Nimi: Elämän ja unen välissä
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: K-11
Päähenkilö: Luna Lovekiva
Genre: Mysteeri, seikkailu
Yhteenveto: Luna tapaa yksinäisen hengen, joka näyttää hänelle kokonaan uuden maailman
Disclaimer: En omista pottermaailmaa tai sen henkilöitä, vaan oman mielikuvitukseni
A/N: Sai inspiraationsa
tästä kuvasta, joka muistutti mua kovasti astraaliprojektiosta. Tämä ei ole missään nimessä mikään how-to opas, vaikka periaatteessa
vähän totuuden pohjalta olen tätä rakentanutkin, mikäli sattuu uskomaan astraaliprojektion kaltaisiin juttuihin.
Osallistuu haasteeseen
Genretasohaaste. Jos loppu jää liian auki, niin tuolla mun kommentissa myöhemmin oon vähän selittäny juttuja. Kysyäkin toki saa
Keskiviikkopäivät olivat Lunan mielestä viikon tylsimpiä päiviä, koska silloin viikonlopun antama energia oli kulunut loppuunsa ja epäonnen lähettiläiden rähinkäisten lempipäivä oli tunnetusti keskiviikko. Ei siis ihme, että hän herätessään keskiviikkoisin oli aina mieli maassa. Kuten arvattavaa, aamutoimet eivät sujuneet kovinkaan hyvin. Hänen hammasharjastaan puuttuivat harjakset ja kengätkin olivat kadonneet. Hän ei jaksanut edes huomioida hänen tupalaistensa tirskumista, vaan laahusti aamiaiselle ilman kenkiä. Onneksi kevät oli lähestymässä, sillä Luna tiesi, että talvisin sukkasillaan käveleminen linnan kylmillä kivilattioilla ei ollut hauskaa.
Luna ei ollut osannut odottaa saavansa mitään aamupostissa, sillä hän ei ikinä saanut silloin postia, mutta sinä aamuna tuttu ruskeapilkullinen postipöllö lennähti hänen lautasensa viereen.
”Oi, hei Liehu”, Luna tervehti silittämällä pöllön päätä. ”Mitä kummaa isä keskiviikkona lähettää?” Luna tuumi itsekseen ja irrotti pienen soikionmuotoisen paketin hänen murojaan näykkivän pöllön koivesta. Paketissa täytyi olla jotain erityisen tärkeää, jos se oli saanut isän avaamaan ikkunan sisään lentävien rähinkäisten uhalla.
Luna avasi paketin innoissaan. Ruskean käärepaperin alta paljastui sininen kotelo, jonka sisällä Luna näki varsin erikoiset lasit. Niiden varsi oli kauniin pronssista ja niissä oli varsin monet eriväriset ja erivahvuiset linssit. Uloimpana olivat punaiset linssit, sitten siniset, mustat, valkoiset ja sisimpinä keltaiset. Lasien sangoista törröttäviä vipuja vetelemällä tai nostelemalla sai linssit vaihtelemaan niin, että molemmilla silmillä saattoi katsoa eriväristen linssien läpi jos halusi. Yhdestä vivusta vetämällä linssin sai jopa puoliksi pois.
Kotelossa oli myös pieni kirje isältä.
Rakas Luna,
Kehittelemäni näkylasit ovat viimein valmiit. Näillä laseilla pystyy näkemään kaikki henkimaailman oliot. En ole vielä varma mitkä yhdistelmät toimivat mihinkin olioihin, mutta ainakin punaista ja keltaista yhdistämällä olen nähnyt siihenmöreitä ja keltaista, sinistä ja valkoista yhdistämällä ruuheita. Käyttäessäsi näitä pidäthän kirjaa siitä mitä olioita näet milläkin yhdistelmällä.
Rakkaudella, isäsi.Luna laittoi lasit heti päähänsä ja alkoi kokeilemaan eri linssiyhdistelmiä. Hän äkkäsi nopeasti isän mainitsemat harmittomat siihenmöret vilisemässä sankoin joukoin lattianrajassa, mutta muita yhdistelemällä hän ei onnistunut näkemään Suuressa Salissa muita. Useimmat henkimaailman oliot viihtyivät kyllä omissa oloissaan, joten Luna nappasi pöydästä omenan ja suuntasi kiireellä tutkimaan Tylypahkan käytäviä.
Mussuttaessaan omenaansa ja vaellellessaan kiertotietä loitsuluokkaa kohti, Luna näki mustavalkoinen-vasemmassa-punasininen-oikeassa yhdistelmällä vilauksen jostain varsin ihmisennäköisestä oliosta. Luna nopeutti tahtiaan, mutta ei rynnännyt juoksuun, sillä ei halunnut säikyttää olentoa. Hänen lähestyessään olentoa, hän näki sen olevan ehkä yksitoistavuotias pieni tyttö. Tällä oli yllään valkoinen, univaatteelta näyttävä mekko ja tämä hohkasi punaista ja sinistä valoa punaisen alkaessa varpaista ja edetessä päätä kohti, sinisen seuratessa liukuvärin tavoin. Tytön silmät olivat täysin valkoiset, tai ehkä todella vaaleansiniset ja olkapituiset hiukset leijuivat ylöspäin painottomina, juuret hohkaen sinistä ja latvat punaista.
”Hei”, Luna sanoi ja asteli lähemmäs tyttöä.
Tyttö näytti hämmästyneeltä nähdessään Lunan puhuvan hänelle, muttei pelokkaalta. Se leijui kiinnostuneen oloisena lähemmäs Lunaa, punertuen hieman enemmän.
”Minun nimeni on Luna. Mikä sinun nimesi on?” Luna esittäytyi.
Tyttö avasi suunsa, mutta Luna ei voinut kuulla mitä se sanoi.
