Kirjoittaja Aihe: Ei tää voinut kestää | K-11 | angst, draama | Heikki/Kalevi | one-shot  (Luettu 5619 kertaa)

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 770
Nimi: Ei tää voinut kestää
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst, draama
Paritus: Heikki/Kalevi
Haaste: Albumihaaste #5 Pariisin Kevät – Meteoriitti

A/N: Aaaaa. Tähän kului monta turhautunutta tuntia, kun kukaan ei totellut ja pojat oli tyhmiä, mutta viimein, viimein tämä valmistui ja voin taputella vuoden 2014 Heilevitapahtumat! Hyvä minä! Toivottavasti on lukemisen arvoinen ja muista kertoa, jos oli! :3 ja joo, sijoittuu siis samaan iltaan/yöhön kuin Se viikonloppu jäi historiaan.

Tämän edeltäjät (johon tässä merkittävästi viitataan, että vinksdinks):

Me ei olla viattomia, K-11
Se viikonloppu jäi historiaan, K-11



Ei tää voinut kestää

Lokakuu 2014

minä en unohda sinua koskaan
vaikka en muistaisi omaa nimeäni
sinä saatat olla juuri se joka sattumalta
minut pelastaa meteoriitin alta


(Pariisin Kevät – Meteoriitti)

Kalevi

Eeli oli ihan fiiliksissä bileillan päätteeksi, ja se yritti houkutella meitä jonnekin jatkoille, mutta ketään ei kiinnostanut. Tino haukotteli ja piti silmiään enemmän kiinni kuin auki. Keskipenkillä istuva Patrik tuijotti apaattisena tyhjyyteen. Heikki vain ajoi sanomatta sanaakaan. Se vaikutti kireältä ja kyrpiintyneeltä. Mä taas kärsin laskuhumalan aiheuttamasta väsymyksestä ja vitutuksesta. Eelin sähellys vain ruokki mun jo ennestään paskaa fiilistä. Olin jo käskemässä jätkää tukkimaan turpansa, kun Heikki menikin ärähtämään:

"Anna olla tai saat kävellä kotiin!"

"Siis mitä?" Eeli pärskähti ja katsoi meitä muita tukea hakien.

"Kyllä sä kuulit", Tino mutisi jaksamatta avata silmiään. "Ei meitä huvita. Mä tahdon vaan nukkumaan."

"Kalevi, kai sä nyt lähdet mun kaa baariin?" Eeli kyseli.

"En vitussa lähde", tokaisin enkä piitannut, loukkaisiko mun sanat Eeliä vai ei. "Lopeta se inttäminen tai heitän sut ulos omin käsin."

"Okei, ei tarvii hermostua", Eeli puhahti suuttuneena, ja johan sekin pälli vaikeni. Ilmapiiri autossa putosi välittömästi pakkasen puolelle. Heikki huokaisi ja näytti katuvalta.

"Patrik, viedään sut ekana", Heikki sanoi ystävällistä äänensävyä tavoitellen.

"Tota", Patrik ynähti. "Mä en haluis mennä kotiin, kun mun porukat –"

Jätkän ääni murtui, ja se painoi päänsä itkua nieleskellen. Tino havahtui välittömästi ja kietaisi kätensä Patrikin olkapäiden ympäri. Mun kävi jätkää sääliksi. Patrik oli ihan paskana vanhempiensa eroilmoituksen takia eikä edes juhliminen ollut harhauttanut sen ajatuksia. Tino oli hoivaillut jätkää koko illan, koska se ei kestänyt, jos jollakulla oli paha olla.

"Sä voit tulla mun luo yöksi", Tino sanoi.

"Kiitti", Patrik sopersi, ja se pyyhki kasvojaan. Meidän edessä itkeminen varmaan nolotti sitä. Salaa olin siitä hyvilläni. Musta oli helvetin epämukavaa, jos joku itki seurassa, mutta tajusin pitää pääni kiinni asiasta. Tino olisi takuulla päästänyt äitikarhuraivonsa valloilleen, ja sen kohteeksi mä en missään nimessä halunnut joutua.

"Ookei", Heikki sanoi. "Mites Eeli?"

"Kotiin", kuului kylmä sihahdus takapenkiltä eikä kukaan sanonut sen jälkeen mitään. Mä laitoin musiikkia kovemmalle ja suljin silmäni, ettei mun tarttis katella mitään tai ketään. Heikki ajoi ensin Kuokkalaan. Se ja Tino läpätti hetken jotain. Tino kiitteli mielenkiintoisesta illasta ja mun kaikkiin kohdistuva suutelutempaus tuli esille.

"Mä oisin kyl pärjännyt ilmankin", Patrik hymähti. Mua ei huvittanut ollenkaan jauhaa siitä, mutta pakotin itseni virnistämään.

