Kahvia ja jääteetä | S | Molly & Tonks

[Lyra]

Ficin nimi: Kahvia ja jääteetä
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Disclaimer: En omista Tylypahkaa tai muutakaan minkä voi tunnistaa J.K. Rowlingille kuuluvaksi. En myöskään saa tästä tuotoksesta rahaa.
A/N: Tämä on Salainen ystävä III tuotokseni rimpsessakerpeeralle, eli rimpsille Toivottavasti tämä on edes jotain sen suuntaiseta mistä pitäisit, sillä oli kuule suuria vaikeuksia sen ei teinihahmoja kohdan kanssa. Mutta tässä nyt silti olisi jotain mistä toivottavasti nautit

Tässä tekstissä Tonks on syntynyt kaksi vuotta aikaisemmin, eli 1971.

Kahvia ja jääteetä

1990 marraskuussa
Molly Weasley oli kuusi lasta synnytettyään päättänyt ettei aikonut tuoda maailmaan enää yhtään poikaa. Oli siis ollut kertakaikkiaan ihanaa, kun seitsemäs lapsi oli osoittautunut tytöksi. Ginny oli ollut lapsena varsin suloinen. Tyttö ei huutanut yhtä kovasti kuin isoveljensä, mutta oppi kyllä pian vaatimaan omaansa. Yksi kerrallaan Mollyn pojat aloittivat Tylypahkan, mutta Mollyn oma pieni tyttö oli kuitenkin aina hänen kanssaan. Ginnyn kasvaessa Molly kuitenkin varsin pian huomasi, ettei oikeastaan enää tiennyt mistä pienet tytöt tykkäsivät. Olihan hän keskittynyt viimeiset vuodet lähinnä vain olemaan äiti kuudelle pojalle.

“Mistä tytöt oikein pitävät?” Molly kysyi Tonksilta. Tonks oli ystävällisesti tullut kahville, vaikka töissä kuulemma olikin kiireitä. Toinen nainen tyrskähti kahviinsa. Molly piti Tonksin seurasta, vaikka Tonks olikin vuosia nuorempi.
“Ei, ei. Ei sillä tavalla”, Molly sanoi ja punastui hiukan. Nainen taikoi kahvipannun takaisin liedelle porisemaan.
“Ginnyä minä vain”, Molly selitteli posket edelleen punaisina. “Olen ostanut Ginnylle mekkoja ja tarjoutunut laittamaan hiuksia, mutta tyttö mieluummin vain lentelee Ronin kanssa luudilla. Mitä minä sitten, kun Ron ensi vuonna menee Tylypahkaan?” Molly parahti. Nainen todellakin oli yrittänyt tehdä Ginnyn kanssa ties mitä, mitä hänellä ja hänen oma äidillään oli ollut tapana tehdä yhdessä.

“Oletko kokeillut mennä mukaan lentämään?” Tonks ehdotti pilke silmäkulmassa ja hörppäsi kahvikupistaan.
“Enhän minä nyt sellaista”, Molly huokaisi. Molly ei ollut enää nuori. Tonks näytti mietteliäältä.

“Vie Ginny vaikka ostoksille?” Tonks yritti seuraavaksi. “Kaikki pienet noidat pitää ostoksilla käymisestä, jopa minä pidin.” Molly pudisti kiivaasti päätään.
“Olen minä yrittänyt, mutta Ginny ei tahdo lähteä minun kanssani kaupungille.” Mollyn ilme oli hiukan surullinen ja Tonksin kävi vanhempaa naista sääliksi. “Minä niin haluaisin, että hän saisi tehdä tyttöjen juttuja ja saisi ehkä jotain vaatteita, jotka sopisivat paremmin tytöille.”
“Entä jos minä pyytäisin Ginnyä kaupungille minun kanssani?” Tonks ehdotti. “Ginny voisi pitää sitä ihan erilaisena kuin kauppareissua äitin kanssa.” Mollyn kasvoille syttyi hymy.
“Sehän on aivan mainio idea!” toinen hihkaisi.

Niinpä seuraavan kerran, kun Tonksilla oli vapaata, hän ja Ginny lähtivät yhdessä kaupungille. Reissu olikin varsin onnistunut ja Ginny tuli innosta puhkuen ja ostoskassi täynnä kynsilakkoja, hiuslenkkejä ja meikkejä kotiin. Molly hymyili ovella iloisesti ja halasi pientä tyttöään. Molly todella oli tyytyväinen, että talossa oli pieni tyttö kuuden pojan lisäksi.