”En voi kuulla puhettasi”, Luna pahoitteli.
Ensin Luna luuli, että tyttö osoitti jotain sormellaan, mutta sitten ilmaan muodostui sinipunaisia, hieman suttuisia kirjaimia tytön piirtämänä. Ensiksi Luna ei saanut kirjaimista mitään selvää, mutta sitten tyttö tajusi kääntää sanan toisin päin, jotta kirjaimet olivat oikeassa järjestyksessä.
Matilda.”Hauska tavata Matilda”, Luna hihkaisi mielissään. Sana katosi noin kymmenen sekunnin jälkeen sen ilmestymisestä- ”Minkälainen henki sinä olet?”
Tytön siniset kulmakarvat kurtistuivat. Tosiaan, jotkut henget eivät edes tienneet olevansa henkiä. ”Tuota, asutko sinä täällä?” Luna korjasi.
Matilda mietti hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Onko sinunlaisiasi muita?” Luna kysyi. Matilda muuttui enemmän siniseksi ja ryhtyi kirjoittamaan.
On. Silti yksinäinen.”Aa, minäkin olen välillä yksinäinen”, Luna tunnusti. Ehkäpä muut Matildan tapaiset henget kiusasivat tätä niin kuin Lunaakin kiusattiin.
Ystävä? Matilda kirjoitti käpertyen hieman pienemmäksi kuin odottaen torjuntaa.
”Totta kai”, Luna sanoi innoissaan. ”Olen mieluusti ystäväsi.”
Matilda pompahti alkuperäiseen kokoonsa hymyillen leveää hymyä ja muuttui hetkeksi kauttaaltaan punaiseksi. Sitten tyttö kirjoitti niin nopeasti, että kirjaimet olivat hieman epäselviä.
Haluatko jutella?”Mehän juttelemme jo”, Luna huomautti ja puraisi taas puolisyötyä omenaansa, jota hän oli kantanut mukanaan, mutta unohtanut sen olemassaolon sen jälkeen, kun oli nähnyt Matildan.
Matilda pudisti päätään, tuijottaen Lunan omenansyöntiä kuin kateellisena.
Jutella kunnolla?”Mitä se tarkoittaa?” Luna ihmetteli.
Matilda hymyili ja käytti ainakin viisi minuuttia kirjoittaakseen pitkää tekstiä.
Tekstin luettua Luna mietti hetken. ”Onko se turvallista?” hän kysyi epäröiden. Hän ei ollut ikinä kuullut mistään sellaisesta.
Matilda nyökkäsi. Jokin Matildassa sai Lunan luottamaan tämän sanaan. Kenties se, että Matilda muistutti häntä kovasti hänestä itsestään.
”Hyvä on”, Luna vastasi viimein, saaden Matildan oikein sykkimään punasta.
***
Sinä iltana Luna meni aikaisin nukkumaan. Hän vaihtoi univaatteisiinsa ja kapusi sitten sänkyynsä, jonka verhot hän veti kiinni. Hän loihti mykistystaian, sillä Matilda oli sanonut pimeyden ja hiljaisuuden olevan tärkeä osa rituaalia.
Luna kävi makaamaan peiton alle ja sulki silmänsä. Häntä jännitti hieman, mutta hänen pitäisi saada itsensä rauhoittumaan. Hän kurotti laskemaan lasinsa yöpöydälle, sillä hän ei tarvitsisi niitä enää. Matilda ei ollut vielä paikalla, mutta tämä oli sanonut tulevansa häntä vastaan. Luna oli toki innostuksissaan tullut petiin aikaisemmin kuin oli sovittu, joten Luna luotti siihen, että Matilda saapuisi pian paikalle.
Luna sulki silmänsä ja keskittäytyi rentouttamaan kehonsa. Ei saanut liikahtaa ollenkaan, mutta ei myöskään täysin nukahtaa. Kehon piti antaa nukahtaa, mutta mielen ei. Se oli vaikeampaa kuin Luna oli ajatellut, sillä jo hetken päästä häntä alkoi kutittamaan jostain puolelta kehoaan, joten raapimista oli vaikea vastustaa. Jotenkin hän onnistui siinä, kuvitellen kuin vajoavan osaksi patjaa, kuten Matilda oli neuvonut. Kun hänestä tuntui siltä, ettei hän oikeastaan enää tuntenut kehoaan ja kun hänen mielensä meinasi jo torkahtaa, hän päätti sen olevan merkki siitä, että oli aika yrittää avata ”kolmas silmä”, kuten Matilda oli neuvonut.
Hän kuvitteli lähtevänsä leijumaan ylös patjasta, kuin nostaisi henkisen kehonsa ylös köydenpalaa pitkin. Se oli yllättävän vaikeaa ja se tuntui melkein ruumiillisesti raskaalta, vaikkei hän liikkunut ollenkaan.
Yhtäkkiä hän tunsi kehonsa alkavan kuin täristä. Hän säikähti tunnetta hieman, mutta muisti sitten, että Matilda oli kertonut sen olevan merkki siitä, että hän oli saavuttamassa tavoitteensa. Hän jatkoi itsensä vetämistä köyttä pitkin ylös ja pian hänestä tuntuikin täysin painottomalta, niin kuin hän todella olisi irtaantunut ruumiistaan.
”Hei”, sanoi ujo, hieman kajahtava ääni hänen oikealta puoleltaan.
Luna kääntyi vain ajattelemalla sitä ja näki Matildan sinipunaisena hohtavien kasvojen kurkistavan hänen sänkynsä verhon läpi.
”Hei”, Luna vastasi ja huomasi nyt leijuvansa melkein sänkynsä verhokankaassa kiinni. Hänenkin äänensä kuulosti kuin se kajahtaisi jostain kauempaa eikä lähtenyt ollenkaan hänen omasta suustaan.
