Ficin nimi: Meren pauhussa
Kirjoittaja: Winga
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, romanssi
Hahmot: Meeri & Riia
Yhteenveto: Meeri on nimetty meren mukaan, meren joka houkutteli häntä jo lapsena.
Kirjoittajalta: Hyvää ystävänpäivää salaiselle ystävälleni Avaruuspiraatille!
Meren pauhussa
Meeri on nimetty meren mukaan, äiti sanoi, että toinen e lisättiin, jotta erottuisi. Äiti sanoi, että tytön huuto pienenä oli kuin meren pauhua, että nimi oli ollut toinen vielä ennen syntymää, mutta pauhun kuultuaan olivat vanhemmat yhdessä tuumin päätyneet Meeriin. Ja kun Meeri oli innostunut uimisesta ja vedestä ylipäätään, olivat he miettineet, mahtoiko meren pauhu huudossa olla enne.
Meeri rakastaa merta yli kaiken, nytkin, vuosia sen jälkeen, kun uintiharrastukseen tuli tauko, joka vain kesti, kun masennus kietoi hänet seitteihinsä. Oli ollut niin vaikea potkia seittejä pois, ja sitten tuntui, että voimia ei ollut edes suihkuun, vaikka sielläkin vesi olisi ollut lähellä. Ja sittenkin, kun hän oli selvinnyt masennuksen syleilystä, oli hän ehtinyt melkein unohtaa, että hän ui, vaikkei tietenkään koskaan, eikä ollut helppoa palata veteen.
Nyt hän on löytänyt meren uudelleen, hän on majoittunut mökkiin rannalla, ja katselee sitä aamuisin, sen tyrskyjä, kaukana, kaukana horisontissa siintäviä laivoja. Yksinäisyyttä hän ei täällä koe, vaikka ei hänellä seuraakaan ole. Mutta meren pauhu on aina tuntunut Meerin korviin supinana, salaisuuksina. Joskus hän miettii, mahtaako se edes olla pelkkää meren pauhua.
Ensimmäiset aamut Meeri vain katselee kuinka tyrskyt työntävät rantaan vaahtoa. Päivällä hän kävelee, ei kuitenkaan kiinni rantaan. Hän ei tiedä, epäilee vain, että jos kävelisi rantaan, olisi pakko hypätä mereen, olisi pakko uida. Tietenkin hän tahtoo, päässä jyllää yhä vain muisto menneestä mahdottomuudesta.
Sitten, viikon kääntyessä loppuun ja auringon noustessa osoittamaan viidettä aamua, Meeri kävelee rantaan, astuu laiturille, muttei hyppää veteen. Hän istuu alas, ojentaa kätensä veteen, ja hymyilee veden hyväilyjä. Hän huokaisee ja käy selälleen makaamaan. Vesi pärskii päin laituria, ja Meeristä tuntuu, että jokin kutsuu häntä luokseen, mutta vielä hän antaa olla.
”Miten kauan sinulle pitää huudella, että kuuntelet?”
Meerin silmät räpsähtävät auki. Hän nousee istumaan ja katsoo merelle, näkee vedessä naisen kasvot. Tai naisen. Kasvoissa on kidukset ja väritys poikkeaa niin paljon tavanomaisesta, että Meeri pohtii, onko hän mahtanut nukahtaa, tai ehkä joku lähistöllä harrastaa vartalomaalausta.
”Mitä?”
Kidusnainen naurahtaa (korahtaa? ääni on erilainen) ja tuo kätensä – räpylänsä laiturille. ”Minä olen niin kauan harjoitellut. Meni vuosia saada äänteet kohdilleen, että tuntuu melkein pahalta, ettei minua ensin huomata.”
Kun Meeri keskittyy, kyllä hän huomaa naisen äänessä tiettyä harjoituksen puutetta, tavut irtoilevat toisistaan ja tarttuvat joihinkin muihin. Mutta tottumuksesta aivot yhdistävät ne oikein, tekevät puheesta selvempiä.