1996 kesäkuussa
Vuodet kuluivat. Mustat pilvet kerääntyivät maailman ympärille. Tonksin ja Mollyn kahvitteluhetkiä oli yhä vähemmän, ja Molly tunsi olonsa yksinäiseksi tyhjässä kodissa. Enää kaksi hänen lapsistaan kävi Tylypahkaa ja hänen pieni Ginnynsä oli aloittamassa kesän jälkeen jo viidettä vuottaan. Ginnyn ja Tonksin yhteiset tapaamiset olivat jo tiivis osa kummankin elämää. Kun Ginny jälleen kerran palasi riemuiten kotiin käsi täynnä huulipunan jälkiä ja kertoi innoissaan jästi-Lontoosta, Molly ei voinut tehdä muuta kuin hymyillä. Hän oli Tonksin avulla kasvattanut varsin tasapainoisen nuoren naisen.

Molly näki Ginnyssä itsensä. Ginny oli hän, mutta monta kertaa parempi hän. Ja se sai Mollyn hymyilemään yhä uudestaan. Hän oli ylpeä jokaisesta lapsestaan, mutta Ginny oli aina hänen pieni tyttönsä. Ei sillä oikeastaan ollut väliä, että Tonks opetti Ginnylle täydellisen lepakonräkäherjan. Ginnystä kasvaisi kaunis ja pätevä nuori nainen.

Helle oli painostava jo kesäkuun lopussa. Molly ja Tonks istuivat terassilla edessään isot lasilliset kylmää jääteetä. Lapset olivat kiirehtineet jonnekin lentämään ja Molly oli pitkästä aikaa kutsunut Tonksin käymään. Tonks oli vasta juuri vapautettu Pyhästä Mungosta Ministeriössä tapahtuneen jälkeen. Silti Tonks näytti olevansa elämänsä kunnossa.
“Miten elämä?” Tonks kysyi. Tonksin hiukset olivat kirkkaan siniset ja ne hohtivat hiukan. Tonks näytti nuorelta. Molly katsoi omaa kuvaansa lasin heijastuksesta. Ennen pelkästään nauraessa ilmestyneet rypyt olivat nyt pysyvä osa kasvojen ilmettä.
“Hitaasti”, Molly vastasi. “Kesällä täällä on eloa, mutta muuten talo on pitkälti tyhjä.” Tonks nyökkäili.
“Entä sinun?” Molly kysyi toiselta.
“Paremmin koko ajan”, Tonks vastasi. “Tuntuu hyvältä olla ulkona.”

Aurinko paistoi Mollyn iholle ja lämpö sai naisen hymyilemään. Auringossa vuodet eivät enää painaneet niskassa.
“Onko sinun ikävä olla täällä yksin koko talvi?” Tonks kysyi ja siemaisi jääteetään.
“Tavallaan”, Molly vastasi. “Vaikka kesän jälkeen hiljaisuutta arvostaa, talvi on pitkä ilman lapsia.” Molly muisteli aikaa, jolloin kaikki hänen poikansa olivat vielä asuneet kotona. Kuinka täyttä ja meluista kotona oli ollut, mutta kuinka ihanaa oli olla lapsiensa ympäröimänä.
“Minun pitäisi viedä sinut ulos joskus”, Tonks myhäili. “Saisit vähän raitista ilmaa.” Molly hymyili ja kesäkuun aurinko paistoi hänen kasvoilleen.

“Otatko lisää jääteetä?” Molly kysyi, kun toisen lasi tyhjeni. Tonks nyökkäsi.
“Tämä tekee hyvää”, nainen sanoi, eikä Molly ollut varma tarkoittiko toinen jääteetä vai jotain muuta.

1997 helmikuussa
Helmikuisena aamuna Kotikolon oveen koputettiin, kun Molly oli yksin kotona. Varoen nainen hiippaili avaamaan oven ja puristi sauvaansa viimeiseen asti. Oven takaa paljastui kuitenkin nuori nainen, jota Molly ei ollut nähnyt sitten syyskuun, kun he olivat saattaneet lapset asemalle. Tonksin hiukset olivat ruskeat ja vaatteet roikkuivat hänen yllään. Ei tarvinnut kysyä onko kaikki kunnossa sillä niin ei ollut. Heti kun aurinko oli lakannut paistamasta, oli Tonks lakannut säteilemästä. Syksyn mukana oli tullut masennus ja harmaus. Molly veti nuoren ystävänsä pitkään halaukseen, josta toinen kuitenkin pyristeli nopeasti irti.

