Nimi: Talven kajo
Kirjoittaja: Munis
Ikäraja: K-11
Vastuunvapaus: Rowling omistaa kaiken, minkä voi tunnistaa hänelle kuuluvaksi.
Vapaa sana: Se on täällä taas, nimittäin päivien lisääntyvä valo! On siis aika näköjään perinteeksi muodostuneen, kevättä kohti kurkottelevan sängyssämöyrimisficin. Otsikon pointtikin on vaan sointua kaksi vuotta sitten samoissa fiiliksissä kirjoitettuun ficciin Kevään valo.
Talven kajo
Remus kohotti katseensa sanomalehdestä, kun pitsalaatikko syöksähti lentoon hänen edestään pöydältä. Sirius lojui sängyssä taikasauva vasemmassa kädessään; tämä kohottautui istumaan ja otti pitsalaatikon kiinni. Ei ollut vielä kunnolla valoisaa; aamun kajo oli pehmeää harmaata. Sirius repäisi palan pitsasta; aamiainen sängyssä. Päätä särki, jos antoi katseen harhailla näkökentän laitamille. Liian monta tuliviskiä. Taas.
Siksi Remuskin oli siellä. Koska olisi ollut typerää ilmiintyä humalassa Walesiin. Vaikka tietenkään Remus ei ollut edellisiltana yhtä kovassa kännissä kuin Sirius. Silti Remus oli siellä vielä aamullakin. Yhä useampana aamuna Remus on lukenut sanomalehden Siriuksen keittiössä. Remuksen isä ei tilannut sitä lehteä. Sirius tilasi, koska tiesi sen pitävän Remuksen asunnossaan aina ehkä tunnin pidempään.
Syötyään pitsapalan Sirius työnsi pahvilaatikon syrjään ja hieraisi silmiään. Käsiin jäi tummaa väriä ja hän muisti rajaukset, jotka oli piirtänyt silmiinsä edellisenä iltana. Se oli alun perin ollut Dorcasin idea; tämä oli kivenkovaan väittänyt, että tummat rajaukset varmasti sopisivat Siriukselle. Sirius otti tyynyn käsiinsä ja alkoi pyyhkiä silmiään tyynyliinaan. Silmänrajausten myötä mieleen palautui myös loput illasta. Siksi kai Remus ei sanonut hänelle hyvää huomenta. Sirius kirosi itseään mielessään.
Remuksen katse oli palannut sanomalehteen. Tyynyliinan sisällä tuntui jotakin hassua; Sirius työnsi kätensä liinan sisään ja veti esiin taittuneen herttakuninkaan. Hän näpäytti pelikortin lattialle, painoi tyynyn takaisin sänkyyn ja oli hetkessä unessa uudestaan.
Siriuksen herätessä toisen kerran valo oli muuttunut kultaiseksi ja naapurin asunnossa soi Stravinsky. Sirius ei koskaan olisi tiennyt sitä ilman Remusta, eikä hän ymmärtänyt, miksi Remus tunsi venäläisiä säveltäjiä, tai että miksi kukaan kuuntelisi sellaisia aamuisin tai ylipäänsä, mutta jotenkin sellainen taustamusiikki teki siitäkin krapulasta kuin kohtauksen jostakin sellaisesta filmistä, joista Lily piti. Lily, jonka kanssa Sirius oli paennut kolmea kuolonsyöjää kaksi viikkoa sitten verenmaku suussa ja jonka kanssa hän myöhemmin oli juonut kolmet vodkashotit jossain pubissa Hampsteadissa ja nauranut hieman hysteerisesti. Lily, joka ilman sitä helvetin sotaa olisi ollut varmaan jonkun liemimestarin opissa ulkomailla, ehkä Pariisissa tai Itä-Euroopassa. Siriuksen oli helppo kuvitella Lily asumaan Pariisissa, missä tämä nojautuisi polttamaan savukkeita ikkunasta ulos ja tämän punainen tukka ryöppyäisi tuulessa.
