Nimi: Salailun paino
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: S
Genre: muodonmuuttajadraamaa, sekä veljeshöpöilyä
Hahmot/Paritus: veljekset Reino ja Ilkka
Yhteenveto:
Pentu oli niin suloinen, Reino tuumi silittäessään valkeaa masua. Eihän se voinut olla vaaraksi kellekään, eihän? A/N: Sainpas vihdoin tämänkin julkaistua :'> Tarinan ensiesiintyminen tapahtui siis joulukalenterissa 2017, ja nyt sen löytää myös täältä.
//
Revonverinen -saaga
1. osa: Salailun paino, S
2. osa:
Vaistot, K11
Sinä päivänä se alkoi lumisateesta. Reino oli kaikessa rauhassa leikkimässä käpylehmillä Ilkan kanssa, kun isä toi halkoja sisälle lumiverho harteillaan. Avonaisesta ovesta näkyi, miten maisema kerrostui hiljaa jälleen paksummalla valkealla vaipalla.
”Uta!”
”Niin, se on lunta”, Reino sanoi aavistamatta pahaa.
Ilkka taputti käsiään ihastuneena yhteen. Seuraavaksi Reino huomasi tämän livahtaneen jälleen ruosteturkkiin, kaikista hänen kielloistaan ja varoituksestaan huolimatta.
”Ilkka, ei! Tuhma, tuhma poika, ei saa!” Reino sihisi pikkuveljelleen.
Ilkka ei välittänyt tavallistakaan vähää, venytteli vain riemuissaan tassujaan ja ravisteli turkkinsa pörheäksi. Reino kaappasi veljen syliinsä ja katsahti ympärilleen. Äiti seisoi selin häneen uunin ääressä, isä asetteli turkissaappaitaan kuivamaan pankolle. Hän tunsi pienten hampaiden nakertavan tyytymättöminä rystysiään, kun poika nappasi takkinsa ja sijoitti sen peittämään sylissään olevan pennun.
”Äiti, me mennään Ilkan kanssa ulos!” hän huikkasi jo puoliksi ovesta poistuttuaan.
”Älkää olko liian kauan, puuro on pian valmis!”
Reino potkaisi oven kiinni perässään ja juoksi metsän laitaan. Tuulenkaadon juurakon takana hän uskalsi viimein huokaista, ja laskea ketunpojan maahan. Ilkka ravisteli jälleen itseään, ennen kuin lähti taapertamaan lähes itsensä korkuisessa kinoksessa.
”Kuules nyt, tiedät ettet saa tehdä noin! Vain kun ollaan varmasti kahdestaan ja poissa näkyviltä, eikö niin?”
Ilkka ei katsonutkaan häneen päin, työnsi vain pienen kuononsa syvälle hankeen. Reino ei voinut olla hymyilemättä, kun tuhahdus muksautti pennun takamukselleen. Nappisilmien välissä mustan karvan päällä lepäsi pieni valkea kasa.
”Olet höpsö. Juostaanko?”
Reino suoristautui kyykystä, ja otti pari harppausta metsään. Ketunpojan pienet korvat värähtivät innokkaasti, kun tämä lähti hyppimään hänen peräänsä. Jolkotus ei oikein vielä onnistunut, jalat menivät sekaisin ja solmuun. Reino pysähtyi taittamaan lumesta törröttävän heinän Ilkan repiessä hänen lahkeitaan kärsimättömänä. Reino hätisti pennun pois, ja kiinnitti tämän huomion sen sijaan korteen, jota liikutteli edes takaisin. Pienet tummat silmät seurasivat tarkkaavaisesti lumeen jäävää vanaa, ennen kuin karvakasa ponnisti saaliinsa kimppuun ja alkoi pureksia heinää vimmatusti.
Reino katseli, miten Ilkka tuhosi lelunsa pieniksi palasiksi katsahtaen sitten hölmistynyt ilme hellyttävällä naamallaan häneen. Reino rapsutti kettua leuan alta, niin että silmät painuivat umpeen ja tassut keikahtivat tummunutta taivasta kohti. Kaikki oli syvänsinistä ja hiljaista, lumihiutaleet leijailivat yhä verkalleen.
Pentu oli niin suloinen, Reino tuumi silittäessään valkeaa masua. Eihän se voinut olla vaaraksi kellekään, eihän?