”Käänny katsomaan itseäsi. Mutta älä säikähdä tai heräät”, Matilda neuvoi.
Luna ei aluksi ymmärtänyt mitä hänen piti kääntyä katsomaan, mutta sitten hän kääntyi katsomaan alaspäin ja näki itsensä makaamassa silmät kiinni peiton alla, kasvot kohti sängyn kattoa.
”Rauhassa. Älä herää”, Matilda kehotti ja leijui Lunan viereen.
Luna tunsi painottomuuden tunteen olevan lähellä kadota, joten hän keskittyi katsomaan Matildaa, jottei säikyttäisi itseään.
”Olenko minä kuollut?” Luna kysyi, yrittäen kaikkensa pitääkseen itsensä rauhallisena. Hänen kehonsa ei liikkunut lainkaan hänen puhuessaan. Hänen olonsa tuntui hieman sumealta ja painavammalta kuin äsken.
”Et tietenkään. Olet vähän niin kuin unessa. Pystyt heräämään heti kun haluat”, Matilda vakuutti.
”Onko tämä sitten unta?” Luna kysyi yhä hermostuneena.
”Ei. Tämä on unen ja hereillä olon välitila. Kaikki mitä näet tapahtuu oikeasti”, Matilda selitti.
Luna nyökkäsi, hieman ällistyneenä siitä, että tämä oli todella mahdollista. Matilda oli kertonut sen aikaisemminkin, mutta hänen itsensä katsominen tuntui todella oudolta. Ihmiset eivät ikinä olleet nähneet itseään silmät kiinni muuten kuin kuvien kautta. Tuntui kuin hän katsoisi jotakuta muuta, joka vain näytti häneltä, mutta hieman erilaiselta kuin miltä hän mielestään näytti peilissä. Luna yritti katsoa itseään, siis sitä itseään, joka hänen kehoaan katsoi, mutta hän ei pystynyt näkemään mitään. Hänen olonsa sentään alkoi tuntua selvemmältä ja yhtä painottomalta kuin aluksi.
”Miltä minä näytän?” Luna kysyi.
”Punasiniseltä”, Matilda vastasi. ”Mutta muuten samalta kuin kehosi”, hän sanoi ja leijui puoliksi verhojen läpi. ”Haluatko nähdä jotain hienoa?”
”Joo”, Luna sanoi ja seurasi Matildaa niinkin yksinkertaisesti kuin vain ajattelemalla sitä. Miten helppoa olikaan liikkua!
Verhon läpi leijuessaan hän näki hänen makuusalinsa aika lailla samanlaisena kuin se yleensä oli. Se oli vain hieman vääntynyt, ei niinkään konkreettisesti, mutta siinä vain oli jotain, joka teki siitä hieman vieraan, vähän niin kuin katsoisi tuttua huonetta peilin kautta. Hän näki yöpöytänsä ja näkylasit sen päällä. Hän näki huoneeseen tulevat luokkalaisensa Rebeccan ja Lilianin, jotka kävelivät sängyilleen käydäkseen nukkumaan. Rebecca avasi yöpöytänsä kaapin ja otti sieltä pienen pussukan, jonka sisältöä hän aina varoi näyttämästä kenellekään.
”Näkevätkö he meitä?” Luna kysyi.
”Eivät. Eivätkö kuule”, Matilda kertoi.
Luna hymähti ja lipui Rebeccan luokse. Tämä sulki juuri sänkynsä verhoja. Luna ei normaalisti ollut urkkivaa tyyppiä, mutta hän lipui Rebeccan verhojen läpi ja näki tämän avaavan pussinsa nyörit. Matilda oli seurannut häntä ja niinpä he katsoivat mielenkiinnolla mitä pussista paljastuisi. Rebecca otti pussista esiin kädenkokoisen pehmonallen, jonka pörröinen turkki oli nuhristuneen… valkoinen? Värejä oli jotenkin hankala erottaa tässä ulottuvuudessa. Ne olivat kirkkaampia ja utuisempia.
”Nukkuuko hän uninallen kanssa”, Matilda tirskui. ”Eikö hän ole ainakin neljätoista?”
”Joo”, Luna naurahti, mutta lipui sitten pois sängyn sisältä. Hänestä tuntui hieman inhottavalta loukata jonkun yksityisyyttä noin, vaikka Rebecca ei ollut ikinä ollutkaan hänelle erityisen kiltti.
”Mikä tämä paikka oikeastaan on?” Luna kysyi.
”Selitän sinulle kohta, mutta haluan ensin näyttää sinulle lempipaikkani”, Matilda selitti ja lipui sitten ylöspäin katon läpi.
Lunaa pelotti hieman törmätä kattoon, mutta hän huomasi sen läpi lipumisen olevan aivan yhtä helppoa kuin sängyn verhojenkin. He olivat nyt Korpinkynnen tornin yläpuolella katolla iltaisessa ulkoilmassa. Siitä huolimatta hänellä ei ollut yhtään kylmä, eikä hän tuntenut tai kuullut tuulta, joka yleensä vihelsi jopa Korpinkynsien tornin seinien läpi.
Matilda leijui nyt pois katon päältä, kohti sisäpihaa.
”En kai minä putoa?” Luna kysyi, tuijotellen alaspäin vähintään kolmensadan metrin pudotusta.
”Et tietenkään. Et sinä nytkään seiso katon päällä, vaikka sen päällä oletkin. Sinä lennät”, Matilda vastasi.
Luna nyökkäsi ja seurasi Matildaa. Hänestä tuntui uskomattomalta leijua monen sadan metrin yläpuolella täysin vaivattomasti. Se oli kuin hengittämistä, mutta oikeastaan sitäkin helpompaa. Hän ei edes kuullut tai tuntenut hengittävänsä. Oli kuin hän ei olisi olemassa, mutta kuitenkin oli. Se tuntui vähän niin kuin unelta, mutta paljon todemmalta, aivan yhtä todelta kuin todellisuus.