"Just joo. Kuitenki sulle ois tullu paha mieli, jos oisit ainoana jääny ilman", vinoilin. Patrikia nauratti. Sanoin sille ja Tinolle heipat, ja ne nousivat autosta. Eeli leppyi sen verran, että se meni ulos hyvästelemään Tinon. Aikansa ne kaks imuttelivat ennen kuin Heikki napautti ikkunaa, ja Eeli palasi autoon. Heikki pyysi anteeksi sen purkausta, ja ne kaksi tekivät sovinnon. Mä kiemurtelin penkillä parempaan asentoon enkä ottanut osaa niiden keskusteluun. Taisin torkahtaa, koska seuraavaksi havahduin siihen, että Heikki ravisti mua varovasti olkapäästä, ja me oltiin autossa kaksin. Katsoin ympärilleni ja huomasin, että me oltiin mun kerrostalon parkkipaikalla. Mulla oli vähän sekava olo. Näpersin turvavyöni auki, ja sekin tuntui vähän turhan mutkikkaalta prosessilta.

"Hei", Heikki sanoi. "Meidän pitää puhua."

"Puhutaan joskus toiste", sanoin. "Oon ihan poikki."

"Me puhutaan nyt", Heikki ärähti. Katsoin jätkää silmiin ja kohotin kulmiani.

"Tai mitä? Lyöt mua uudestaan?" tuhahdin. Heikki näytti surkealta ja syylliseltä.

"Anteeks", se sanoi. "En ois saanu lyödä sua."

"Mut löitpä kumminkin. Mulla ei oo sulle mitään sanottavaa", sanoin. "Mä meen nyt nukkumaan. Morjens."

Nousin autosta ja heilautin oven kiinni. Lähdin kävelemään A-rapun ovea kohti. Kuulin takaani autonoven paukahduksen, ja Heikin askeleet. Se tarttui mua käsivarresta. Mä riuhtaisin itseni irti ja tönäisin jätkää, kun se ei vain tajunnut. Heikki horjahti, mutta seuraavaksi se tuli mun eteen itsepintaisen näköisenä. Mua ärsytti, kun jätkän piti olla niin saatanan pitkä. Se toi sille epäreilua arvovaltaa, joka horjutti mua joka kerta, kun me tapeltiin. Tiesin, että se oli naurettavaa, mutta jotenkin se kymmenen sentin pituusero teki tehtävänsä. Heikki ei näyttänyt siltä, että se aikoisi luovuttaa, tekisin tai sanoisin mä sille mitä tahansa.

"Painu vittuun", yritin kuitenkin.

"En", Heikki tokaisi. "En lähde ennen kuin me ollaan puhuttu."

"Ei oo mitään puhuttavaa!" huusin päin jätkän naamaa, kun se vitun idiootti ei tajunnut lopettaa. Heikki ei hätkähtänyt. Sen itsepintainen ilme muuttui tuskaantuneeksi.

"Jos me ei saada tätä selvitettyä, en usko, että me voidaan olla enää kavereita", Heikki sanoi hiljaa.

"Oliko toi uhkaus?" pärskähdin. Heikki pudisti päätään.

"Ei. Mä en vaan nää muita vaihtoehtoja, jos tilanne jää auki", Heikki sanoi. "Et kai sä halua sitä? Mä en ainakaan halua."

Ajattelin sanoa, etten välittänyt rotanperseen vertaa, mutta kesällä tapahtunut välirikko oli yhä tuoreessa muistissa. Se sai mut nielemään vihamieliset sanat. Se oli ollut ihan paskaa enkä mä halunnut kokea sitä uudestaan.

"Fine", huokaisin. "Tuu sisään."

Mä kaivoin jääkaapista safkaa, niin kylmää pitsaa, karjalanpiirakoita kuin grillatun broilerin jämiäkin. Kasasin sen kaiken yhdelle lautaselle. Astuin sivuun ja tarjosin Heikillekin vapauden valita, mitä mieli teki. Se otti kokistölkin ja sulki jääkaapin.

"Mutsi nukkuu", infosin Heikkiä, kun me siirryttiin mun huoneeseen. "Joten yritä pitää keuhkoamises kurissa."

"En mä aatellu alkaa huutamaan", Heikki tuhahti, "ellet sä anna aihetta siihen."

"Aika kuumana sä näytit tuolla ulkona käyvän", sanoin.

"Koska sä olet urpo", Heikki sanoi. En kieltänyt. Istuin sängylle lautaseni kanssa. Heikki valitsi nojatuolin. Mä söin kaikessa rauhassa. Jos Heikki tahtoi niin kovasti keskustella henkeviä, se sai luvan aloittaa. Oikeasti mä kyllä toivoin, että mun hiljainen vastustus saisi Heikin luovuttamaan. Valitettavasti Heikki ei ollut sitä tyyppiä, joka taipui painostuksen alla. Me oltiin tapeltu niin monet kerrat, ettei hankalaksi heittäytymisellä ollut enää juuri mitään tehoa, mut aina kannatti yrittää. Ehkä väsymys veisi Heikistäkin voiton, ja me voitaisiin unohtaa koko juttu.