Remus luki edelleen lehteä.
Sirius kurotti kätensä kohti pitsalaatikkoa ja nyppäsi herkkusieniviipaleen pois pitsasta. Hän heitti sen kohti Remusta; ajatus oli hyvä siihen asti, kunnes ruoanpala irtosi hänen sormenpäistään. Sienenpala läpsähti ruokapöydälle. Remus kohotti katseensa.
”Anteeksi”, Sirius puuskahti.
”Ai mistä?” Remus kysyi. Siriuksen teki mieli nauraa. Remuksella oli monta syytä olla äkäinen, mutta tämä ei ilmeisesti käyttänyt niistä yhtäkään. Sirius sen sijaan olisi tahtonut läimäyttää eilistä itseään. Hän ja Remus olivat istuneet sängyllä baarista tultuaan. Sirius oli käärinyt tupakkaa; puruja oli yhä lakanoissa. Jossain vaiheessa oli tuntunut hyvältä idealta painaa kämmen Remuksen reidelle, ja kun Remus ei ollut vetäytynyt kauemmas, Sirius oli sanonut jotain sen suuntaista kuin
"Me voitaisiin tehdä se. Sä voisit vaikka kuvitella, että mä olen joku romaanihenkilö." Siinä vaiheessa Remus oli työntänyt hänen kätensä syrjään ja ärähtänyt, ettei toivonut Siriuksen olevan mikään
saatanan romaanihenkilö. Sitten he olivat nukkuneet. Tai esittäneet ainakin.
”Et kai sä oikeasti luule, että mä panen Dorcasin kanssa?” Sirius täräytti ja tahtoi välittömästi purra itseään kieleen. Verhojenraosta pilkistävä auringonvalo sai pöydällä olevan irlantilaisen viskipullon loistamaan.
”Mitä se mulle kuuluu?” kysyi Remus. Naapurissa joku nainen alkoi ulvoa naurusta.
”Se kai nai Emmelineä. Tai ainakin vielä syksyllä nai”, Sirius totesi ja antoi katseensa harhailla verhoissa, joihin joku oli onnistunut läikyttämään punaviiniä. Ehkä Lily. Lily, jonka Sirius kuvitteli avaamaan pienen pariisilaisasunnon ikkunan aamuisin viulumusiikin soidessa taustalla. Lily, jolla oli raivostuttava tapa puhua melkein aina järkeä.
”Sitä mä vain yritin eilenkin sanoa–… Tai siis, Lily käski kertoa, että…
Helvetti. Luuletko, että mä sitä lehteä itselleni tilaan?” Sirius puuskahti. Hiljaisuus häilyi lempeää valoa.
Sirius nousi ylös sängystä aikomuksenaan keittää kahvia, odottaen Remuksen sanoja. Hän veti verhoja enemmän sivuun ja tunsi Remuksen katseen itsessään. Auringonvalo värjäsi Siriuksen paljaan rintakehän; kylkiluiden kohdalla kulki terävänä valon ja varjon raja. Remus ei tuijottanut.
Hetken päästä Sirius astui lähemmäksi pöytää ja poimi siltä savukkeen. Remuksen katse seurasi hänen sormiaan, jotka jättivät tupakan roikkumaan huulten väliin. Toinen käsi kurotti kohti Remuksen taikasauvaa, jolla Sirius sytytti tupakkansa. Remuksen ilme oli kysyvä.
”Älä esitä tyhmää”, Sirius pyysi; savua pakeni hänen suustaan. Valo tahrasi pöydällä makaavaa sanomalehtipinoa, viinitahroja lasien pohjilla.
”No… Kiitos lehdestä”, Remus sai sanottua. Sirius naurahti.
”Eipä kestä”, hän sanoi ja painoi vapaan kätensä Remuksen hiuksiin, ”se on kestotilaus.”
Remuksen katseessa välähti lähestyvä kevät.