”Hei vain sitten. En minä tarkoituksella jättänyt sinua huomaamatta”, Meeri vastaa naiselle. Tämä kiehtoo häntä, ulkonäöltään, olemukseltaan. ”Haluatko nousta seurakseni?”
Taas tuo sama ääni, korahteleva, vaikka selkeästi naurava. Tai niin paljon naurava kuin sen ihmisenä voi lukea. ”En minä. Katsos, tämä ei pidä kuivasta”, nainen toteaa ja heilauttaa esille pyrstönsä ja pudottaa sen sitten veteen. Meerin päälle lentää pisaroita, mutta tämä ei niitä huomaa, keskittyminen kiinnittyy pyrstöön.
Hetken nainen tuijottaa vain Meeriä ja Meeri katselee sitä kohtaa, jossa pyrstö oli, kunnes kääntää katseensa naisen kasvoihin. ”Oletko sinä joku palkattava merenneito?” hän kysyy, vaikka ei usko sitä itsekään.
”Merenneito. Minä olen miettinytkin tuota sanaa. Meillä on omat sanamme, mutta lienee tuo lähinnä kuvaamaan minua – olenhan minä meressä ja neito. Vetehinen oli kaunis sana, vaikkei sillä ehkä minuun ole ennen viitattukaan.” Naisen katse on mietteliäs, kun hän koettaa miettiä, mitä tarkoittaa ja mitä mikäkin muu tarkoittaa. ”Teidän kielenne on niin kummallinen, vaikka rakenteellisesti olen kykenevä sitä käyttämään. Meni vuosia oppia kalastajilta ja veneilijöiltä ja rannassa loikoilijoilta ilman, että nämä kaikki saivat selville kuka ja mikä minä olen.”
Meeri kuuntelee vain. Tuijottaa naista.
”Mutta se siitä. Minä olen Riia. Tai ajattelin, että se kuulostaa hauskalta, ei minun nimeni kai ihmiskielelle oikein taivu”, nainen sanoo. Riia sanoo. ”Minä olen katsellut sinua vähän kauempaa. Tai pakkohan se on ollut, kun olet pysynyt niin kaukana. Mutta olen huomannut sinut kuitenkin. Ja miettinyt, kuka tuohon mökkiin on ilmestynyt, se on ollut tyhjillään niin kauan.”
”Riia.” Meeri pudistaa päätään ja nipistää itseään kevyesti. ”Minä olen Meeri. Nimetty meren mukaan. Olen täällä etsimässä uudelleen rakkauttani mereen, tai ehkä uimiseen.”
Riia hymyilee. ”No, siinä minä voin auttaa! Pystyn kuitenkin aika hyvin pelastamaan sinut, jos jotain tapahtuu”, hän sanoo ja käyttää päätään veden alla. ”Aiotko sinä olla täällä pitkään?”
”Pari viikkoa.”
Keskustelu soljahtelee eteenpäin. Riia ohjailee aiheita, kyselee, että koska lie Meeri valmis uimaan ja Meeri vastailee parhaansa mukaan. Kyselisi Meerikin, mutta pää on vielä niin sekaisin, niin hämmentynyt merenneidosta, siitä, että onko tämä kuitenkin unta.
Tunti kuluu. Toinen, kolmas. Meerin vatsa alkaa murahdella, ja Riia nyökkää sen merkiksi, että tämä sitten kai oli tässä.
”Mutta tulehan huomennakin. Ja ehkä pulahda seurakseni”, Riia vielä toivottelee ennen kuin kääntyy ja lähtee horisonttia kohden. Meeri jää tuijottamaan perään.
Seuraavana aamuna Meeri on aikaisin liikkeellä. Ei hän vielä tiedä, mitä Riialla on muuta, elääkö tämän perhekin likellä. Mahtaako Riialla olla edes aikaa yhtä paljon kuin hänellä. Hänellä on myös eväskori mukana, ehkä tänään saa useamman tunnin keskustella. Hän haluaa tietää niin paljon, että on ottanut mukaansa vihkon, johon alkoi illalla kirjoittaa kysymyksiä.
Riia ilmestyy tunnin kuluttua.