"Miksi sä oot ollut mua kohtaan niin paskamainen viime aikoina?" Heikki kysyi kulmat kurtussa.

"Mitä sä meinaat?" kysyin kuin en tietäisi, mistä Heikki oikein puhui. Tunsin syvää vahingoniloa, kun näin, miten kovasti Heikkiä pänni mun vastaus.

"Oot vältelly mua, jättäny vastaamatta mun viesteihin ja vittuillut ja ärsyttänyt ihan tahallas, kuten tää ilta varsin hyvin todistaa", Heikki sanoi. Pyörittelin jätkälle silmiäni.

"Aatteletpa sä olevas tärkeä", tuhahdin ja jauhoin pitsaa. "En mä nyt sun kanssa ehdi hengailla 24/7."

"Mites tää ilta sitten?" Heikki tivasi.

"Mä pyysin sulta jo anteeksi. Mitä muuta sä oikeen tarviit?" huokaisin.

"Syyn. Selityksen. Oonko mä tehny sulle jotain?" Heikki kysyi.

"Tänään on ollu vaan paska päivä. Big deal", sanoin. "Milloin susta on tullut tollanen kaikesta naukuva ämmä?"

"Voisitsä kerrankin olla mollaamatta mua sen takia, että tahdon puhua jostain?" Heikki ärähti. "Se tuntuu vitun keljulta."

Heikki katsoi lattianrajaan tosi loukkaantuneen näköisenä, ja mua vähän kadutti, että olin onnistunut pahoittamaan sen mielen.

"Sori", pahoittelin ja päätin tulla vähän vastaan. "Mut nii. En tiiä. Sen jälkeen, kun Riia – no, jätti mut, mä oon haistatellut milloin mistäkin ihan kaikille, koska siitä on tullu parempi olo. Ei se oo mitään henkilökohtaista. Mä en vaan siedä onnellisesti heilastelevia pariskuntia just nyt, ja sä ja Kata kuulutte siihen porukkaan."

"Oon pahoillani siitä, että sulla ja Riialla meni poikki", Heikki sanoi ällöttävän myötätuntoisesti. Kiristelin hampaitani.

"Joo. Whatever", puuskahdin, koska en halunnut puhua Riiasta. Heikki tajusi jättää aiheen rauhaan. Se avasi viimein kokiksensa ja joi ikään kuin rohkaisuksi. Aavistelin jonkin lähestyvän.

"Entä Eeli?" Heikki kysyi. "Sain jotenkin sen fiiliksen, ettet sä pelleillyt sen kanssa vaan hauskanpidon takia."

"Miten nii?" kysyin ja esitin tietämätöntä. Kyllä mä tiesin, miksi olin tanssinut Eelin kanssa ja vielä suudellutkin sitä kaupan päälle. Joo, olin ollut kännissä, mutta se ei ollut koko totuus. Mä olin tahtonut kostaa Heikille Suvisaaresta ja meidän silloisesta kännipussailusta. Se oli selvinnyt jutusta seurauksitta, kun mä taas olin menettänyt Riian. Se ei ollut reilua. Heikki olisi ansainnut aivan samanlaisen paskamyrskyn kuin mäkin, mutta jotenkin se niljakas molopää oli livahtanut karkuun. Sen ajatteleminen sai mut joka kerta raivon partaalle.

Mut Eelin suutelun jälkeen mun kostosuunnitelma olikin mennyt perusteellisesti päin vittua. Jokin oli saanut mut pyytämään Heikiltä anteeksi, ja seuraavaksi me oltiinkin oltu toisissamme kiinni. Hienosti onnistui tääkin ilta.

"Ehkä sä yritit saada mut mustasukkaiseksi?" Heikki arveli varovaisesti. Tyrskähdin huvittuneesti.

"Niin varmaan joo", naureskelin. Heikin epätoivoinen hapuilu herätti mussa sääliä.

"Se toimi", Heikki sanoi hiljaa, ja mun vatsassa hypähteli. "Mun oli vaikea katsoa teitä. En tykännyt siitä yhtään."

Heikin posket punoittivat eikä se katsonut muhun. Mä olin äkkiä täysin sanaton ja vähän liian hyvilläni Heikin tunnustuksesta. Tunsin houkutusta nousta ja mennä sen luo, mutta mä tiesin, mitä siitä seuraisi, joten jäin aloilleni.

"No, nyt sä tiedät, miltä musta tuntuu, kun nään sut Katan kanssa", menin möläyttämään, ja mä tunsin häpeänsekaista kauhua. Mitä vittua? En mä nyt ollut enää niin kännissäkään, että kyseinen lause olisi voinut mennä täysin sen piikkiin. Nojasin mun polviin ja kirosin itseni helvettiin.



Heikki

Kalevin sanat löivät mut täysin ällikällä. Uskoin jo kuulleeni omiani, mutta Kalevin katuva reaktio varmisti asian. En tiennyt, mitä sanoa. Enhän mä ollut edes tiennyt, että Kalevi ajatteli musta sillä tavoin, ja nyt kun tiesin – no helvetti.