Luna halusi nähdä aivan kaiken ja sitten hän löysikin itsensä kenties kilometrien korkeudesta sillä samalla sekunnilla kuin oli ajatellut haluavansa nähdä Tylypahkan kokonaisuudessaan ylhäältä päin. Näky oli henkeäsalpaavan kaunis. Pimeän kevätillan kuunvalo löi varjoja Tylypahkan tornien katoille. Valoa loisti myös muurahaisen kokoisilta näyttävistä ikkunoista ja järvi kimalsi kaukaisuudessa. Hän näki jopa Tylyahon valot Tylypahkan takana ja Kielletyn metsän loppuvan. Hän oli aina ajatellut Kielletyn metsän jatkuvan ikuisuuksiin. Luna alkoi pyöriskelemään ympäri, ylös ja alas täysin hullusti ihan vain koska pystyi. Hän nauroi hillittömästi lentäessään päistikkaan linnan seinää kohti ja valahtaessaan sen sisään. Valot näyttivät viivoilta hänen silmissään, häntä lentäessään huimaa vauhtia Tylypahkan ympäri. Viimein häntä alkoi hieman huimaamaan, joten hän palasi pihan kirkkaimpana hohtavan Matildan luokse.
”Uskomatonta”, Luna nauroi.
”Niinpä”, Matilda hymyili, tasaisesti sinipunaisena ja viittoi Lunaa sitten mukaansa.
He leijuivat kellotornille ja istuivat kellon sisään tai ainakin Matilda näytti istuvan. Luna ei ollut varma istuiko hän, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista fyysistä tarvetta istua, joten hän tyytyi asettamaan itsensä niin, että pystyi katsomaan Matildaa suunnilleen samalta korkeudelta silmiin.
Kellon minuuttiviisari liikahti pykälän, mutta siitä ei kuulunut ääniä.
”Tasalta en viitsi näin lähellä olla, koska ääni on aika kova”, Matilda sanoi huomatessaan Lunan kellon katselun. ”Mutta pidän kovasti sisäpihan katselusta.”
”Miksi minä en kuule mitään?” Luna kysyi. Yleensä kellon lyönnit kuului sisäpihalle asti.
”Vierailijat eivät kuule muita ääniä kuin tämän ulottuvuuden ääniä”, Matilda kertoi.
”Mutta sinä kuulet?” Luna totesi.
Matilda hymyili. ”Niin. Koska minä asun täällä.”
”Miksi?” Luna kysyi, vaikka hänen tarkoituksensa oli enemmänkin kysyä
miten jouduit tänne?”Miksi ei”, Matilda naurahti. ”Täällä voi tehdä mitä haluaa ilman fyysisiä tarpeita. Ei tarvitse kastua sateessa, ei käyttää portaita, ei haistaa pahoja hajuja.”
”Mutta ei haistaa hyviä tuoksuja? Tai maistaa ruokaa? Tai tuntea?” Luna koetti kuin kohottaa kättään kokeillakseen pystyisikö hän koskemaan Matildaa, mutta hänellä ei yksinkertaisesti ollut kättä jolla koskea. Ainakaan hän ei sitä itse nähnyt, vaikka Matilda oli kyllä väittänyt, että hänellä oli ”keho”.
Matilda sykähti sinistä. ”Niin. Mutta on tämä silti sen arvoista. Eikä edes tarvitsisi jäädä Tylypahkaan. Voisi mennä minne tahansa.”
”Minne tahansa koko maapallolla?” Luna ihmetteli.
Matilda kikatti. ”Ei, hupsu. Minne tahansa koko
universumissa.”
Lunan silmät varmasti pyöristyivät lautasen kokoisiksi. ”Universumissa? Mitä… mitä se tarkoittaa.”
”On olemassa tuhansia ulottuvuuksia, joita et osaa edes kuvitella. Ei vain eri planeettoja, vaan eri todellisuuksia, missä voit nähdä asioita, joita ei voi tämän kielen sanoilla kuvailla”, Matilda kertoi.
”Voitko viedä minut jonnekin niistä?” Luna kysyi ihmeissään.
Matilda irvisti pahoittelevasti. ”Olet vain vieras. Se ei valitettavasti toimi niin.”
”Miten täällä sitten asutaan?” Luna kysyi epävarmasti.
”Sinun täytyy päästää irti siteestä kehoosi”, Matilda kertoi.
”Ai kokonaan? Niin, että en pääse takaisin?” Luna huolestui.
Matilda näytti epäröivä. ”Ei välttämättä. Jos olet tarpeeksi vahva… saatat pystyä luomaan yhteyden uudestaan”, Matilda kertoi.
”Sinäkö et ollut tarpeeksi vahva?” Luna kysyi epäröiden.
Matilda käänsi katseensa pois. ”Kylläpäs sinä kyselet”, hän huokaisi ja nousi ylös. ”Etkö halua mieluummin nähdä kaikkea kivaa?”
Kenties Matilda ei edes ollut hänen kaltaisensa. Ehkä Matilda oli asunut täällä aina? ”Mikäs siinä. Mutta milloin minä herään?” Luna kysyi lähtiessään lentämään sisäpihaa kohti suuntaavan Matildan perään.
”Milloin vain haluat. Mutta älä vielä mene”, Matilda sanoi.
”En”, Luna naurahti ja seurasi Matildaa alaspäin.
