Nimi: Pimeyden kirjuri
Fandom: Muumit
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: kauhu, darkfic
Hahmo: Muumipappa
Varoitukset: saattaa ahdistaa
Haaste: Genretasohaaste (darkfic)
A/N: Syytän tästä Odoa
Hän heitti minulle darkficin, ja sitten tuli mieleen Muumit ja sitten Muumipappa. Öö, lukuiloa?
Pimeyden kirjuriMuumipappa oli kirjailija. Hän oli äärimmäisen ylpeä ammattinimikkeestään. Sillä, ettei hän ollut julkaissut ainuttakaan kirjaa, ei ollut mitään merkitystä. Se tavallaan kuului asiaan, olla väärinymmärretty ja hyljeksitty omana elinaikanaan. Silmät liikutuksesta kiiltäen Muumipappa kuvitteli, kuinka satapäinen ihailijajoukko luki ja keskusteli hänen teoksistaan. Ilta illan perään he löytäisivät uusia merkityksiä hänen vivahteikkaasta symboliikastaan ja kiihkeät filosofiset väittelyt jatkuisivat aamuun asti.
Viime aikoina Muumipappa oli kuitenkin kärsinyt vakavasta inspiraationpuutteesta. Hänestä tuntui, että kaikkea oli jo kokeiltu. Hän oli kirjoittanut salapoliisiromaaneja, näytelmiä, muistelmia, runoja, novelleja ja useita oivaltavia tutkielmia lempikirjailijoidensa tuotannosta. Muumipappa kävi kävelyllä merenrannalla ja Yksinäisten vuorten kupeessa. Hän keskusteli syvällisiä Nuuskamuikkusen kanssa kahvikupposen äärellä ja katseli lasten mielikuvituksellisia leikkejä, mutta yhä vain hänen Muusansa pysytteli kadoksissa.
Muumipappa alkoi ärsyyntyä. Kirjoittaminen ei ollut vain työtä. Se oli nektaria hänen viisaalle sielulleen. Se antoi hänelle äänen ja tarkoituksen. Ilman sitä Muumipappa tunsi itsensä vajavaiseksi. Tunne oli sietämätön, ja lopulta Muumipappa oli niin piinattu, että hän alkoi vältellä työhuonettaan. Mamma kyseli, mikä hätänä, miksei hän enää kirjoittanut, mutta Muumipappa vain uhkui synkeää hiljaisuutta eikä koskenut pannukakkuihinsa. Ne maistuivat tuhkalta. Kyse ei ollut vain pannukakuista. Myös värit ja tuoksut tuntuivat kaukaisilta ja latistuneilta. Hetki hetkeltä Muusan poissaolo repi loputkin ilonaiheet hänen elämästään.
Eräänä yönä Muumipappa näki kammottavaa painajaista. Se oli täynnä pimeyttä ja pahuutta. Se hyökkäsi Muumitaloon vallaten sen jokaisen huoneen. Muumipappa kuuli perheensä hädän. Kauhu sydämessään hän haki kellarista tussarinsa ja hyökkäsi huutaen lähimpään huoneeseen, mutta se oli tyhjä. Talon jokainen huone oli autio ja äänetön kuin siellä ei olisi kukaan koskaan ollutkaan. Muumipappa avasi satoja ovia ja huusi perheensä jokaista jäsentä nimeltä, mutta kukaan ei vastannut. Lopulta Muumipappa seisoi työhuoneensa edessä. Se oli ainoa huone, jota hän ei ollut tutkinut.
Muumipappa huohotti kauhusta. Hän tiesi, että oven takana odottaisi jokin kammottava, jota hän ei halunnut nähdä. Iljettävä tunne kurkussaan hän kurotti ovennuppia kohti. Se tuntui kylmältä ja nihkeältä. Muumipappa avasi narisevan oven ja astui sisään. Hämärä huone oli valaistu kynttilöin. Työpöydän ääressä istui joku, ja tämän takaraivo näytti hermostuttavan tutulta.
”Kuka sinä olet ja mitä teet työhuoneessani?” Muumipappa vaati saada tietää. Kunpa hänen äänensä ei olisi vapissut niin kovasti. Hänen asekätensä oli hiestä liukas, mutta Muumipappa astui silti eteenpäin, koska hän oli tämän talon suojelija. ”Mitä olet tehnyt perheelleni?”
”Tarvitsin mustetta ja pergamenttia”, tuttu, mutta samalla täysin vieras, ääni vastasi. ”En voi kirjoittaa ilman oikeita välineitä.”