Sain rauhassa miettiä, miten vastata, kun Kalevi oli täysin mykistynyt omista sanoistaan.

"Öh", äännähdin. "Kuinka – kuinka kauan susta on tuntunut tältä? Keväästä astiko?"

"No ei", Kalevi tokaisi vihaisesti. "En mä tiedä. Se alkoi joskus tässä syksyllä, mut ei se oo iso juttu."

"No onpas. Mikset sä sanonut mitään?" ihmettelin. Kalevi löi patjaa.

"Ei meidän kuulu puhua tällaisista jutuista!" jätkä sihahti. "Se on outoa eikä sillä oo oikeasti mitään merkitystä minkään kannalta."

"Kyllä sillä on", intin. Nousin ylös ja istuin Kalevin viereen. Jätkä ei katsonut muhun. Se tuijotti tiiviisti lattiaa kuin olisi mieluummin käynyt keskustelua sen kanssa. "Ei kai me muuten oltais päädytty pussailemaan toistemme kanssa jo toisen kerran kuukauden sisään."

"Ei täs oo mitään", Kalevi sanoi jämäkästi. "Maksimissaan jotain pientä kaihoa kevättä kohtaan. Ei muuta. Sellaista sattuu."

"Kale hei", huokaisin, koska sen selitykset ontuivat ja pahasti. Kalevi hengitti syvään.

"No, mitä mieltä sä sit oot?" se kysyi kitkerään sävyyn.

"Meidän välillä on jotain", sanoin, "mut meidän täytyy päästä sen ylitse. Lopullisesti. Mä en muuten pysty elämään itseni kanssa, jos jatkan tätä pettämistä ja siitä valehtelua. Se ei oo oikein. Helvetti, Suvisaari ja tää ilta – koko juttu on niin fucked up!"

"Ja sekö on mun vika?" Kalevi tuhahti.

"Ei", sanoin tuskastuneena. "Tai no, ehkä vähän, koska et sä oo paljon auttanutkaan."

Kalevi murahti jotain, mistä mä en saanut selvää. Me istuttiin hiljaa hyvän aikaa, ja mä ihmettelin, milloin kaikesta oli tullut niin mutkikasta ja sotkuista. Kaipasin sitä aikaa, kun me oltiin oltu vain parhaita kavereita ilman mitään ylimääräistä. Toivoin, että olisi ollut jokin keino, jolla mä olisin voinut palata vuoden alkuun ja tehdä uusiksi kaikki ne kohtalokkaat valinnat, jotka olivat johtaneet tähän hetkeen. Mut niin ei voinut tehdä. Mun täytyi vain alkaa tehdä parempia valintoja tästä hetkestä lähtien ja toivoa, että musta voisi tulla jälleen se tyyppi, joka kunnioitti ja ajatteli muiden tunteita. Mä en voinut tehdä mitä vaan. En voinut satuttaa ja pettää ja käyttäytyä kuin se olisi okei. En tahtonut olla sellainen ihminen.

"Ookei. All done. Morjens", Kalevi sanoi kuin kaikki olisi sillä taputeltu.

"Hä?" äännähdin, kun en tajunnut.

"Mä oon yli tästä. Sä oot yli tästä. Kaikki on taas hyvin. Jee. Nyt mä meen nukkumaan", Kalevi sanoi ja mätkähti selälleen. Jätkä makasi siinä hetken, kunnes se päätti kömpiä mun taakse sängyn toiselle puolen ja kääntää mulle selkänsä.

"Hei", sanoin lempeästi Kalevin niskalle, "mä en tahtois mitään muuta kuin sitä, että tää hoituiskin noin simppelisti, mut me kokeiltiin sitä jo, ja se vähän niinku meni vituilleen. Vaikka me sanotaan ja luvataan mitä, me tehdäänkin käytännössä jotain ihan muuta. Se on se ongelma."

Kalevi kääntyi vatsalleen ja ärisi turhautuneena ja ehkä vähän suuttuneenakin tyynyynsä. Sen seuraava lause tukahtui suurimmaksi osaksi, mutta ymmärsin sieltä sanat "vittu" ja "sanoa".

"En tiiä", huokaisin rehellisesti. "Ei mulla oo mitään manuaalia tällaisten tilanteiden hoitamista varten."

"Mä luulin, että sulla on sellainen kaikkiin tilanteisiin", Kalevi sanoi kääntyessään selälleen. Hymyilin.

"Sä vähän niinku romutit kaikki mun käsitykset ja olettamukset kaveruudesta ja sitä koskevista ongelmatilanteista", sanoin. Kalevi naurahti.

"Samat sanat."