“Minä lupasin viedä sinut ulos”, Tonks sanoi. Molly hymyili hiukan.
“Älä huoli kultaseni”, hän sanoi ja auttoi Tonksin keittiöön istumaan. Loitsut tiskasivat ja liedellä porisi keitto iltaruuaksi. “Ei sinun tietenkään nyt tarvitse.” Tonks näytti hetken eksyneeltä.
“Mutta minä lupasin”, hän sitten intti vastaan. Tonksin kasvot näyttivät kärsineiltä ja hän oli vanhentunut monta vuotta muutamassa kuukaudessa. Mustat pussit olivat asettuneet silmien alle.

Voi sinua pientä, melkein karkasi Mollyn suusta ja nainen vastusti halua halata Tonksia uudelleen äidillisesti. Molly kaatoi heille molemmille isot kupit kahvia ja he istuivat hiljaisuudessa, kunnes Tonksin kuppi oli tyhjä ja tämä lähti kotimatkalle.
“Ole varovainen”, Molly sanoi eteisessä ja halasi vielä kerran. Tällä kertaa Tonks ei pyristellyt irti.
“Sitten myöhemmin”, Tonks sanoi, ennen kuin lähti. “Sitten myöhemmin mennään vielä yhdessä ulos. Molly jäi seisomaan yksin tyhjään eteiseen.

2003 kesäkuussa
Sodan jälkeen Mollyn oli hankala ottaa uudelleen yhteyttä lapsiinsa. Yksi hänen omista pojistaan oli kuollut ja niin moni muu myös. Ginny ja Ron olivat menneet ja löytäneet itselleen uudet perheet. Niin Molly ja Arthur olivat enää kahden. Kahden yksin isossa tyhjässä talossa, joka enää juhlapäivinä ja lomina täyttyi lapsista, sukulaisista, ystävistä ja tutuista.

Molly katsoi ulos terassille, jota kesäkuun aurinko lämmitti. Hän melkein näki pöydän kulmalla kaksi jääteelasia ja sinisten hiusten hohdon. “Sitten myöhemmin” tarkoitti ei koskaan, sillä Tonks oli mennyt. Kuollut kuten moni muu. Molly kaipasi heidän yhteisiä kahvitteluitaan ja pieniä keskusteluja kaikesta mikä tuntui tärkeältä. Nykyään kun hän näki Ginnyn, hän näki tyttäressään enemmän Tonksia kuin itseään. Ginny oli kuitenkin kaukainen, eikä enää hänen oma pieni tyttönsä.

Molly katsoi aurinkoa ulkona ja päätti mennä hetkeksi terassin reunalle istumaan. Ehkä aurinko osaisi edelleen vierittää taakan niskasta. Molly jätti keittiön siivoamisen sikseen ja teki itselleen korkean lasillisen jääteetä vanhojen aikojen muistoksi. Ulkoa kuului jo Teddyn ilahtuneet kiljaisut, kun poika lenteli luudallaan puutarhan yli ja aikuisten kauhistelua. Nuorempi Fred itki tai sitten se oli Victoire. Molly ei ollut ihan varma.
“Hei äiti!” Ginny huudahti iloisesti portaita alas hypittyään. Toinen hymyili leveästi ja Molly ei osannut muuta kuin vastata hymyyn. Ginny tuli hänen luokseen ja huomasi jääteen.
“Nam, jääteetä. Teetkö minullekin?” tyttö pyysi ja punaiset hiukset heilahtivat, kun tyttö istahti keittiönpöydän reunalle. Molly kääntyi hymyillen kaatamaan toisen lasin täyteen.

“Et ikinä arvaa mitä eilisissä harjoituksissa kävi”, Ginny alkoi selittämään ja Molly kuunteli tarkkaan imien itseensä pienimmänkin tiedonmurun. Ginny vilkaisi ikkunasta ulos.
“Eiköhän mennä terassille juomaan nämä loppuun”, tyttö sanoi.