”Oletpa sinä ajoissa!” Riia toteaa ja kiertelee ympäri laituria. Eilen ei Meeri huomannut edes tämän muuta vartaloa kuin kiduskasvot ja pyrstön, mutta nyt hän näkee, että tarinoissa simpukankuorin peitellyt rinnat ovat vain satua, oikeasti ei ole mitään. ”Sinähän se tuijotat.”
Meeri melkein punastuu tai ehkä punastuukin. ”Anteeksi.”
Riia nauraa taas korahtelevaa nauruaan. ”Ei se mitään”, hän sanoo ja alkaa pian kysellä, että joko Meeri on tulossa veteen.
Meeri alkaa kysellä omia kysymyksiään, Riia kertoo, ettei ole perhettä täällä, mutta pari muuta neitoa ja sulhoa löytyy kyllä lähitienoilta. Että näissä merissä on kyllä ihan elävä merenväki. Kertoo miten löysi tänne tai eksyi tänne ja päätti sitten muuttaa kodikseen, että ihmiset olivat satujen pahoja olentoja usein, ja siksi kai Riiakin kiehtoutui heistä, näistä. Lounasaikaan Meeri kysyy mitä Riia syö ja Riia avaa suunsa. Hampaat ovat terävät, ei Meeri aiemmin tajunnutkaan.
”Minä syön kaloja. Metsästän. Ja syön mitä löydän.”
Ja ehkä Meerin olisi pitänyt jo tietää, että tämä ainakin on varma vastaus, mutta silti se jotenkin yllättää hänet. Niin paljon, että hän toteaa vain: ”Ai” ja puraisee evästään. Riia toteaa, että hänelläkin on nälkä ja katoaa veden alle.
Meeri on tovin yksin. Toisenkin. Lopulta hän kyllästyy ja kiskoo vaatteita päältään saadakseen uima-asunsa esiin. On aika, hän on varma siitä, ja pian hyppää veteen. Ei hän ehdi kuin pari vetoa eteenpäin kun Riia on jo vieressä.
”Minä odottelinkin että pitääkö minun vielä tulla sinua hakemaan”, Riia myhäilee ja katselee kiehtoutuneena Meerin uimista. Hänen pyrstönsä tekee melkein kaiken työn, eikä hän ole koskaan saanut näin läheltä katsella, kuinka ihmiset uivat. Tai niin Meeri olettaa.
Meeri näyttää kieltään, lapsellisena. Hän olisi halunnut Riian tulevan, olisi halunnut hypätä veteen uuden tuttavuuden katsellessa. Mutta tämäkin kelpaa, kyllä hän nauttii seurasta näinkin.
”Auttaako tuo jotain?” Riia kysyy pulahdettuaan veden alle hetkeksi.
Meeri kohottaa kulmiaan.
”Tuo puku. Eikö ole helpompaa vain olla ilman? Minä en ole koskaan ymmärtänyt teidän tarvettanne pukeutua”, Riia vastaa ja Meerin silmät räpähtävät pari kertaa hitaasti. Ei hän ole edes ajatellut asiaa koskaan. Ei näin.
”Me vain... teemme näin. Ja kylmällä se on tärkeää, että emme jäädy.” Meeri näyttää mietteliäältä kun koettaa keksiä, että miten ihmisten pukeutumisen tarpeen selittäisi. Miten selittäisi sen kontekstit ja miten alastomuus on niin häpeällistä (vaikka Suomessa edes saunaan saa mennä alasti).
”Ehkä sitten niin”, Riia toteaa ja kierähtää vedessä ympäri. Hän ei kysele asioita, vaikka selkeästi pohtiikin kaikkea. Hänellä on aikaa.
Mutta nyt hän haluaa nauttia, haluaa katsoa Meerin uimista, haluaa ymmärtää miten se toimii. Ja Meerilläkään ei ole kiire kysellä kaikkea juuri nyt, nyt kun meri on ympäröinyt hänet, kun hän on vihdoin päässyt omaan olomuotoonsa, siihen, mitä ennenkin rakasti niin paljon.