Mä emmin hetken, mutta vedin jalkani sängylle ja asetuin Kalevin viereen. Me tuijotettiin kattoa ja hengitettiin. Tunsin liiankin tutun hermostuksen kutittelevan mun vatsaa, mutta nyt mä tiesin, etten aikonut enää antautua sille. En tiennyt, mikä oli muuttunut. Varmaan sillä, että Tino oli yllättänyt ja nähnyt meidät, oli oma vaikutuksensa. Olin tajunnut, etten mä enää hallinnut tätä, mitä mun ja Kalevin välillä oli, vaan se hallitsi mua. Eihän se ollut mikään selitys tai tekosyy, mutta ihan tarpeellinen herätys kuitenkin. Tietysti vastuu tapahtuneesta oli mun. Mä itse olin aina antautunut sille houkutukselle, poltteelle ja halulle, mitä Kalevi herätti mussa, vaikka mun olisi pitänyt olla uskollinen Katariinalle. Mut mä pystyin katkaisemaan tän pettämiskierteen. Mun täytyi vain päättää niin ja sitoutua siihen. Kyllä se onnistuisi. Tää ei oo vielä ohi, muistutin itseäni ja palasin nykyhetkeen.

"Miten sä haluaisit, että tää hoituis?" kysyin Kalevilta.

"En tiiä", Kalevi sanoi, ja se kuulosti epätavallisen neuvottomalta. Äkkiä se kääntyi ja tarttui mua käsivarresta. "Hei."

Käänsin kylkeäni ja kohtasin Kalevin vakavat silmät.

"Olitko sä tosissas siitä, ettei me voida olla kavereita, jos tää vielä toistuu?" se kysyi.

"Joo, olin mä", sanoin. "Mut se ois niinku vihoviimeinen keino. En haluais turvautua siihen."

"Ei sun tarviikaan", Kalevi sanoi. "Kyl tää hoituu. Jotenkin."

Kalevin lämpimällä ja vakaalla äänellä sanotut sanat saivat aikaan suloisen lämmöntunteen mun sisällä. Tuntui hyvältä kuulla, että meidän ystävyys merkkasi.

"Joo", sanoin. "Mut se on hankalaa… Sun lähellä musta tuntuu vaan niin – kuin – kuin millään muulla ei olisi väliä, ja se on ihan järjenvastaista, mut tavallaan mä myös tykkään siitä."

Mun sydän hakkasi ja pelkäsin sanoneeni liikaa, mutta Kalevin ilme ei ollut vihamielinen tai torjuva.

"Joo", se sanoi hiljaa. "Just tollasta se on."

Hengähdin, ja mulla oli vähän kuuma. Iholla väreili ja vatsaa kouristi. Me ei oltu ikinä puhuttu ääneen siitä, mitä me tunnettiin toisiamme kohtaan, ja nyt kun puhuttiin – se tuntui samaan aikaan ihanalta ja kamalalta. Ihanalta siksi, että se oli Kalevi, ja mä sain tuntea tällaisen puolen siitä, mutta kamalalta, koska meistä ei koskaan voisi tulla tämän enempää. Liikahdin vähän lähemmäs ja kosketin Kalevin tukkaa. Halusin sen tietävän vielä yhden asian.

"Mä en ikinä unohda sua ja abikevättä. Enkä sitä, mitä meillä silloin oli, koska vaikka se oli hankalaa ja sekavaa, siinä oli myös jotain hyvää ja upeaa", sanoin, ja mun ääni oli tunteista käheä, "koska se tapahtui just sun kanssa."

Kalevi näytti vähän kiusaantuneelta, mutta sen kasvoilla tapahtui paljon muutakin. Jotenkin mä tiesin, että mun sanat olivat koskettaneet sitä, vaikka tuskin saisin kuulla sitä ääneen. Mut ei mun tarvinnutkaan. Jos olin jotakin oppinut, niin lukemaan ja tulkitsemaan Kalevia aivan uusilla tavoilla. Suurin osa Kalevin viestinnästä tapahtui äänettä, ja joskus sillä oli sanoja isompi merkitys.

"Älä nyt ota tätä ittees", Kalevi sanoi, "mut mä taidan mieluummin unohtaa, koska se on mulle helpompaa silleen."

"Okei", sanoin, ja kyllä mä ymmärsin. Se kuulosti ihan Kalevilta, unohtaa ja päästää irti jostakin, jota se ei osannut selittää edes itselleen. "Tehdään näin."

Näin Kalevin katseessa halua ja kaipuuta. Mun huulia kihelmöi, ja tiesin, että mun tahtoa koeteltaisiin. Kalevi liikahti lähemmäs, ja mun keho huusi kaipuusta. Pysyin lujana.

"Haluun suudella sua", se mumisi ja nojautui mua kohti, mutta mä peräännyin, vaikka se koski.

"Mä tiedän", sanoin pahoittelevasti. "Mut se ei enää käy."

Kalevi tajusi eikä se yrittänyt enää uudestaan. Näin sen poskien punehtuvan. Kalevi ei ollut tottunut siihen, että se torjuttiin.

"Sun pitää varmaan mennä", Kalevi mumisi, mutta mä kuulin sen äänestä, ettei se halunnut mun lähtevän.