Kesäkuun aurinko paistoi taivaalta ja sinihiuksinen Teddy juoksi Mollyn helmoihin tämän astuessa ulos talosta.
“Näitkö sinä jo, kun minä lensin?” Teddy kyseli viisivuotiaan innokkuudella. Mollyn oli pakko myöntää, että oli nähnyt vain vilaukselta ja pian hän istui Ginnyn kanssa terassin reunalla jäätietä siemaillen ja katsellen, kun Teddy lensi.

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta!

Olipa tämä mielenkiintoinen lukukokemus! Minäkin pidän mimamun tavoin parituksettomista fikeistä, etenkin tällaisista ystävyyssuhteisiin ja perhe-elämään keskittyvistä. Elämässä on niin monenlaista rakkautta ja niin paljon muutakin ihanaa ja kaunista kuin parisuhde. Minusta on herttaista, miten läheisiä Molly ja Tonks ovat tässä fikissä huomattavasta ikäerostaan huolimatta. Tosiystävyys ei katso ikää! Lisäksi pidän siitä, miten tässä seurataan naisten välisen ystävyyden kehittymistä ja elinkaarta monen vuoden ajalta, sitä kuinka he tukevat toisiaan myötä- ja vastamäissä vaikka välillä olisikin taukoja välissä. Ajan vierimisestä on erityisen kiinnostavaa lukea Mollyn näkökulmasta, sillä hänen jos kenen elämässä se näkyy ja tuntuu, kun lapsikatras kasvaa ja lopulta muuttaa omilleen. Onneksi lapset ja lapsenlapset vierailevat kuitenkin Kotikolossa yhä ja Tonkskin tavallaan säilyy menossa mukana lapsensa kautta. ♥️

Hän melkein näki pöydän kulmalla kaksi jääteelasia ja sinisten hiusten hohdon.

Tämä on kaikessa surullisuudessaan lempikohtani. Tämä on niin haikea, kun tulee sellainen havahdus, että niin joo, voi ei, Tonkshan onkin nyt kuollut -- mutta kaunis tämä on silti ja jollain tapaa lohdullinenkin. Lämpimiä, aurinkoisia kesäpäiviä on yhä, ja elävät muistot jääteelaseista ja Tonksista osoittavat, miten suuri merkitys Tonksin ystävyydellä Mollylle oli.

Minua vähän mimamun tavoin muuten häiritsee se, miten Molly tuntuu toivovan, että Ginny innostuisi tyttömäisistä jutuista. Itse esimerkiksi en ole koskaan ollut kiinnostunut meikeistä tai vaatteista tai muista perinteisesti tyttömäisinä pidetyistä jutuista, ja olisin varmaan kokenut ahdistavana sen, jos minua oltaisiin yritetty usuttaa kiinnostumaan niistä. Tavallaan kyllä myös ymmärrän Mollyn suhtautumisen, koska onhan Mollylla ennestään monta poikaa.

Kaiken kaikkiaan pidin tästä tarinasta kyllä, ja tämän lukemisesta tuli mukavan lämmin mieli. Kiitos paljon lukukokemuksesta! -Walle

[Dokumentti]

Vaihdokkaista hei moi!

Mä luen aivan hävettävän vähän parituksettomia tekstejä! En edes tiedä miksi, koska usein nää on tosi hyviä ja on kiva lukea vain ystävyydestä.

Mollyn ja Tonksin ystävyys oli kuvailtu hyvin kunnioittavaksi ja mukavan syväksi. Tästä sai oikein hyvin kiinni. Pidin myös teemasta, joka kietoutui Ginnyn ympärille, kuinka paljon Tonks auttoi Ginnyn kasvatuksessa yms. Se oli tosi kiva lisä. Varsinkin kun kirjoissa Tonks ja Ginny tulevat hyvin toimeen.

Sodan jälkeen Mollyn oli hankala ottaa uudelleen yhteyttä lapsiinsa. Yksi hänen omista pojistaan oli kuollut ja niin moni muu myös. Ginny ja Ron olivat menneet ja löytäneet itselleen uudet perheet. Niin Molly ja Arthur olivat enää kahden. Kahden yksin isossa tyhjässä talossa, joka enää juhlapäivinä ja lomina täyttyi lapsista, sukulaisista, ystävistä ja tutuista.

Tää riipaisi kyllä. Voi Molly.
Toisaalta mun on hyvin vaikea uskoa ettei Weasleyn perhe tukeutuisi toisiinsa sodan jälkeen. Mut tää on sun visio tapahtumista ja sopi tähän tekstiin kuitenkin.

