeältä allani. Käyn makaamaan. Annan koko painoni laskeutua hiekkaa vasten. Ensin pää, sitten hartiat. Hartioiden jälkeen keskivartalo, kädetkin. Lopulta jalat. Yritän rentouttaa mielenikin. Suljen silmät. Kuvittelen, että on kesä, että aurinko paistaa, että on lämmin. Voin melkein tuntea miten aurinko polttaa ihoani. Voin melkein kuulla veden loiskunnan kun ihmiset uivat siellä. Voin melkein kuulla äidit huutamassa lapsilleen. Melkein. Oikeasti kuulen vain ulvovan tuuleen ja ohi pyöräilevien ihmisten kirskuvat pyörän ketjut. Voin silti aina kuvitella. Kadota omaan pääni sisäiseen maailmaan aina, kun siltä tuntuu. Hiljentyä itse, vaikka ympärillä olisi kuinka meluisaa. Olla välittämättä muista ihmisistä. Välitän silti. Mietin mitä muut ajattelevat. Ajattelevatko he, että mitä minä teen? Että miksi minä yhtäkkiä suljen silmäni? Onko minulla kaikki hyvin?
Silloin ajatukseni ovat ajautuneet takaisin todellisuuteen. Muistan että makaan kevättakki päällä kylmällä hiekkarannalla. Nousen suoraan seisomaan nopeammin kuin mihin kehoni oli valmis. Silmissä sumenee. Otan polvista kiinni ja hengitän syvää. Huono olo menee ohi. Vilkuilen ympärilleni. Näkiköhän kukaan? Ainoa elävä ihminen lähettyvillä on hot dog - pyörää ajava mies, joka keskittyy ajamiseen. Kukaan ei nähnyt. Huokaisen helpotuksesta. Jatkan taas kävelemistä.
***
"Lilyana! Et taaskaan kuuntele minua", ystäväni Mona sanoi kävellessämme koulun käytävää pitkin. Käännyin katsomaan, koska hän oli normaalista poikkeavasti käyttänyt koko nimeäni. Hän nauroi hämmentyneelle ilmeelleni. Kohotin toista kulmakarvaani ja tuhahdan. Siitä oli muodostunut lähes tavaramerkkini.
"Niin sitä vaan, että olen taas selittänyt sinulle puoli elämääni, etkä ole taaskaan kuunnellut", hän jatkoi saarnaamistaan , "joskus minusta tuntuu kuin katoaisit kokonaan, kun et reagoi ollenkaan mihinkään mitä teen ja kävelet vain puolisokeana eteenpäin pelottavasti katsomatta juuri minnekään ja..." Mona jatkoi puhumista ja minä vajosin jälleen omiin maailmoihini. Minusta puhuminen on yliarvostettua. Ihmiset puhuvat aivan liikaa. Minä en jaksa vaivautua
sellaiseen. Lähinnä ilmaisen itseäni tuhahduksilla ja silmien pyörittelyllä.
"Lily! Katso taas sinä teet sitä! Voisitko edes esittää kuuntelevasi?" Monan hermot olivat koetuksella.
"Anteeksi", sanoin lyhyesti. Olimme tulleen koulun uloskäynnille. Napitin takkini ylimmät napit kiinni ja astuin raikkaaseen ulkoilmaan.
"Hyvää viikonloppua", sanoin lähinnä hyvittääkseni kuuntelemattomuuteni.
"Joo", hän vastasi jo paljon reippaammin, mistä oletin että tekoni on painettu villaisella.
Jälleen minä kävelin. Käveleminen on niin paljon mukavampaa kuin puhuminen. Jos ihmiset kävelisivät yhtä paljon kuin puhuisivat, kaikki olisi paljon paremmin. Ylipainoisia ihmisiä olisi vähemmän, olisi paljon hiljaisempaa, minulla olisi seuraa kävellessäni. Niin minä sitten kävelin rauhallisesti kohti kotia.
Kävelin ja kävelin. Omaan tahtiini. Rauhallisesti. Kävelin ja kävelin. Hengittelin raikasta ilmaa. Kävelin ja kävelin. Vedin keuhkoni täyteen kylmää ilmaa, pidin sitä hetken siellä ja puhalsin sitten ulos. Saavuin kotiin. Pihalla leikki lapsia. Heillä oli mielestäni hauskan väriset takit. Sinisiä, vihreitä, punaisia ja paljon muita värejä. Siristin silmiäni. Nyt näin vain värikkäitä pisteitä kiitämässä ympäri näkökenttääni.
Hyppäsin sänkyyni ja kiemurtelin peiton alle. Siellä oli ihanan lämmin. Nappasin kirjan käteeni ja avasin sivun 274, jolle olin jäänyt. Aloin lukea.
Kirja veti minut heti mukaansa, sylki syövereihinsä. Kirjan tapahtumat täyttivät pääni. En ajatellut mitään muuta kuin kirjaa. Minulle käy aina näin, kun luen hyvää kirjaa. Kirja sai minut nauramaan, itkemään ja pelkäämään. Samaistuin päähenkilöön todella paljon. Tunsin olevani hän. Rakastin sivuhenkilöitäkin.
Luin ja luin. Sana sanalta. Rivi riviltä. Sivu sivulta. En pystynyt lopettaa. Lopulta huomasin lukeneeni kirjan loppuun. Laitoin sen yöpöydälleni. Kirjan loppumisen jälkeen on aina todella tyhjä olo.