Luoksesi jään (K11, Aala/Elvar, tunturidraamaa, 150/150 raapaletta)

[Lunalotta]

Sitoo palaset yhteen, oi kyllä <3 Näitä oli ihana lukea ööö 6 tai 7 peräjälkeen? Voisikin samantien ahmia koko LP:n alusta loppuun ja tän LJ:n alusta tähän asti. x) Kuulostaa suunnitelmalta! Mutta nyt mun pitää höttöfiiliksissäni palata odottelemaan, kun kaveri tulee käymään kohta (taas kaveri on tulossa just kun oon lukemassa LJ:tä harmi etten pysty lukemaan tätä junassa, puhelimella kun on raivostuttavaa yrittää selata finiä, kiitos voiceoverin ja sen että oon tottunut tekemään tätä koneella. No, ehkä mä sitten spämmin koko junamatkan sun luokse viesteillä kolme viikkoa enää!)

[Isfet]

Okakettu, mukavaa että kevyempi maistuu. Katsotaan mitä pidät tästä. Kiitos <3

Luttis, ihanaa nähdä sinut taas täällä <3 Kuulostaa työläältä suunnitelmalta, mutta siitä vain :'> Tämä on vähemmän söpöä, mutta ehkä se ei haittaa.

A/N: Hmm. Olen vähän jemmaillut näitä, koska en ole varma seuraavan raapaleen sujuvuudesta. En taida kuitenkaan osata sille mitään, joten olakaa hyvät!

55.
200 sanaa

“Onko Elvar täällä? Id-, Idunnan veli?” 

Aala tajuaa siinä samassa kuka ovella on. Hän pakottaa itsensä nyökkäämään ja laskemaan nuorukaisen ohitseen mahdollisimman ystävällisesti, jos niin yksinkertaisesta eleestä on mahdollista välittää mitään sellaista. Oikeastaan hän olisi vain halunnut jäädä paikoilleen tutkiskelemaan tulijaa tarkemmin.
 
Onnistuu se toki yhä sisälläkin. Mijè jää seisomaan leveä selkä häneen päin, vain muutaman askeleen matkan päähän. Kun Elvar nousee seisomaan Aala huomaa Mijèn olevan hieman tätä lyhyempi. 

“Oliko sinulla asiaa minulle?” Elvar sanoo. 

“Kyllä”, Mije sanoo ja hengittää syvään, “tulin pyytämään sisartanne puolisokseni.”

Hermostuksestaan huolimatta nuorukainen seisoo ihailtavan ryhdikkäänä, vääntelemättä käsiään. Aala kiertää Elvarin vierelle, vilauttaa tälle pienen hymyn ja kääntyy takasin Mijéen päin. Tällä on vankkapiirteiset kasvot ja rehti ilme, tummat hiukset on sidottu siististi niskaan. 

“Voinko luottaa siihen, että kohtelet häntä hyvin? Huolehdit, että hänellä on aina katto päänsä päällä, sekä kylliksi halkoja ja nahkoja suojaksi kylmyydeltä? Kylliksi ruokaa jolla hän voi ravita perheensä?”

Aala ihmettelee hetken mistä Elvar on oppinut virallisen kaavan, mutta asia unohtuu kun vuoropuhelu jatkuu.

“Kohtelen häntä kalleimpana aarteenani ja huolehdin, ettei hän koskaan tule kärsimään kylmää, nälkää tai puutetta”, Mijé sanoo napakasti.
 
“Näin ollen voin luvata sisareni sinulle, Mijé Senarinpoika”, Elvar sanoo nyökäten, “ja nyt, syö kanssamme ja puhutaan vähän.”
 

56.
200 sanaa

Kun virallinen osuus on selvitetty Mijé rentoutuu hieman. Aala tulkitsee etteivät Elvar ja Mijé tunne toisiaan kuin nimeltä, ovat vain joskus nähneet talkoissa.
 
“Kuulin että loukkasit kätesi?” Mijé sanoo syötyään. 

Aala nousee keittämään yrttijuomaa ja kerää ruokakipot pois. Miehet ovat jo keskustelleet yhteen mökkiin vaihdetusta ovesta, poron nylkemisestä sekä muutaman sanan metsästyksestä. Aala ei ole liiemmin pohtinut asiaa, mutta Elvar ei tosiaan metsästä juurikaan.
 
“Ei mitään vakavaa, se on kohta kunnossa.”

Mijé nyökkää ja näyttää pohtivan jotain. Sitten tämä kääntyy Aalaan päin. 

“Kuule, siskoni pienokainen on ollut itkuinen. Hän on koittanut hieromista ja keinutusta ja vaikka mitä, mutta...”, Mijé kohauttaa harteitaan, “Voisitko käydä katsomassa poikaa?”

Aala nyökkää kaataessaan vettä kuksiin. Ehkä hän keksisi jotain, mikä helpottaisi sekä vauvan että Ummin oloa. 

Mijé kiittää ottaessaan juoman vastaan. Nyt lakattuaan jännittämästä tämä on selvästi Elvaria puheliaampi. Vaikka ei siihen edelleenkään paljon vaadita, Aala tuumii. On toki totta, että kun Aala ei voi päästää ääntäkään, Elvar on joutunut keskustelemaan enemmän. 