"Mä voin olla vielä vähän aikaa", lupasin. Kalevi nyökytteli. Me maattiin siinä hetki sanomatta sanaakaan, kunnes Kalevi ryömi mun kainaloon. Hämmennyin siitä niin, etten edes hetkeen tajunnut, mitä oikein tapahtui, koska ei Kalevi tehnyt tällaista. Ehkä se tajusi, että tää oli vika mahdollisuus. Tai ehkä se oli vaan niin väsynyt ja yhä kännissä. Tai ehkä kaikkea yhtä aikaa.

"Voinko mä olla tässä?" Kalevi kysyi enkä mä voinut mitenkään kieltää sitä, kun se pyysi tolla lailla. En edes halunnut. Kiedoin käteni jätkän ympärille, ja Kalevi teki samoin.

"Tietysti", vastasin, ja Kalevi jäi siihen. Se tuntui hyvältä siinä, mun sylissä. Nautin sen läheisyydestä, mutta jokin silti sattui mun rinnassa. Ehkä se, että tää tosiaan päättyisi, viimein iski muhun, ja se teki kipeää. Mutta en ajatellut sitä, en vielä. Makasin vain tässä ja pidin kiinni Kalevista. Rentouduin vähitellen, ja mun syke tasaantui. Siinä oli hyvä olla.

Tajusin nukahtaneeni vasta, kun havahduin unenpöpperöisenä ja hämilläni. Oli varmasti mennyt useampi tunti, mutta asunto oli yhä hiljainen, joten en uskonut Kalevin äidin olevan hereillä. Kalevi oli yhä siinä, pää mun rinnalla, toinen jalka lomittain mun jalkojen kanssa, ja se nukkui sikeästi tuhisten. Osa musta tahtoi jäädä, mutta tiesin, että mun täytyi lähteä. Mulla ei ollut enää mitään syytä tai oikeutta jäädä.

Hivuttauduin varovasti Kalevin alta. Se ei onneksi herännyt. Katsoin nukkuvaa Kalevia, sen komeita kasvoja, sängen jättämää varjoa, miehekästä nenää ja sitä suuta, jota olin joskus suudellut. Olin vielä siinä, ja mulla oli jo ikävä.

"Nähdään", kuiskasin. Sammutin huoneesta valot ja lähdin asunnosta hiljaa ja nopeasti.

Ulkona oli kylmä. Mun hengitys huurusi, ja ruoho oli kohmeessa. Taivaanranta punersi. Menin koleaan autoon, mutta en käynnistänyt moottoria. Istuin siinä ja tuijotin eteenpäin näkemättä mitään. Purin huultani, mutta purskahdin silti itkuun, ja musta tuntui niin helvetin pahalta. Koska Kalevi. Koska se, mitä meillä oli ollut, ja mitä ei enää olisi. Ehkä tän takia mun oli ollut niin vaikeaa päästää irti, koska ei Kalevi ollut ollut pelkkä säätö tai keino kapinoida sääntöjä vastaan. Tykkäsin Kalevista ihan vitun paljon, ehkä enemmänkin, mut meitä ei oltu tarkoitettu yhteen. Näin oli oikeasti parempi, ja mun sydän tajuaisi sen vielä.

« Viimeksi muokattu: 14.09.2019 12:17:19 kirjoittanut Sokerisiipi »

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 478
Iso kupillinen aamuteetä ja tämä Heilevi, voisiko päivä paremmin alkaa :)

Vaikka tämä olikin ihan älyttömän surullinen, siis tuo loppu, niin silti tämä oli ihana. Olisiko oikea sana kuvaamaan tätä vaikka katkeransuloinen. En voi kuin ihailla kirjoittajataitojasi, sillä niin mahtavan tunnelatauksen olit saanut tuonne loppuun. Nieleskelin täällä kyyneleitä kun luin viimeisiä lauseita. Ääää! Ihan kamalaa, mutta näin sen vain oli mentävä.

Siitä olen iloinen, että Heikki pystyi pysymään lujana vaikka olisikin halunnut Kalevia. Kyllä siellä jonkunlainen selkäranka löytyy Heikiltä, vaikka välillä on näyttänyt vähän huonolta. Näin oli tosiaan parempi kaikkien kannalta, sitä Kataa on jo petetty riittävästi. Ja hieman helpottaa sekin tieto, että mitä kaikkea ihanaa näiden välille on vielä tulossa tulevaisuudessa. Joten toivottavasti saadaan pian jatkoa tuohon puolivälin jumitukseen ;) Enkä kyllä pistäisi pahakseni jotain super-suloista fluffypätkää näistä kahdesta.

Se täytyy vielä sanoa, että dialogisi on kyllä aina niin herkullista luettavaa. Jokaisella hahmolla on omanlaisensa ääni, mikä on lukijan kannalta antoisaa.

Kiitos tästä aamupalasta,
Vendela

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

Seila

  • Vieras
Ihanaa että sait tämän valmiiksi :3

Voi Eeliä kun se haluaa bailata ja muut ovat väsyneitä ja huonolla tuulella. Patrik on niin raasu, mutta onneks Tino otti sen hoiviinsa :3 Tino on yksi mussu!