Onneksi kuitenkin aina välillä talo on täynnä elämää ja lapsenlapsia. Ja Ginny tuo mukanaan tuulahdeksen Tonksia Mollyn elämään.

Kiitos tästä, ehkä rohkaistun taas lukemaan enemmän parituksettomia. <3

[Sokerisiipi]

Aww, olipa tämä lämmin, herttainen ja ihanan Mollymainen. Tykkäsin, kun keskiössä oli juuri Mollyn ja Tonksin ystävyys. Ei nimittäin ole ihan sellainen kaksikko, joka tulisi ensimmäisenä mieleen, mutta tosi toimiva! Ja kyllähän kirjoissa Molly pitää kovasti Tonksista, joten ei tuntunut yhtään kummalliselta. Vähän nyrpistelin kaikille noille tyttöjutuille, koska minusta Ginny on aina ollut rempseä poikatyttö eikä silleen tuntunut luonnolliselta, että Molly olisi tahtonut Ginnystä mitään muuta kuin tästä lopulta tuli. Vai oliko kirjoissa jotakin paheksuntaa asiasta? Olihan Molly toki Billin pitkästä tukasta ihan herranjestas eli voipi olla, että se on halunnut Ginnynkin olevan tyttömäisempi. En todellakaan muista.

Miesten ympäröimänä on jotenkin hyvin luonnollista, että Molly juuri kaipaa naiskontakteja, niin Tonksin kuin Ginnynkin kautta. Hermionekin olisi sopinut hyvin joukon jatkoksi. Mollyn perhekeskeisyys oli ihanasti läsnä koko tekstin ajan. Molly on kyllä todellinen seuraihminen. Surullista ajatellakin häntä yksin (Arthurin ollessa töissä) suuressa talossa. Onneksi lopussa on kuitenkin lapsenlapset! Tässä käsiteltiin ihanan lämpimästi kaikkea arkista ja elämään kuuluvaa: vanhenemista, lasten kasvamista, menetyksiä ja uusia alkuja. Vaikka sodan kauheus oli taustalla läsnä, pääfiilis pysyi kuitenkin positiivisena ja elämäniloisena, ja se oli kyllä tämän tekstin paras anti, ystävyyden ja rakkauden voima. Kiitos!

[Auri]

Tätä on jotenkin harvinaisen haastava kommentoida, kun näinkin lyhyt teksti sai aikaan niin suuria tunteita. En oo taas pitkään aikaan lukenut mitään Potter-tekstejä, mutta tämä oli aivan loistava teksti jolla kastaa varpaat taas veteen. Minusta on kiva, että Molly kaikkien niiden poikien jälkeen olisi halunnut viimein tytön kanssa tehdä 'tyttöjen asioita' ja on hieman pettynyt, kun Ginnystä tulikin luudalla poikien kanssa lentelevä poikatyttö. Vaikka varmasti Molly rakastaa Ginnyä juuri sellaisena kuin hän on, on hyvin uskottavaa, että hän on hieman pulassa että mitä Ginnyn kanssa pitäisi tehdä. :----D

“Oletko kokeillut mennä mukaan lentämään?” Tonks ehdotti pilke silmäkulmassa ja hörppäsi kahvikupistaan.
“Enhän minä nyt sellaista”, Molly huokaisi. Molly ei ollut enää nuori.

Tämä oli tosi hauska mielikuva, tuli ihan hymy huulille. Ja ehkä nuorena äitinä Molly lenteli poikien kanssa? :>

Vuodet kuluivat. Mustat pilvet kerääntyivät maailman ympärille.

Ennen pelkästään nauraessa ilmestyneet rypyt olivat nyt pysyvä osa kasvojen ilmettä.

Aurinko paistoi Mollyn iholle ja lämpö sai naisen hymyilemään. Auringossa vuodet eivät enää painaneet niskassa.

Oli pakko lainata nämä kolme kohtaa, kun ne ovat jotenkin hyvin kauniita. Tuo ensimmäinen kuvaa hyvin sitä tilaa mikä velhomaailmassa kehittyy Voldemortin noustessa. Toinen kertoo hyvin ajan kulusta, ja kolmannessa on ihana tunnelma, että kaiken keskellä on hetki aikaa vain olla.
Rakastan Tonksin ja Mollyn ystävyyttä tässä, ja sitä että Tonks on auttanut kasvattamaan Ginnyä, vähän niinkuin tätinä. ♥

Heti kun aurinko oli lakannut paistamasta, oli Tonks lakannut säteilemästä. Syksyn mukana oli tullut masennus ja harmaus.