Kun on kulunut aikaa, aurinko alkanut vaihtaa paikkaansa selvästi, Meeri palaa takaisin laiturille.
”En ole koskaan nähnyt ihmisen viettävän aikaa meressä noin kauan”, sanoo Riia. ”Aina te nousette ylös nopeammin.”
”Minä olen aina miettinyt, kuiskiiko meri minulle. Ehkä järvetkin.” Meerin toteamus ei kai vastaa mihinkään, eihän mitään kysyttykään, mutta hänestä tuntuu, että Riia osaisi vastata onko se mahdollista. ”Että aaltojen pauhu ei olekaan vain sitä vaan tarinoita menneestä tai ehkä nykyisyydestä. Yhteydenottoja, jos kukaan muu ei kuuntele.”
Riia nyökkää, sukeltaa, palaa takaisin. ”Ehkä se puhuu sinulle. En minä ihmettelisi. Tai sitten kuulet meitä, meidän huutojamme, on sekin mahdollista. Meitä on kuitenkin monessa paikassa, usein enemmän. Ja olen minäkin täällä huudellut sinulle, omalla kielelläni, kun ajattelin, että ehkä kuulisit jotain ja tulisit lähemmäs.”
Ehkä se käy järkeen. Ehkä ei. Meeri ei tiedä. Mutta ei Riiakaan.
”Puhu minulle kielelläsi”, Meeri pyytää.
Ja Riia puhuu. Meeristä tuntuu, että hän ymmärtää vaikkei ymmärrä, vaikka kieli on niin vieras, outo, tuntematon. Mutta silti siinä on jotain tuttua. Hän ei huomaa avaavansa suuta, vastaa vain johonkin kysymykseen (Riia kysyy mitä Meeri mahtaa tulevaisuudestaan uskoa) ja sulkeutuneet silmät aukeavat.
He tuijottavat toisiaan.
”Sinussa lienee merenväkeä.”
Meeri nyökkää, hämillään. Nyökkää uudestaan. ”Kai sitten niin”, hän sanoo ja nousee ylös.
Riia ei ylläty, ei estele. Meeri kävelee pois.
Aamulla Meeri on laiturilla ilman koria. Riiakin ilmestyy aiemmin.
”Kuinka paljon on merenväellä suhteita ihmisten kanssa?” Meeri kysyy tervehdysten jälkeen. Hän riisuutuu, kokonaan, ja hyppää Riian seuraksi (Riia tuijottaa hämmentyneenä, vaikka yrittää keksiä vastausta, tuijottaa, koska Meeri näyttää kummalta).
”Ei kai paljon”, Riia vastaa Meerin tuijotettua häntä tovin vedestä. ”Ei niin paljon, että minä tuntisin yhtäkään. Mutta kuitenkin tarinoita on.”
”Tarinoita on aina”, Meeri vastaa, ”ja usein on kai jotain pohjaa todellisuudessa.”
Meeri kyselee paljon. Lisää. Riia kertoo mitä osaa, kertoo perinteistä, kertoo, että heilläkin on tarina pienestä merenneidosta (kun Meeri on selittänyt mitä tarkoittaa sillä), kertoo tarinoista merenväen synnystä, kuinka he epäilevät itseään vanhemmaksi kansaksi, kertoo rakennuksista. Kertoo, kertoo, kertoo. Meeri yrittää olla keskeyttämättä, vaikka keksii koko ajan lisää kysymyksiä.
Välillä he käyvät syömässä ja jatkavat sitten, vaihtavat, Riia saa kysellä kulttuurista. Ja seuraavana päivänä sama jatkuu. Seuraavanakin.
Yhtenä iltana Meeri soittaa vanhemmilleen, kysyy, onko kummallakaan puolella ollut samanlaista yhteyttä mereen. Äiti sanoo ei kai, mutta isä hiljenee, kertoo että ehkä, ehkä hänkin koki vetoa mereen, että isoisä (hänen, ei Meerin) oli monesti viettänyt viikkoja yksin meren äärellä. Veden äärellä. Meeri kiittää, isä kysyy miksi hän kyselee, hän sanoo syyksi kiinnostuksen vain, oli löytänyt mökiltä jonkin päiväkirjan, jossa puhuttiin harhanäyistä merellä. Isän vastaus ei kuulosta siltä, että tämä välttämättä uskoisi.