Perus Kalevia kun se ei halua puhua, mut Heikki on tietty oma itsensä ja tahtoo nyt selvittää kaiken. Kalevin kanssa on kyllä vaikeaa selvittää asioita, mutta Heikillä on varmasti etua siitä, että Kalevi päästi sen lähelleen keväällä. Niin fyysisesti kuin henkisesti. Heikillä on vähän parempi ote ja keinot kuin muilla. Tietty myös Riialla on, mutta Heikin ja Kalevin suhde on ainakin miun nähdäkseni kuitenkin erilaisempi ja ehkä Kalen puolelta jopa raottavampi.

Heikki toimi kerrankin oikein, kun vastusti kiusausta vaikka mieli teki niin kovin! Kalen lähestymisyritys oli oww, se on niin reppana joskus :< Ja äww kun Kalevi oli ihan että voinko olla tässä :333 Niin haikean kitkerän suloista. Ja Kale nukahtaa Heikin syliin. Vielä Heikin itku lopussa ja mietinnöt siitä kuinka Kalen ja sen aikoja tulee ikävä.

Kuten Vendela sanoi, katkeransuloinen sopii kuvaamaan tätä tekstiä. Heikki on kuitenkin väärässä siinä, ettei siitä ja Kalesta voisi tulla mitään. Noh, kyllähän se sen onneksi lopulta huomaa :3 Mutta kiitos tästä, tykkäsin paljon ja jätti itsellekin haikean surumielisen olon.

Arte

  • Puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 5 392
;__;

Voi Kalevi. Voi Heikki.

Lainaus
Näin oli oikeasti parempi, ja mun sydän tajuaisi sen vielä.
Taaai sitten ei.

Hassua aatella, että tästä kuluu nelisen vuotta Ukkoseen. Että ne nyt oikeasti pysyttelee irti toisistaan. Jotenkin järkyttävää. Toisaalta sekin on järkyttävää, miten nopeasti kaikki sitten taas syttyy. Oi voi. En kestä. Heilevi-ikävä on kauhea. Sniif!

En osaa sanoa muuta.


“Tomorrow may be hell, but today was a good writing day,
and on the good writing days nothing else matters."
- Neil Gaiman

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 770
Vendela: Katkeransuloinen on oikein hyvä sana kuvaamaan tätä shottia! Oi, ihanaa kuulla, että tämä onnistui menemään tunteisiin! <3 Heikin selkäranka on ollut tosiaan pitkään hukassa, mutta viimein mies löysi sen. Jep, juuri tällä tavalla sen täytyi päättyä vuonna 2014. Pojat eivät olleet vielä silloin valmiita toisilleen. Voi kiitos! Tykkään hirmuisesti dialogin kirjoittamisesta, ja on upeaa kuulla onnistuneensa siinä. Kiitos suuresti kommentista!

Seila: Eeli oli ihan yksin bilefiiliksissään ;D ja Tino on muru <3 Joo, kukaan ei ole päässyt Kalevia niin lähelle kuin Heikki, ei edes Riia, ja siksi Heikki osaa ja uskaltaa käsitellä Kalevia tavoilla, joka ei ehkä juolahtaisi muiden mieleen. Heikki pysyi kerrankin lujana, vaikka olisi halunnut, mutta sen oli pakko päästää irti tai ne olisivat päätyneet entistä pahempaan pulaan toistensa kanssa. Onneksi Kalevi sentään pääsi syliin, vaikkei suukkoa saanutkaan <3 Ihanaa, että tykkäsit ja kiitos huisisti kommentista!

Arte: Niinpä, voi näitä kahta. Haha, joo, ei Heikin sydän oikein ole koskaan osannut päästää irti Kalevista, vaikka se itselleen vuosia muuta uskottelikin. Tästä on Ukkoseen kuusi vuotta ja viisi vuotta siihen talvipussailuun. Eipä sillä, itsekin saa aina laskea ja pohtia, niin mikä tapahtui milloinkin ;D Aww, joo, näillä on myrskyisät alut ja loput. Kiitos hurjasti kommentista!

Ripple

  • ***
  • Viestejä: 717
Voi vitsit. Nyt on 2014 tekstit luettu, ja onneks luin. Kyllähän tähän paritukseen väkisinkin ihastuu ja se on alkanut jo tuntua oikealta. Toki mä nyt luen myös loputkin, kunhan ehdin, kun kerran alkuun pääsin.

Tykkään niin tästä draamasta mitä näiden välillä on ja mielenkiinnolla odotan jatkoa. Tää oli aika riipaiseva luku, ja varsinkin kun oon ymmärtänyt, että nyt tälle suhteelle tosiaan tuli päätös (vaikkakin vain väliaikainen). Kalevi oli kyllä niin surkea jotenkin, huomasi että siihen sattui. Heikkiin tietty myös.

Onko muuten jotenkin hassua, ettei Riia oo kertonut Katalle, että pojat pussas mökillä?  ??? Jotenkin aattelin et se olis semmonen että kertois.

