Nimi: Marjapiirakkaa ja sydämenviisautta
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: draama, angst ja sillee tällee. One-shot.
Ikäraja: S
Paritus: Dean Winchester/Castiel (”Destiel”), Sam Winchester/Gabriel ”(”Sabriel”)
Varoitukset: Spoilaa kautta 13!Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle
A/N: Sanotaan, että tämä sijoittuu jotakuinkin jonnekin jaksojen
The Big Empty ja
The Advanced Thanatology väliin.
Siipisarja:I
Kutiavatko enkelit jalkapohjista? (K-11)
II
Gabriel sanoi: ”Tulkoon diskovalo!” Ja diskovalo tuli (K-11)
III
Aureola tassilla (K-11)
IV
Quumotuksia (K-11)
V
Tekoja, joita ei ole ennen tehty (K-11)
VI
Self-care on self-lovee, Samshine (K-15)
VII
Työajalla (K-18)
VIII
Vaaleanpunainen vespa ja muita sivuaiheita (K-11)
IX
Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi (K-11)
X
Sano se viittomin (K-18)
XI Marjapiirakkaa ja sydämenviisautta (S)
XII
Perseet ja sen synonyymit (K-18)
XIII
Gabrielinkeltainen (S)
Marjapiirakkaa ja sydämenviisauttaSam oli ollut silloin vasta vauva, mutta Dean muisti miltä huutaminen tuntui pienestä lapsesta, kun isä lähti kodista sättimisen säestämänä. Joissakin asioissa Dean oli unohtanut, tai ainakin sisäistänyt tarinan onnellisesta Winchesterien perheestä, mutta katsoessaan Jackia hän näki lysyssä itsensä. Jack istui aina ihan vihoviimeisessä nurkassa koipiinsa käpertyneenä, eikä sitä sellaista tee kuin lapsi, joka on kuunnellut liikaa riitoja.
Kyllä sitä jonkun pitäisi käydä lohduttamassa.
”Perkele”, Dean kiroili hiljaa itsekseen ihan näköetäisyyden päässä. Heistä kahdesta Samilla oli parempi tatsi mitä puhumiseen ylipäätänsä tuli. Dean oli sitä paitsi vielä jotenkin solmussa sen kanssa, miten päin olisi Jackiin suhtautunut. Ei pikaistupäissä lauotut uhkaukset olleet hyväksi kenenkään sielulle. Kai se Sam oli siinä oikeassa, että eihän Jack nyt itselleen mitään voinut. Että se oli puhtaasti Deanin omaa kusipäisyyttä kärjistää tilanne siihen pisteeseen kuin se nyt oli mennyt.
Kun Jack oli rusikoinut itseään veitsellä rintaan Dean muisti verenmaku suussaan mitä hän itse oli tuhat kertaa harkinnut isä oli vähätellyt häntä ja ihan suoraa sanottuna kännipäissään yllyttänyt tekemään jotain lopullista. Kerran talvella jotain kahdeksantoistavuotiaana, tai sinne päin, Dean oli kävellyt talvella jonkun lätäkön jäällä ja miettinyt, että jos nyt hukkuisi. Mutta eihän hän nyt olisi voinut jättää Samia yksin – eikä kyllä sitten isääkään.
Johnin ja Deanin suhde oli erityisen hankala. Sam sai nuoremmuuttaan jonkun verran liekaa, mutta Deanilla ei olisi saanut olla mitään omia haluja taikka ajatuksia. Vaan ei Dean isäänsä vihannut. Mutta rakastaa se olisi voinut, muutenkin, kuin kautta rantain. Jackissa Deania oikeastaan hirvitti vain se, että hän teki Deanista isänsä kaikkein pahimmalla mahdollisella tavalla.
Dean otti jääkaapista kaljan ja muovikääreestä murotaikinaan sörssätyn yöhuoltsikan marjapiirakan. Hän rähmi sen lusikalla kahteen osaan ja istui Jackin viereen.
”Lappaa tuosta lärviin”, sanoi Dean. Jack tuijotti. Siinä oli jotain samaa kuin Castielissa… ehkä se ilmiselvä läpitunkevuus, tai ne rypyt siinä nenänvarressa. Mutta oli siinä eriäkin.
”Kiitos. Oletpa kiltti”, sanoi Jack.
”Kiltti. Just joo”, Dean tuhahti. Hän oli vasta muutama päivä sitten sanonut pistävänsä pojan lihoiksi omin käsin heti tilaisuuden tullen. Jackin ilme oli pehmyt ja lapsellinen. Enemmän enkeli kuin enkelit itse ja puhuttiin sentään, no. Saatanan äpärästä.
”Sanoin tämän Sammylle tässä jo aiemmin mutta…
äh… no, minä olen ollut tyhmä. Okei. Ei sinunkaan nyt tarvitse kaikkea ottaa itseesi. Sori. Ja silleen”, puhui Dean ja huomasi, että puhuminen oli helpompaa, kun sitä ei tarvinnut tehdä ihan suoraa. Jack teki hassuja ilmeitä maistaessaan ensimmäistä kertaa kirpeää vadelmaa. Deanille tuli ihan mieleen vauva-Sam ja eräs kipakka sitruunasiivu joskus vuonna kivi ja kirves. Jackin veti naamalleen hyisen ilmeen, mutta söi silti lisää.
”Tiedätkö sinä kuka on Gabriel?” kysyi Jack äkkiä.
”Täh?”