”Sinä olet nyt erehtynyt”, Muumipappa sanoi vihastuneena. ”Tämä on minun työhuoneeni.”
”Tiedän”, vieras sanoi. ”Siksi minä tulinkin. Tässä, ole hyvä.”
Kääntymättä vieras ojensi hänelle paksun pergamentin, joka oli täynnä punaisella musteella kirjoitettuja kuumeisia, vapisevia kirjaimia. Muumipappa luki, ja äkkiä hän tiesi, mitä hänen perheelleen oli tapahtunut. Hän parahti tuskissaan ja pudotti pergamentin käsistään. Silloin vieras kääntyi, ja Muumipappa näki itsensä. Paitsi, ettei se ollut täysin hän. Ystävällisten, ruskeiden silmien tilalla oli kaksi mustaa aukkoa. Pehmeistä tassuista kasvoi petolinnun kynnet, jotka kilisivät kirjoituskoneen näppäimiä vasten. Mitä enemmän Muumipappa katsoi omaa irvikuvaansa, sitä vähemmän hän alkoi nähdä heissä yhtäläisyyksiä. Muumipappa kääntyi ja pakeni, mutta ovi oli lukittu. Äkkiä kynttilät sammuivat, ja hänen suuhunsa ryömi jokin elävä ja pahanmakuinen. Kuin pakotettuna Muumipappa nielaisi, ja hän tunsi, miten se nytkähteli hänen sisällään ja vaati:
kirjoita minusta, kirjoita minusta!Hän heräsi hikisenä sydän jyskyttäen. Oli yhä yö, ja Muumimamma tuhisi rauhallisesti vuoteessaan. Muumipapan mieli oli täynnä hirvittäviä, väkivaltaisia kuvia. Hän nousi ja juoksi työhuoneeseensa. Vapisevin tassuin Muumipappa otti mustekynänsä, ja kuumeisen vimman vallassa hän kirjoitti jokaisen kuvan, jokaisen verisen yksityiskohdan, jokaisen iljettävyyden ja jokaisen hirviömäisyyden, kunnes jäljellä ei ollut enää mitään, mistä kirjoittaa. Voipuneena Muumipappa nojasi käsivarsiinsa ja nukahti näkemättä unia.
Aamulla Muumipappa heräsi yltä päältä mustetahroissa työhuoneestaan tietämättä lainkaan, miten hän oli sinne päätynyt. Muumipappa venytteli lyhyitä käsivarsiaan ja haukotteli. Ilahtuneena hän huomasi, että pöydällä oli pinkka paperiarkkeja täynnään kirjoitusta hänen käsialallaan. Oliko Muumipappa kirjoittanut unissaan? Oliko hänen Muusansa palannut? Innoissaan Muumipappa tarttui ensimmäiseen liuskaan, mutta hän ei voinut lukea kahta lausetta pidemmälle, niin järkyttynyt hän oli. Mitä pahuutta! Mitä julmuutta! Mikä hänet oli riivannut kirjoittamaan näitä kieroutuneita ja hirvittäviä asioita? Muumipappa otti pinkan, ja sydän kurkussa hän poltti tekeleensä toivoen, ettei viimeöinen toistuisi enää koskaan.
Painajaiset jatkuivat viikon ajan joka yö, toinen toistaan kammottavimpana, ja kuin pakotettuna Muumipappa kirjoitti ylös näkemänsä ja kokemansa. Joka aamu hän poltti paperit koskaan niitä lukematta. Muumipapasta alkoi tuntua, että hänen ylleen oli langetettu kirous. Hän ei osannut enää kirjoittaa mitään kaunista. Pelätessään, että hän alkaisi hereilläkin kirjoittaa painajaismaisuuksia, Muumipappa ei enää kirjoittanut.
Painajaiset lakkasivat, mutta hän oli täysin menettänyt halunsa kirjoittaa. Niinpä Muumipappa luovutti työhuoneensa Muumimamman käyttöön, ja siitä tuli ompeluhuone. Muumipappa piti Mammaa silmällä. Hän pelkäsi, että huoneessa pesi yhä se pimeys, joka oli tartuttanut hänet, ja ehkä se veisi Mammankin. Muumimamma kuitenkin hyräili ja teki ompeleitaan omana hyväntuulisena itsenään. Muumipappa huokaisi helpottuneena ja entinen työhuone häipyi hänen mielestään. Sitä paitsi, hän oli löytänyt uuden harrastuksen: pergamentinvalmistuksen.