Mitä kaikkea hän näkikään! Hän kävi kaikkien tupien oleskeluhuoneissa, keittiössä, opettajanhuoneessa, luokissa, joiden olemassaoloa hän ei tiennytkään, Suuren Salin lumotussa katossa ja niin monessa muussa paikassa. Hän näki Murjottavan Myrtin laulavan vessassa, Dumbledoren kutomassa villasukkaa, Hagridin torkkumassa pöydän ääressä ja kotitonttuja keskustelemassa shakista.
Nähdessään aamun sarastavan, Luna päätti, että oli aika herätä, mutta lupasi palata seuraavana yönä.
Herätessään aamulla Luna hämmästyi huomatessaan olevansa täysin levännyt, vaikka oli matkustanut ympäri Tylypahkaa koko yön.
Lunan vetäessä verhot sivuun ja astuessa ylös sängystä etsiäkseen vaatteitaan, hän kuuli Rebeccan joukkion supattavan pilkallisesti.
”Katsokaa Lööperin harakanpesää”, Rebecca ilkkui. ”Ei ihme, että hän uskoo kaiken maailman örkkeihin, ne varmaan asuvat hänen tukassaan!”
Normaalisti Luna ei kiinnittänyt huomiota muiden pilkkoihin, mutta hän päättikin kokeilla onneaan. ”Mikä sen sinun nallesi nimi on?” Luna kysyi täysin neutraalisti.
Rebecca jähmettyi. ”Mitä?” Rebecca oli lumonnut pussin niin, ettei kukaan muu kuin hän voisi avata sitä, joten ei ihme, että hän yllättyi siitä, että Luna tiesi sen sisällön.
”Sen sinun uninallesi, jota pidät siinä mustassa pussissa piilossa”, Luna selvensi, saaden Rebeccan kaverit nauramaan.
”Sekö se pörröinen juttu oli!” Lilian nauroi.
”Minä vähän luulinkin, että näin kerran korvan!” Rania kikatti.
”Ei tasan ole!” Rebecca kivahti.
”Näytä sitten mitä siellä on”, Lilian yllytti.
”Ei minun tarvitse, jos en halua!” Rebecca huusi ja pyyhälsi pois.
Luna ei ollut mitenkään erityisesti salaisuuksien perään, mutta nyt kun hänellä oli mahdollisuus selvittää mitä lukituissa kaapeissa tai huoneissa oli, hän painoi kaikki mahdolliset salatut paikat mieleensä, jotta pystyisi sinä iltana tutkimaan lisää asioita.
Seuraavana yönä Matilda oli hänen vieressään, kun hän meni makuulle. Hänellä kesti ehkä hieman kauemmin tällä kertaa, mutta hän onnistui kuitenkin.
Tällä kertaa Luna ei pelästynyt kehoaan, vaikka sen katsominen ylhäältä päin oli yhä surrealistinen näkymä.
”Minne tällä kertaa?” Matilda kysyi pirteästi.
”Minulla on pari paikkaa mielessä”, Luna sanoi innostuneena ja antoi itsensä lipua lattian läpi. ”Voimmeko mennä maapallon ytimeen asti?” Luna kysyi, kun he saavuttivat kellarikerroksen.
”Voisimme, mutta ytimeen asti menisi kymmeniä tunteja”, Matilda sanoi. ”Eivätkä maisemat ole kovinkaan mielenkiintoiset.”
”Jaa”, Luna totesi ja leijui kohti järveä. Asuikohan järvessä todella jättikalmari? Ehkä he voisivat nähdä sen! Harmi kyllä vesi oli kovin sumeaa, joten siellä ei nähnyt oikein mitään. Sen sijaan he palasivat takaisin linnaan ja tutkivat lisää salaisia huoneita ja näkivät vaikka mitä hauskaa. Matilda ei kuitenkaan vaikuttanut enää niin innostuneelta, sillä hän hohkasi enemmän sinistä kuin punaista.
Matilda kyseli Lunalta kovasti oikeaan maailmaan liittyviä asioita. Miltä ruoka maistuu, miltä kukat tuoksuvat, miltä tuntuu omata keho, miltä vaatteet tuntuvat päällä. Luna yritti parhaansa mukaan kertoa, mutta hän kun kyse oli niinkin abstrakteista asioista, hänelle oli vaikea kuvata sellaisia asioita. Siitä huolimatta Matilda kuunteli hänen kertomuksiaan lumoutuneesti, ihan kuin ne olisivat jotenkin Matildan kotimaailmaa ihmeellisempiä. Lunalla oli itselläänkin niin paljon kysymyksiä, että hän ei millään olisi jaksanut kuvailla niinkin tavallisia asioita kuin miltä sade tuntuu, mutta kun Matilda kuunteli häntä niin haltioituneesti, hän jatkoi kertomuksiaan.
Kun yö alkoi olla ohi, Luna ja Matilda lensivät korkeimman tornin harjalle katsomaan auringonnousua.
”Kun sanoit, että täällä on muitakin? Missä he ovat?” Luna kysyi varovasti vilkuillen ympäri tiluksia. Hän ei ollut nähnyt ketään heidän kaltaistaan, vaan tavallisia oppilaita ja henkilökuntaa. Aihe ei ollut selvästikään mieluinen Matildalle, sillä tämä hohkasi taas sinistä valoa.
”Eivät täällä. Minulla oli ystävä, Timothy”, nimen sanoessa Matildan sinisyys synkkeni, ”Mutta hän kyllästyi minuun eikä ole palannut”, Matilda kertoi.
”Siksikö sinä olet yhä täällä”, Luna kysyi varovasti. ”Odotat että hän tulee takaisin?”
”Olen täällä koska haluan”, Matilda väitti itsepäisesti, mutta sykkien yhä tummempaa sinistä ympärilleen. ”Enkä minä tarvitse Timothyä. Minullahan on sinut”, tyttö sanoi hymyillen ja pieni punaisuus alkoi palata hänen kehoonsa.