”Kuulin kun Sam huusi”, selitti Jack ja Dean oikein mietti, että minkähän riidan hän nyt oli onnistunut korvin kuulemaan. Oliko toisaalta surullista, että hän ja Sam tappelivat nykyään niin usein, ettei Dean muistanut enää puoliakaan omista, sen paremmin kuin Saminkaan sanomisista. Olivatko he jossain vaiheessa puhuneet muka Gabrielista? Kai sitten niin. Ainakin Dean oli saanut Samin itkemään, eikä Sam melkein koskaan sillä tavalla vihasta itkenyt.
”Ääh… ” mumisi Dean ja hieroi hikistä niskaansa. ”Taisin olla vähän kännissä kun Samille meuhkasin… mitä nyt sitten ikinä meuhkasinkin.”
Oikeastaan Dean ei halunnut muistaa, mutta Jack pystyi kertaamaan sen sanalleen. Miten hän oli hukuttanut Castielia viinapulloon ja Sam oli yrittänyt jotenkin vain auttaa. Mutta Dean oli sysännyt hänet pois ja sanonut, että ei Sam voi ikinä tietää miltä se tuntuu. Paitsi että voi, todellakin voi. Ei maailmassa ketään muuta olekaan, joka olisi Deanin ikävän samalla tavalla ymmärtänyt ja sehän se siinä häntä eniten loukkasikin.
”Ihan niin kuin Cas ei olisi ollut minullekin tärkeä. Kuin muka minun ei olisi koskaan ikävä”, raivosi Sam niin raastavalla tavalla, joka siinä hetkessä ravisti kovin. Dean tajusi, että hänestä oli tosiaan tullut toinen John, joka sulkeutuneisuuttaan kohteli muita kuin paskaa ja sai Samin Maryn tapaan itkemään.
”Tiedätkö mitä, Dean?
Sinä se et tiedä miltä
mikään tuntuu – miltä Gabriel minulle tuntui.”
Jack ei ollut edes kuukautta vanha, eikä Dean oikein uskonut että vaikka hän olisi ollutkin seitsemäntoistakesäinen, miltä hän suurin piirtein herttaisena poikalapsena näytti, että hän olisi osannut mitään sen paremmin auki selittää.
”En minä tiedä mistä edes aloittaisin”, tuskasteli Dean, jolle nyt oli ihan liian vaikeata ajatella Castieliakaan sanassa ’rakkaus’. Tai Gabrielista ylipäätänsä yhtään mitään.
”Sinä taidat pitää minua aika tyhmänä”, sanoi Jack ja lusikoi piirakanpuolikkaasta loput suuhunsa. Hänen vaaleat hiuksensa hohtivat jalkalampun takavalossa hellemmin kuin mikään aamunkoitto. On siinäkin kanssa yksi saatanan antikristus!
”Mutta en minä ole. Tyhmä”, Jack sanoi vakavana. ”Kyllä minä tiedän mitä rakkaus on.”
Niin kuin Jackissa olikin noita Castielista muistuttavia piirteitä, niin tuo oli kyllä hänen omansa. Sillä Castiel oli aina tunteiden tasolla lapanen ja sosiaalisesti saapas. Jack taas oli toki nuori, kokematon, äärimmäisen naiivi – mutta niin tarkka ja erehtymätön myötätunnossaan. Kun hän sanoi tuntevansa rakkauden, niin Dean ei epäillyt.
”No, siitähän on hyvä pienen ponnistaa”, leukaili Dean. Jackin veti naamalleen hyvin tutun nyrpistyksen, joka Castielin naamalla tarkoitti ”ihan vittu oikeastiko meinasit?” Samaa se lieni tarkoittavan nefilissä kuin enkelissä.
”Tuo oli sarkasmia”, tunnisti Jack, aivan oikein. Miten hän oikein osasikin olla noin absoluuttisen varma, kun ei osannut vielä käyttää kunnolla kaukosäädintäkään ja oli vasta tunti sitten ihmetellyt sellaista ihmettä kuin taskuja ja vetoketjuja selkärepussa. Tai tetra pak-mehupurkkia, sitä sellaista kahdesta kohtaa taipuvaa mehupilliä.
”No joo”, huokaisi Dean. ”Tyhmiä sinä sitten kyselet.”
Eikä Jack sitten muuta udellut. Ei edes sanonut Gabrielin nimeä toistamiseen, ei hänen tarvinnut. Koska Jack oli sydämellään viisas lapsi, eikä se kysy kokemusta sen paremmin kuin ikääkään.
Bunkkerin ovi narisi raskauttaan kun Sam kopisteli itsensä sisään. Hänen hartiansa olivat edelleen kireät, mutta hän näytti jokseenkin rauhoittuneen. Oli aivan varmasti käynyt juoksemassa lenkkipolulla ympyrää ja potkimassa kiviä.
”Moi”, hän sanoi Deanille ja Jackille. Mulkaisi sitten oikein tyytymätön kuolonilme naamallaan. ”Mitä te elukat oikein porsastelette täällä? Lautaset on keksitty sitä varten, ettei murustella ympäriinsä.”
”Haist’ poikkihuilu”, puuskahti Dean.
”Anteeksi”, sanoi Jack. ”Piirakka on tosi hyvää.”
”
Hmph. Tulee ihan yksikin entinen sokerihiiri mieleen...” Sam huokaisi ja sikäli kun hänen äänensävynsä oli sovitteleva Dean uskalsi taputtaa reteästi selkää hänen istuessaan sohvanjatkoksi. Niin, miten se jatkuikin se vitsi, että olipa kerran nefili ja kaksi ihan vitun tampiota metsästäjää? Dean ainakin päätti juuri siinä ja silloin, että vaikka hän olikin Winchester, niin yhtään enempää Johnin kaltaiseksi hänen ei tarvitse enää ruveta. Ja se on ihan selvä se.
FIN