Riia nyökkäilee, sanoo, että varmasti tuossa määrässä sukupolvia olisi kadonneet merkit sukulaisuudesta, vaikka että miten sitten löysi ihmispuolison, miten sopeutuikaan yhteiskuntaan, sitä he molemmat pohtivat, kun Meeri kertoo seuraavana päivänä.
Ja sitten he miettivät, alkavat miettiä, että miten paljon Meerissä on merenväkeä. Onko jäänyt jotakin muuta, pystyisikö pitempiä sukelluksia. Vaikka eihän hänellä kiduksia ole.
”Mutta ehkä jokin kuitenkin auttaisi”, Riia miettii Meerin nyökkäillessä.
Seuraavat päivät he keskustelevat ja Meeri yrittää sukeltaa pitkään, pitempään. Meeri kertoo politiikasta, kertoo uutisista, kertoo kauneusihanteista. Riia hämmästelee, aukoo suutaan kysyen mitä, sillä ei heillä tuollaista ole – ei nykyään ole niin suuria yhteiskuntia tai jos on, ei Riia niistä tiedä.
Riia kertoo kalastuksesta, kertoo miten paljon heitä on kuollut pois, kertoo dynamiittikalastuksen vaaroista. Että eivät he uskalla elää näissä vesissä, näin lähellä rantaa, isoissa ryhmissä, koska liian pian joku huomaisi jotain, ja he ovat oppineet ihmiset vaarallisiksi.
”Silti tulit minulle puhumaan”, Meeri toteaa mietteliäänä ja Riia kohauttelee olkiaan. Meeri on väsynyt, sukellellut tunteja, pysynyt pisimmillään puoli tuntia pinnan alla.
”Et sinä näyttänyt vaaralliselta. Tai en minä hyvin nähnyt sinua, mutta et silti vaikuttanut vaaralliselta.”
Meeri nauraa ja antaa Riian auttaa hänet laiturille.
”Ja ehkä minä olinkin yksinäinen. Ehkä ajattelin sinunkin olevan.”
Riia katoaa pinnan alle ja jättää Meerin tuijottamaan peräänsä. Meeri haluaisi huutaa Riian perään, ehkä hypätäkin, muttei ole varma pysyisikö pinnalla enää. Haluaisi kertoa Riian olleen oikeassa, hänen olevan nyt niin paljon onnellisempi.
Mutta Riia on aina palannut aamuisin. Meeri ymmärtää tämänkin tarvitsevan omaa aikaa.
Seuraavana päivänä Riiaa ei näy. Tai ei aamulla, iltapäivällä Riia ilmestyy Meerin viereen, kun tämä ui pitkillä vedoilla liian kaukana rannasta, antaa virran kuljettaa pidemmälle.
”Mitä sinä teet?” Riia kysyy.
”Mietin oletko lähellä”, Meeri vastaa ja Riia puuskahtaa, tarttuu Meeristä kiinni ja alkaa vetää tätä kohti rantaa.
”Sinun pitäisi odottaa. Kysyä. Kuunnella”, Meeri toteaa, kun Riia päästää irti ja meinaa kääntyä. ”Olin minäkin yksinäinen. En minä ole ihan varma mikä sinuun sattui.”
Riia kohauttaa olkiaan. ”En minäkään.”
Meeri tarttuu kiinni Riiaa käsivarresta, miettii miten se tuntuu siltä, karheammalta, ei lainkaan iholta. Hän ei päästä irti eikä Riia yritä irrottautua. Hän kertoo – kertoo tulleensa tänne löytämään meren uudelleen, että elämä ei ole tuntunut mielekkäältä ilman veden väreilyä. Ei kukaan ollut ymmärtänyt häntä, tai yrittänytkään välttämättä.
Jossain kohtaa hän huomaa kertovansa ihastuneensa Riiaan ja päästää irti.