Luna hymähti.
”Toivon vain, että voisin viedä sinut muihin maailmoihin”, Matilda huokaisi ja tuijotti kauas taivaanrantaan. ”Niissä on niin kaunista.”
”Miten se niin kuin periaatteessa tapahtuisi?” Luna kysyi varovasti.
Matilda sykähti punaista ja hypähti innoissaan. ”Oi, se ei ole ollenkaan vaikeaa, ongelma on vain se, että aika kuluu eri tavalla siellä kuin täällä. Mitä jos kokeilisit sitä huomenna? Sitten olisi koko viikonloppu aikaa”, Matilda ehdotti.
”Mutta etkö sanonut, että takaisin kehoon pääseminen on hankalaa, jos lähtee muihin maailmoihin?” Luna muisti.
Matilda pudisti päätään. ”Vain heikoille. Sinä olet tosi hyvä tässä. Onnistuit tulemaan tänne ensimmäisellä kerrallasi, useilla menee kuukausia oppia!” Matilda kehui.
”Ai… no”, Luna epäröi. Oli siinä varmaan riskinsäkin, mutta toisaalta… kyllä hän luotti Matildaan ja hänen uteliaisuutensa voitti kaikki epäluulot. ”Hyvä on sitten.”
Perjantaina Luna käytti kaiken vapaa-aikansa kirjastossa tutkimassa henkimaailmaa. Koulun kirjastossa ei ollut kovinkaan montaa teosta, varsinkaan kun Luna ei ollut tajunnut oikeastaan kysyä mikä hereillä olon ja unen maailma oikein oli. Illan hämärtyessä hän vei kirjat paikoilleen ja lähti sydän hakaten makuusalia kohti.
Matilda odotti häntä tyhjässä makuusalissa.
”Hei”, Luna tervehti ja kohensi laisensa asentoa.
Hei, Matilda kirjoitti ilmaan.
Valmis?”Kohta”, Luna sanoi ja vaihtoi nopeasti univaatteensa. Toivottavasti kukaan ei tulisi etsimään häntä viikonloppuna. Se tuskin tapahtuisi, koska hänen huonetoverinsa eivät yleensä kiinnittäneet häneen paljoa huomiota. Hän oli ollut kerran kipeä viikon, eikä kukaan ollut edes huomannut.
”Mitä minun pitää tehdä?” Luna kysyi käydessään makuulleen sängylle.
Kerron, kun pääset tänne, Matilda kirjoitti.
Luna nyökkäsi ja sulki silmänsä. Piti vain rentoutua.
Ehkä puolen tunnin päästä Luna huomasi taas leijuvansa sängyn yllä.
”Katso nyt kuinka nopea olit, sinulla ei ole mitään huolen häivää”, Matilda väitti, vaikka olikin enimmäkseen sininen.
”No mitä minun sitten pitää tehdä?” Luna kysyi.
”Sinun pitää kuvitella kehosi ja mielesi välille naru”, Matilda neuvoi.
Luna yritti tehdä niin, mutta mitään ei tapahtunut. Hän vilkaisi Matildaa, joka näytti itsekin hieman epävarmalta.
”Se vie aikaa, vähän niin kuin mielen irrottaminen kehosta”, Matilda väitti. ”Rentoudu.”
Luna olisi sulkenut silmänsä, jos olisi pystynyt siinä olomuodossa, mutta hän tyytyi tuijottamaan kehoaan ja kuvitteli luovansa siihen yhteyden. Siinä maailmassa oli vaikea tiedostaa aikaa, mutta pitkältä tuntuvan ajan jälkeen heikosti hohtava sininen rihma alkoi muodostua.
”Hyvä!” Matilda hihkaisi. ”Anna sen vahvistua.”
Rihma vahvistui noin parin sormen paksuiseksi, kunnes Matilda sanoi sen riittävän.
”Nyt on vuorossa tärkein kohta. Et voi lähteä pois planeetaltasi, jos mielesi on kiinni ruumiissasi, joten sinun täytyy irrottaa se”, Matilda neuvoi. ”Se saattaa olla vaikeaa ja hieman kivuliastakin, mutta sinun täytyy repiä itsesi irti siitä. Jos haluat, voin auttaa sinua, jotta se ei ole niin kivuliasta”, Matilda ehdotti.
”Miten se toimii?” Luna kysyi hieman huolissaan kivusta.
”Minä voin sulautua kiinni rihmaan, jotta voin venyttää sitä”, Matilda selitti ja lipui lähemmäs rihmaa. Hän tuijotti sitä hieman pelonsekaisin tuntein. ”Et näe minua sen aikana, mutta älä pelästy”, hän sanoi katse yhä rihmassa
”Selvä”, Luna vastasi. ”Miten- miten minä aloitan?”
”Yritä ikään kuin lähteä toiseen suuntaan, mutta jättää rihma paikoilleen. Kuin repisit itsesi kahtia”, Matilda kertoi ja nosti kätensä rihman yläpuolelle.
”Se kuulostaa pelottavalta”, Luna tunnusti.
Matilda nosti viimein katseensa Lunaan ja hymyili pienesti sykähtäessään punaista. ”Kaikki menee hyvin. Luota minuun.”
Luna nyökkäsi ja alkoi yrittämään. Aluksi mitään ei tuntunut tapahtuvan, mutta sitten hän tunsi kovaa painetta koko kehossaan tai oikeastaan mielessään, sillä hänellähän ei ollut kehoa.
Rihmaan syntyi pieni rako.
”Hyvä, nyt minä voin mennä rihman sisään auttamaan”, Matilda sanoi ja laski kätensä kiinni rihmaan. Hän katsoi Lunaa sekunnin verran anteeksipyytävällä ilmeellä, ennen kuin imeytyi rihmaan.