Sananen vielä Eelistä, voi raukkaa kun Tino ei ollut siitä kiinnostunut koko iltana, eivätkä edes päässeet samaan osoitteeseen yöksi. Höh.

Kiitos kun oot kirjoitellut näitä täydennysosia  :)
"Forget the people from the past, there is a reason why they didn't make it to your future."

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 770
Ripple: Kiva kuulla, että paritus on saanut sinut puolellesi! Näiden välillä on kyllä niin kutkuttavaa draamaa ja kipuilua, oih. Riian vaikenemiselle on syynsä. Katariina ei oikeastaan tahtonut tietää/nähdä, mitä oli meneillään, ja Riia tajusi tämän ja päätti olla aiheuttamatta mielipahaa Katalle. Eihän Katariinakaan kertonut Riialle, kun sai tietää Heikistä ja Kalevista. Kumpikin tytöistä teki valintansa omista lähtökohdista. Eeli oli ainoa, joka oli vielä loppuyöstä bilefiiliksissä. Raukka :D Kiitos kommentista!!

Pura

  • demjin
  • ***
  • Viestejä: 1 182
  • brick by brick
Innostuin noista uusista heileviraapaleista(jotka muuten ovat upeita ♡♡♡♡♡ kommentoin niitäkin pian!) ja sitten oli ihan pakko tulla lukemaan tämä, kun oli jäänyt välistä. Ja ai että miten ilonen olen että luin, koska tää oli taas sitä taattua laatua jota siulta osaa jo odottaa: kaunista kieltä, hirveästi tunteita ja pari aivan ihanaa poikaa, joita suojelisin hengelläni. :') ♡♡♡

Tässä tulee hienosti esille se, miten näistä kumpikin on tunteidensa kanssa ihan hämmennyksissä ja ahdistunut, mutta hyvin eri tavalla. Heikki ajattelee vielä, ettei halua tai saa haluta Kalevia koska sillä on jo Kata, ja Kalevi taas tajuaa kyllä haluavansa Heikin, mutta luulee ettei voi saada sitä. Voi mitä hölmöjä kultia :')

Rakastan siun tyyliä kirjottaa kaikkia näitä eri luonteita ja sitä miten Heikin ja Kalevin lisäksi muillakin pojilla on tässä ääni ja omat osansa. Tää on ihan mahtava kaveriporukka ja heistä on aina kiva lukea.

Lainaus
"No, nyt sä tiedät, miltä musta tuntuu, kun nään sut Katan kanssa", menin möläyttämään, ja mä tunsin häpeänsekaista kauhua. Mitä vittua? En mä nyt ollut enää niin kännissäkään, että kyseinen lause olisi voinut mennä täysin sen piikkiin. Nojasin mun polviin ja kirosin itseni helvettiin.
Voi ei. Voi Kalevi. Voi rakas :'0

Lainaus
"Haluun suudella sua", se mumisi ja nojautui mua kohti, mutta mä peräännyin, vaikka se koski.
"Mä tiedän", sanoin pahoittelevasti. "Mut se ei enää käy."
Itkettää D,: Vaikka tiedän, että tää tulee päättymään vielä onnellisesti, tän kohdan lukeminen on silti ihan hirveää, kun tietää kuinka paljon heihin tulee vielä sattumaan ennen kuin asiat järjestyy.

Lainaus
Tykkäsin Kalevista ihan vitun paljon, ehkä enemmänkin, mut meitä ei oltu tarkoitettu yhteen. Näin oli oikeasti parempi, ja mun sydän tajuaisi sen vielä.
Ääääää ;;___;;
Kirjoitat kyllä ihan valtavan hyvin ja saat lukijsn tuntemaan kaiken tosi vahvasti. Tekstejäsi on just sen takia aivan ihanaa lukea. Kiitos tästä! ♡♡
look at the birds. even flying
is born
out of nothing
                            -- li-young lee

Sokerisiipi

  • Teemestari
  • ***
  • Viestejä: 6 770
Pura: Jee, kiva, että pidit rapsuista ja löysit tiesi tämän shotin pariin! ^^ Aww, ihanaa, että tää onnistui täyttämään odotukset! Tämä todella on kipeä shotti (no, milloinpa näillä ei olisi rankkaa? :'D) ja kummankin tunteet ovat pinnassa ja kaikki loppuu juuri, kun asioista uskalletaan puhua edes vähän tai luultavasti juuri siksi. Nää on tosiaan aivan mahtava kaveriporukka <3 Ihanaa, että kunkin ääni erottuu omanlaisekseen, koska juuri siihen olen kovasti pyrkinytkin! Kalevin möläytykset ovat välillä liiankin riipaisevia, tiedän ;__; Aivan mieletöntä, että onnistuin kirjoittamaan tunteellista tekstiä, joka saa tuntemaan ja fiilaamaan hahmojen kokemukset. Kiitos sulle aivan ihanasta kommentista!! ♥︎