”En minä ---”
Riia suutelee Meeriä ja keskeyttää tämän. Mikään ei ehkä koskaan ole tuntunut niin kummalliselta Meerin mielestä tai niin oikealta.
He jatkavat aikansa, kunnes Meeristä tuntuu, että hänen huulensa on suudeltu puhki. Riia kuljettaa hänet takaisin laiturille ja he puhuvat asiasta, Riia kertoo epäilleensä ihastusta melkein alusta alkaen ja Meeri nauraa, ihmettelee.
Kumpikaan ei sano siitä mitään, että Meerin pari viikkoa on tulossa päätökseensä. Ei tänään.
Eikä seuraavanakaan päivänä.
Ja sitten onkin melkein liian myöhäistä.
”Voitko sinä jäädä?” Riia kysyy, ei usko myönteiseen vastaukseen. Meeri on tullut laiturille heti auringonnousun aikaan, hypännyt veteen heti Riian ilmestyttyä.
”En”, Meeri vastaa, ilme surullisena. Nyt pisimmät ajat erossa ovat olleet uni ja ne ajat kun Meerin on täytynyt käydä kaupassa tai tehdä ruokaa. ”Minulla ei ole varaa elää täällä, ei ilman töitä.”
Töistäkin Riia on kysellyt, siitä miten ihmiset muka voivat elää noin, että on pakko tehdä jotain että saa edes kunnolla elää. Ei Meeri osannut vastata että miksi ja miksi ja miksi. Ja nyt kuitenkin pitäisi, pitäisi lähteä ja pitäisi olla syitä.
Riia miettii. Sanoo: ”En voi pitää sinuun yhteyttä kuten ihmisesi.”
Meeri nyökkää.
”Sinäkään et voisi koskaan asua minun kanssani.”
Meeri nyökkää taas, tuntee kyyneleitä silmissään.
”Eikä se haittaa, ei se haittaa! Emme me ole edes tunteneet niin kauan.” Riia näyttää niin vakaalta, niin rauhalliselta, ja hetken Meeri uskoo siihen. Hetken, mutta tietää sitten, että hänen takiaan vain. Kyllä he molemmat ovat surullisia.
”Eikä se haittaa, jos sinä kohtaat maailmastasi jonkun”, Riia jatkaa ja Meeri tahtoisi sanoa, ettei tietenkään. ”En halua pidätellä sinua, et sinäkään minua.”
Olisikin ollut selkie, sellainen, jonka saisi mukaansa.
Mutta Meerikin tietää Riian olevan oikeassa. Tiivis yhdessäolo teki kaikesta niin helppoa. Uusi maailma teki tilanteesta niin epäuskottavan. Eikä Meeri edes omista mökkiä, ei hänen sukunsa. Sen saattaa vuokrata kuka tahansa, estää häneltä helpon pääsyn tänne. Oli heillä kuitenkin hetkensä.
Ja Meeri on oppinut niin paljon. Vaikkei hän vieläkään ymmärrä kaikkea, mutta hän tietää että jotain on olemassa, ja ehkä hän osaa puhua kieltä vähän ja voi muissakin vesissä tutustua merenväkeen. Ehkä hän vielä tapaa Riian myöhemmin. Ja ehkä ei.
Kuitenkin hän tarrautuu Riiaan, pitää kiinni ja antaa kyynelten tulla jo nyt, tai hetken. Hän haluaa vielä mukavan illan.
”Minä olen kiitollinen saatuani tavattua sinut”, Meeri toteaa. Ja sitten hän suutelee Riiaa joka ei pane vastaan, joka haluaa tarttua tähän hetkeen vielä yhtä kovasti kuin Meerikin.
Meeri tuntee itsensä niin eläväksi. Ehkä se on Riian ansiota, ehkä se on meren ansiota. Varmasti molempien. Hän tietää ottavansa tämän tunteen mukaansa, ottavansa kaiken tästä ajasta mukaansa pitääkseen kiinni itsestään.
Vielä hän pitää kuitenkin tunteja kiinni Riiasta.