Ei, se oli varmaan vain kivun vääristämä ilme, Luna vakuutti itselleen.
Matildahan auttaa sinua, varmaan se sattuu häntäkin.Luna jatkoi vetämistä ja parkaisi kivusta. Se sattui aivan liikaa, mutta hän jatkoi silti ikuisuudelta tuntuvan ajan. Luna halusi melkein luovuttaa, mutta hän pelkäsi mitä Matildalle mahtaisi käydä. Kun hän yritti hetkeksi löysentää otettaan, hän huomasi, ettei se helpottanut enää yhtään. Oli vain kestettävä. Oli suoritettava se loppuun.
Mahtoiko kidutuskirous tuntua tältä? Kipu oli sietämättömän raastava. Ihan kuin hän repisi ihonsa paljain käsin irti itsestään. Luna näki jopa oikean kehonsa hytkyvän hieman kipuaaltojen osuessa. Lunaa alkoi pelottamaan. Matilda ei ollut kertonut kauanko tätä pitäisi kestää.
Rihma sentään näytti jo repeytyvän ohueksi, enää muutama säie oli kiinni, joten hän varmaan oli lähellä. Hän luultavasti puuskuttaisi ja hikoilisi kuin ravihevonen, jos hän nykyisessä olotilassaan pystyisi tekemään kumpaakaan.
Sitten se tapahtui. Rihma napsahti irti hänestä ja räjähti hänen ympärilleen.
Yhtäkkiä Lunasta tuntui niin kuin hän ei olisi ikinä elämässään tuntenut kipua. Hän ei melkein edes muistanut miltä äskeinen hirveä kipu oli tuntunut, vaan hän tunsi olonsa vieläkin kevyemmäksi kuin ikinä. Hän pälyili ympärilleen nähdäkseen Matildan, mutta tämä ei ollut vielä tullut takaisin.
Luna odotti. Hän odotti, kunnes päivä valkeni, vakuuttaen itselleen, että aika vain kulki eri tavalla siellä, minne Matilda oli hetkellisesti joutunut.
Luna odotti, kunnes päivä vaihtui illaksi ja odotti, kunnes aurinko paistoi taas ikkunoista sisään.
Luna odotti, mutta Matilda ei tullut koskaan takaisin.
***
Tylypahkan unisurmat saavat uuden käänteen
Uutisoimme aiemmin Tylypahkan Korpinkynnen tupaan kuuluvan neljäsluokkalaisen oppilaan, Luna Lovekivan tulleen löydetyksi kuolleena sängystään vailla ruumiillisia vammoja. Ruumiin löysivät tytön luokkatoverit maanantai-iltana, kun he alkoivat ihmetellä mikseivät olleet nähneet tyttöä muutamaan päivään. Unisurmat eivät ole uusi ilmiö velhomaailmassa, vaan niitä on tapahtunut ympäri maailmaa jo vuosisatoja. Missään muussa paikassa ei ole raportoitu tapahtuvan unisurmia yhtä usein kuin Tylypahkassa, jossa vuosien saatossa on tapahtunut jopa kahdeksan surmaa alkaen 1600-luvun lopusta. Todellinen luku saattaa olla suurempi, mutta aikaisempia kuolemia on saatettu pimittää koulun maineen ylläpitämiseksi. Kuolemien taustalla on epäilty tappokirousta, sillä minkäänlaisia merkkejä ulkoisista tai sisäisistä vammoista, myrkystä tai muusta kirouksesta ei ole löytynyt.
Tutkimukset saivat uuden käänteen, kun vuonna 1972 niin ikään sängystään kuolleena löydetty 16-vuotias Timothy Raingrass löytyi uudestaan kuolleena Lontoon keskustasta vain muutama päivä Lovekivan kuoleman jälkeen. Tutkintaa johtava Alan Riggs kertoo kuolinsyyksi verenhukan, sillä Raingrassin alavartaloon oli kohdistunut useita taiattomia puukoniskuja, joka saattaa vihjata sitä, että tekijä oli lyhytkasvuinen tai maahinen.
”Taikasauvaa ei löytynyt, joten murhaaja otti sen luultavasti mukaansa. Jästejä harvemmin kiinnostaa ottaa taikasauvoja mukaansa, joten tekotavasta huolimatta epäilemme syylliseksi taikaväen jäsentä. Tunnistimme uhrin velhoksi pukeutumistyylin perusteella”, Riggs kertoo.
Maahisyhdistyksen puheenjohtaja Knawig kieltää maahisten osallistumisen asiaan. ”Me emme tapa, emmekä varsinkaan niin rahvaanomaisesti kuin jästit”, Knawig vannoo.
”Muita kamppailun tai puolustautumisen merkkejä ei näkynyt, joka saattaa viitata siihen, että Raingrass tunsi murhaajansa”, Riggs vahvistaa.
Uhri tunnistettiin tunnistusloitsulla kolmekymmentäkahdeksanvuotiaaksi Raingrassiksi, vaikka hän oli elänyt valenimen Scott Alston varjoissa kolmenkymmenenviiden vuoden ajan. Nimenmuutos saattaa vihjata siitä, että mies ei halunnut tulla löydetyksi. Raingrassin vanhemmat ovat erittäin hämmentyneitä asiasta, sillä heillä oli omien sanojensa mukaan ollut hyvä suhde poikaansa.
Varhaisimmat merkit Raingrassin elämästä tämän vuoden 1972 kuoleman jälkeen, juontavat vuodelle 1975, jolloin miehen amerikkalainen ystävä Matt Stan tapasi hänet ensimmäistä kertaa. Kyseessä oli samainen kevät, jolloin yksitoistavuotias Matilda Pulstor kuoli yhtä mystisesti sänkyynsä Tylypahkassa.