Tämäkin on jotenkin tosi kaunis, vaikkakin surullinen. Piti aiemmin jo sanoa, että tykkään tosi paljon miten olet jakanut tämän pieniin pätkiin jotka tapahtuvat vuosien varrella. Tässä näkee todella hyvin miten ajan kuluessa tämä menee synkemmäksi.

“Ole varovainen”, Molly sanoi eteisessä ja halasi vielä kerran. Tällä kertaa Tonks ei pyristellyt irti.
“Sitten myöhemmin”, Tonks sanoi, ennen kuin lähti. “Sitten myöhemmin mennään vielä yhdessä ulos.”

Tässä kohtaa toivoin, että he vielä pääsisivät yhdessä ulos. Että tämä ei olisi mitään hienon hienoa enteilyä, ja tämä olisikin AU missä Tonks ei kuolekaan... Nyyh.

Molly katsoi ulos terassille, jota kesäkuun aurinko lämmitti. Hän melkein näki pöydän kulmalla kaksi jääteelasia ja sinisten hiusten hohdon. “Sitten myöhemmin” tarkoitti ei koskaan, sillä Tonks oli mennyt. Kuollut kuten moni muu.

Tässä kohtaa meinasi päästä itku. Varsinkin tuo “Sitten myöhemmin” tarkoitti ei koskaan, apua. Ihan sydämeen käy. ;;;

Ihanaa kuitenkin, että Mollyn lapsenlapset ja Ginnykin on tullut käymään, ja että Teddykin on siellä. ♥  Ja että Ginny haluaa jakaa elämäänsä, vaikka hän on tuntunut aiemmin etäiseltä. Tämä loppuu tosi haikeasti, mutta kauniisti. Hienosti tehty. ♥ Kiitos tosi paljon tästä lukukokemuksesta, olet ihan loistava!

[Larjus]

Oi voi mikä tunnemylly tämä fici loppujen lopuksi olikaan. En ollut varautunut ihan tähän...

Oli ihana lukea Mollyn ja Tonksin ystävyydestä. Se oli aika mielenkiintoinen ja vähän erikoinenkin valinta, vaikka toisaalta nyt kun asiaa mietin, niin Molly ainakin vaikutti suhtautuvan varsin lämpöisesti Tonksiin (joskin siinä oli vähän se fiilis että hän yritti saada Tonksia ja Billyä yhteen). Mutta musta oli jo aiheenakin todella kiva käsitellä kahden todella eri-ikäisen naisen ystävyyttä. Siinä on myös semmoinen freesi tuulahdus. Pidin myös tuosta, että Tonks vei Ginnyä mukanaan kaupungille, oli vähän niin kuin isosiskona hänelle. Voisin uskoa, että Ginnyä ei kauheasti innostanut käyskennellä kaupungilla nimenomaan äitinsä kanssa. Mutta joku Tonksin kaltainen oli varmasti mieluisaa seuraa ^^

Toteutustapa - eli tuo että fici koostui lyhyistä pätkistä eri vuosilta - toimi mielestäni hyvin. Siinä tulee myös yksinkertaisesti esiin Mollyn ja Tonksin ystävyyden jatkumo. Miten elämä ja koko maailma muuttuu, ihmiset kasvavat, mutta ystävyys pysyy.

Lopussa sitten iskikin haikeus ja omatkin tunteet pintaan, kun puhuttiin kuolleista ja siitä, miten Tonks ei enää koskaan tulisikaan käymään...

“Sitten myöhemmin” tarkoitti ei koskaan, sillä Tonks oli mennyt.

Tään lukiessa nousi kyllä pala kurkkuun ;__; Ei sitä taida itsekään ihan täysin päästä yli hyvien hahmojen kuolemista.
Loppu oli kyllä surullisuudesta huolimatta jotenkin lohdullinen. Vaikka moni tärkeä ihminen pääsikin hengestään, elämä jatkaa kulkuaan, eikä ilon aika ole ohi. Tykkäsin myös tuosta, että Molly näki Ginnyssä jotain Tonksista. Ja varmasti myös Teddy tuo hänelle Tonksin mieleen.