Hän tiesi kyllä, mitä muut ajattelivat muodonmuuttajista. Mitä äiti ja isäkin ajattelivat. Ne eivät kuuluneet ihmisten pariin, niissä asui ripaus metsän kesytöntä taikaa. Epäonni vainosi perheitä, joihin muodonmuuttajat syntyivät, niin kerrottiin. Karhu- ja ilveslapset hylättiin metsään heti kun piirre havaittiin, elämään kaltaistensa kanssa. Ne olivat toki pelättyjä, mutta samalla kunnioitettuja.
Reinon ilme synkistyi. Kettulapset surmattiin. Tarinoiden mukaan revonsielulliset ovat petollisia, katalia ja ilkeämielisiä, nauroivat niille joita satuttivat. Mutta Ilkka ei ollut sellainen, ei varmasti. Olisihan Reino jo huomannut, olisihan?
Ilkka haukotteli antaumuksellisesti, niin että terävät pikku hampaat paljastuivat ja vaaleanpunainen kieli kiertyi rullalle. Sitten tämä nousi istumaan hankeen heilauttaen valkopäistä häntäänsä. Reino hymyili.
”Tulehan, pitää lähteä kotiin.”
Pennun olemus terhakoitui. Reino ehti hädin tuskin avata suunsa kieltääkseen, kun Ilkka jo mennä viipotti kauemmas puiden lomaan. Reino juoksi perään hätäisesti. Jos kettu päättäsi piiloutua, hän ei välttämättä löytäisi sitä. Lumisade peitti jäljet, ja alkoi olla todella pimeää.
”Ilkka, lähdetään kotiin! Mennään jo!”
Saappaan varret kahmaisivat sisäänsä lunta, sormet tuntuivat jäätyvän irti. Kunpa hän olisi ehtinyt napata vanttuut mukaansa!
”Ilkkaa!”
Äkkiä jokin näykkäsi häntä jalasta. Reino pyörähti nopeasti ympäri, ja nappasi pyristelevän karkulaisen syliinsä.
”Me menemme kotiin, halusit tai et.”
Ilkka (tai ehkä kettu) ei halunnut. Se kiemurteli, vaikka Reino painoi sen rintaansa vasten ja kietoi takin liepeet mytyn ympäri. Pienet kynnet raapivat, ja hampaat nakersivat takkia ja ihoa. Metsän laidassa hän pysähtyi, ja nappasi kiinni kuonosta.
”Nyt muutut takaisin, onko selvä? Äiti ja isä tekevät sinulle pahaa, jos näkevät ketun.”
Pentu uikutti surkeasti ja näytti tavattoman säälittävältä. Pienet korvat riippuivat hännän heiluessa hiljaa.
”Ei käy. Ole kiltti, jooko? Minä haluan jatkossakin pitää huolta sinusta”, Reino aneli.
Turkki vetäytyi pois, jättäen jäljelle Reinon mutruhuulisen ja palelevan pikkuveljen. Vaatteet olivat pudonneet sisälle, eikä Reino ollut muistanut ottaa niitä mukaan. Hän hiipi hiljaa takaisin tupaan, ohi kirveenvartta veistävän isänsä, ehti pukea nopeasti suuren paidan veljelleen ennen äidin tuloa.
”Viivyittepä kauan. Puuro on pöydässä, sitten kipinkapin nukkumaan.”
”Kyllä äiti”, Reino vastasi istahtaen penkille.
Äiti käveli savuisen pirtin poikki, ja nosti Ilkan syliinsä. Tämän otsa rypistyi.
”Miksikäs Ilkalla ei ole housuja?”
”Öööhm, ne kastuivat lumessa. Ripustin ne jo”, Reino valehteli nopeasti tuijottaen puuroaan.
”Jaha. Laitetaanpa kuivaa ylle, ettei pikkuinen vilustu.”
Reino huokaisi helpotuksesta, ja katseli äitinsä helliä otteita. Eihän äiti tekisi pahaa Ilkalle. Ei kai kukaan äiti satuttaisi lastaan?
Ilkka kikatti iloisesti äidin sormien kutittaessa tämän pyöreää vatsaa. Reino työnsi uuden lusikalliseen puuroa suuhunsa. Kaikki oli varmaan hyvin.
Tuuli vingahti synkästi hirsien lomasta, nostaen Reinon ihokarvat pystyyn. Se oli kuin muistutus kaikista taivasteluista, keskusteluista, pelosta. Parasta oli vain pyrkiä salaamaan omitusuudet, kuten ennenkin. Pian Ilkka alkaa tajuta asioita itsekin ja piilottelu käy helpommaksi.
Niin. Uuni hehkui lohdullista lämpöään, Ilkka käpertyi äidin rinnoille. Lumisade ulkona alkoi hiipua.