”Olin laittanut ilmoituksen Päivän Profeetan palstalle siitä, että etsin huonekaveria, sillä olin juuri valmistunut Ilvermornysta ja halusin kokeilla onneani Atlantin toisella puolella”, Stan kertoo. ”Tapasin Scottin [Timothy Raingrassin] kaksi päivää sen jälkeen ja hän vaikutti mukavalta tyypiltä. Hän kertoi valmistuneensa Tylypahkasta sinä vuonna, eikä minulla ollut mitään syytä epäillä häntä.”
Stan jatkaa kertoen, että Raingrass vaikutti täysin normaalilta eikä ollut missään vaiheessa näyttänyt kiinnostusta pimeyden voimiin.
”Hän ei kuulunut kuolonsyöjiin. Näin monta kertaa hänen käsivartensa, eikä hänellä ollut pimeyden piirtoa”, Stan vakuuttaa.
Stan ja Raingrass pysyivät huonetovereina viisi vuotta, kunnes Stan meni naimisiin ja hankki vaimonsa kanssa oman talon. Siitä huolimatta Stan ja Raingrass pysyivät ystävyksinä loppuun asti.
”Olin jo järkyttynyt kuullessani Scottin kuolemasta, mutta nyt olen vielä hämmentyneempi siitä, miksi hän salasi minulta oikean identiteettinsä kaikki nämä vuodet”, Stan selittää murtuneena. ”Hän oli oikeasti hyvä tyyppi.”
Raingrass itse ei mennyt ikinä naimisiin, mutta Stanin mukaan hänellä oli satunnaisia säätöjä. ”Hän oli hieman hiljaisempi kaveri, ei arvostanut niinkään ihmiskontaktia. Hän työskentelikin pääasiassa yksin asunnossaan kristalleja ja kiviä tutkien.”
Raingrass oli julkaissut valenimensä alla useita arvostettuja kristalli- ja taikakivitutkimuksia, jotka olivat saaneet kansainvälistäkin huomiota. Siitä huolimatta Raingrass oli varonut julkista esiintymistä.
”Hän kärsi esiintymispelosta”, Stan muistelee. ”Ei suostunut edes minulle lukemaan ääneen tutkimuksiaan vaan sanoi ’lue itse’”, hän naurahtaa.
Saattaisiko Raingrass olla sekaantunut joihinkin kuudesta muusta kuolemasta, kuten juuri muutama päivä sitten sattuneen Lovekivan surmaan?
”Ei hän ole tappaja-ainesta”, Stan vakuuttaa. ”Sitä paitsi hän vietti sen päivän kanssani Kaldein Kanuunojen ja Henkipään Harpyynojen välisessä huispausmatsissa”, Stan lisää.
Kun haastattelu on lopuillaan ja hyvästit on jo vaihdettu, Stan näyttää pohtivalta.
”Vaikkakin…” Stan aloittaa epävarmasti. ”Hän näki paljon painajaisia. Useammankin kuin kerran kuulin hänen huutavan ’anteeksi, että jätin sinut. Minun oli pakko’”, Stan muistelee. ”Luulin sen vain tarkoittavan jotain vanhaa suhdetta, mutta en ole enää varma.”
Vaikka Raingrassilla olisikin jotain tekemistä muutaman viimeisen kuoleman suhteen, häntä tuskin voi syyttää 1600-1800 -luvuilla tapahtuneista kuolemista.
Mitä Alan Riggs antaisi neuvoksi muiden kuolleiden perheille. Onko mitään toivoa siitä, että esimerkiksi vasta menehtynyt Lovekiva saattaisikin herätä henkiin?
”Ruumis on tutkittu perin pohjin ja todettu 100% kuolleeksi. Mitään tuntemaamme taikuutta ei ole olemassa, joka voisi tuoda kuolleet takaisin”, Riggs selventää.
Entä sitten Timothy Raingrass?
”Raingrassin kuolemasta on jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Kenties hän lavasti kuolemansa. Se ei olisi ensimmäinen kerta kuin sitä tapahtuu”, Riggs toteaa. ”Raingrass haudattiin 1975 suljetussa arkussa, jonka äskettäisessä uudelleenavauksessa kävi ilmi, että se oli tyhjä. Kuoleman lavastaminen on todennäköisempää kuin henkiin herääminen.”
Mutta mitä Raingrass sitten pakeni niin äärimmäisin keinoin? Hän oli mallioppilas kouluaikoinaan, eikä häntä erityisemmin kiusattukaan.
”On paljon, jota emme vielä tiedä”, Riggs myöntää. ”Motiivien selvittäminen on listassamme korkealla.”
Tutkimuksia jatketaan yhä, mutta tuloksia saadaan vaisusti. Kenties unisurmat jäävät ikuisiksi mysteereiksi.
~Uhrien muistoille~
6.9.1680 - 4.9.1694: Reuben Stevens, 14v, korpinkynsi, tuhkattu
19.8.1734 - 9.10.1747: Cody Johnson, 13v, puuskupuh, tuhkattu
3.7.1782 - 2.2.1798: Oscar Saunders, 16v, luihuinen, haudattu Berkshinen hautausmaalle
30.6.1786 - 10.2.1798: Sarah Saunders, 12v, korpinkynsi, haudattu Berkshinen hautausmaalle
22.8.1873 - 17.5.1888: Layla Leon, 15v, rohkelikko, tuhkattu
13.9.1956 - 12.11.1972: Timothy Raingrass, 16v, luihuinen, haudattu Leinen hautausmaalle
6.2.1964 - 4.3.1975: Matilda Pulstor, 11v, rohkelikko, haudattu Grittingtonin hautausmaalle
13.2.1981 - 22.4.1995: Luna Lovekiva, 14v, korpinkynsi, tuhkataan
