Grazioso: Pohjoismaista on aina ihana kirjoittaa yhdessä, ja haluisinkin saada vielä tähänkin jossain vaiheessa jonkun pätkän, missä kaikki viisi pääsisivät kokoontumaan yhteen vähän ilosemmissa merkeissä. Suomi ja Ruotsi on kyllä aina ihana ja söpö paritus. Kiitos taas mielettömän paljon kommentista.
A/N: Tän kirjoittaminen oli jostain syystä erityisen hauskaa, vaikkakin historian faktojen etsimiseen menikin varmaan kaksi kertaa enemmän aikaa kuin itse kirjoittamiseen. Joka tapauksessa tää sijoittuu ajallisesti jonnekin 1560-luvun paikkeille, joten Kalmarin unioni on jo purkautunut, ja Ruotsi ja Suomi ovat päässeet asustelemaan taas takaisin omiin maihinsa.
4. Aselahjoitus
Sanamäärä: 300
Ikäraja: S
Berwald erottaa Tinon jo kaukaa. Hän myös huomaa tarkalleen hetken, jolloin Tino näkee hänet seisomassa korkean, käytöstä aikoja sitten poistuneen linnavuoren huipulla. Tämä on heidän paikkansa, jossa he ovat tavanneet niin monia kertoja, ettei Berwald ole enää pitkiin aikoihin edes yrittänyt pysytellä laskuissa mukana.
Vaikka entisestä paaluvarustuksesta ja hirsirakenteista ei ole enää paljoa jäljellä, paikassa on silti jotakin kodikasta ja rauhoittavaa. Luultavasti syynä siihen on jokaisen vanhan hirrenpätkän ja kiven tuttuus ja lukemattomat hyvät muistot, jotka Berwaldilla on täällä Tinon kanssa vietetyistä päivistä.
”Et kertonut että olet tulossa! En osannut yhtään odottaa. Miten sinä tänne päädyit?” Tino huutaa heti, kun pääsee kuuloetäisyyden päähän.
Berwald seuraa itsekin hymyillen, miten yhtaikaa yllättynyt ja ilahtunut Tino kiihdyttää askeliaan lopulta juoksuksi asti. Hän odottaa hetken, että toinen pääsee hiukan lähemmäs ja vastaa sitten:
”Halusin nähdä sinut, ja tiedän, että pidät yllätyksistä.”
Tinon päästyä kukkulan laelle he istuutuvat kasalle ikivanhoja hirsiä, jotka muodostivat ennen läpitunkemattoman muurin. He juttelevat pitkän aikaa niitä näitä, eikä Berwald ikinä pystyisi pukemaan sanoiksi, miten hyvältä toisen näkeminen tuntuu. Viimekerrasta on taas ehtinyt vierähtää aivan liian pitkä aika.
”Nyt kun näin sinut, annankin nämä sinulle saman tien”, Tino hihkaisee yllättäen saaden Berwaldin hätkähtämään omista ajatuksistaan takaisin todellisuuteen.
Leveästi hymyillen Tino työntää hänen käteensä jotakin kankaaseen käärittyä. Hetken käsissään olevaa nyyttiä hämmentyneenä tuijotettuaan hän kuitenkin alkaa kiertää kangasta pois sisällön ympäriltä.
”Pidätkö niistä?”
Berwald ei hetkeen tiedä mitä vastata. Hän kykenee vain tuijottamaan. Kankaan sisältä paljastuu kymmenkunta pientä, metallista esinettä, joiden toisessa päässä törröttävät kaksi piikkiä näyttävät vähintäänkin hengenvaarallisilta.
”Onko näitä tarkoitus käyttää aseina?”
Ilmeisesti hänen arvauksensa ei osu oikeaan päätellen siitä, kuinka huvittunut Tinon ilme on.
”Ei. Niitä kutsutaan haarukoiksi. Puola antoi ne minulle, ja niillä on tarkoitus syödä.”
”Kiitos”, Berwald saa sanotuksi.
Lahjan antaminen on kaunis ele, mutta yhdestä asiasta hän on vuorenvarma. Mokomaa tappovälinettä hän ei suuhunsa tule laittamaan.
A/N2: Vähän taas taustatietoja, tällä kertaa linnavuorista ja haarukoista.
Korkeita kukkuloita, joille rakennettiin yleensä pääosin puisia muinaislinnoja, kutsuttiin linnavuoriksi. Eniten niitä rakenneltiin pronssi- ja rautakauden aikana. Haarukoista taas sen verran, että ensimmäiset kaksipiikkiset haarukat saapuivat Suomeen 1560-luvulla Suomen herttuan Puolalaisen vaimon mukana. Siitä siis johtui Puolan hyppääminen tekstiin mukaan. Ruotsin epäluuloisuus haarukoita kohtaan on myös sinänsä ihan ymmärrettävää, että haarukoiden yleistyminen vei ympäri Eurooppaa erittäin pitkän aikaa.