Ensin Aala ajatteli, ettei jäisi kaipaamaankaan ääntään. Hän oli vähäpuheinen, eikä Elvarkaan aina tarvinnut sanoja ymmärtääkseen häntä. 

Mutta kyllä Aala kaipasi. Tekemisen lomassa hyräiltyjä loitsunpätkiä, riitteihin liittyvää laulamista, kykenemistään antaa ohjeita yrttien käytöstä. Ja ehkä joskus olisi mukavaa vastata Elvarille minäkin rakastan sinua.

[Isfet]

A/N: Tuntuu etten saa kirjoitettua mitään muuta julkaisukelpoista kuin tätä sarjaa. Iski taas jonkinlainen spurttaus, mutta en muistanut postailla osia - nyt kun en enää kirjoita hiki hatussa voisin purkaa tuota vyyhtiä. Lisäksi varoituksen sana: jotenkin aina kun kirjoitusinto nousee, myös draaman määrä nousee! Nämä ovat siihen verrattuna kepeitä.

57.
200 sanaa

Yöt pitenevät, vain kuiskauksen kerrallaan, mutta silti. Neuvosto ei ole vieläkään löytänyt uutta shamaania suorittamaan yhtä vuoden tärkeimmistä riiteistä, joka pidetään porojen teurastusten jälkeen. Se on kiitosjuhla hengille, vuoden aikana saadusta hyvästä.

Vielä viime syksynä Aala teki sen itse, tanssi tulenloimussa kunnes jalat olivat pettää ja lauloi loitsuja ääni käheänä. Ajatus vihlaisee hieman, vaikka hän muistaakin uupumuksen ja kasaantuneet paineet.

Idunna on onnellisempi kuin koskaan, eikä Aalakaan voi olla hymyilemättä toisen ahkeruudelle ja silmien loisteelle. Tämä ja Mijé saavat toisensa luultavasti ennen syysseremoniaa – jos shamaani löytyy ajoissa.

“Ei meille mitään käy”, Elvar vakuuttaa ja yrittää suudella huolen pois Aalan suupielistä.
 
Aala haluaisi uskoa, mutta kun hän ajatteleekin asiaa, jääkarhun raatelemat arvet tuntuvat kiristyvän. Tämä on minun reviirini, tajuathan?

Hän yrittää olla murehtimatta ja hoitaa työnsä kuten ennenkin. Aala käy viiltämässä kalanruotokuvion muutamaan kuuseen, puukolla jonka Elvar teki hänelle. Vaikka ei olekaan paras aika pihkan valutukseen, sitä pitäisi herua riittävästi kohtuulliseen määrään salvaa. Haavavoidetta tarvittiin aina, varsinkin kesän mittaan sitä oli kulunut yhteen jos toiseenkin kolhuun. Lämpimällä ilmalla vähäisetkin vammat alkoivat helposti märkiä. 

Iltaisin on aivan liian tyhjää, pelkät ajatukset jäävät jäljelle. Aala käpertyy Elvarin kylkeen kiinni, laskee toisen syviä hengenvetoja kunnes nukahtaa.
 
Aala tuntee miten hermostuminen saa Naalin nostamaan päätään. 
 

58.
200 sanaa

Aala vihaa sitä, miten hän saa Elvarinkin huolehtimaan. Enää hän ei kuitenkaan yritä kokonaan peittää tuntemuksiaan, kerrankin viisastuneena tapahtuneesta. Niinpä kun Elvar näkee Naalin, tämä ehdottaa että he menisivät yhdessä. 

Yöllä on lähes pimeää, ilma on kosteampaa ja kylmempää. Aala kävelee paljasjaloin Elvarin vierellä, tuntee heinän, risut ja varvut jalkapohjissaan jo ennen kuin antaa niiden muuttua tassuiksi. Tällä kertaa Aala pitelee ohjia kädessään, eikä Naali pääse juoksentelemaan päättömästi.
 
Hän kirmailee lapsekkaan ilon vallassa Elvarin ympärillä, nauttii toisen voimistuneesta ominaistuoksusta. Juoksenneltuaan hän antaa toisen silittää turkkiaan, kyhnyttää vähän leuan alta. Ja kun hän taas juoksee ja Elvar käy makuulle, Naali hiipii hiljaa takaisin ja ponkaisee vatsan päälle niin että toinen hätkähtää. Naali virnistää ja Elvar nauraa, ääni kaikkoaa kesäyön vietäväksi.
 
Aala muuttuu takaisin paljon rauhallisempana kuin aiemmin, pukee ylleen ja lomittaa sormensa Elvarin kanssa. Elvar tuntuu tyyntyneen kuten hänkin, vaikka vain katseli vierestä. 

“Mukava nähdä sinun rentoutuvan”, Elvar kuiskaa.

Aala kohauttaa olkiaan hymy suupielessään. Hän kuvittelee yhä haistavansa Elvarin tavallista voimakkaammin. Aalan tekisi mieli painautua toisen rintaa vasten, työntää nenänsä melkein kaulaan kiinni ja hengittää tuoksua sisäänsä. 

Sen sijaan hän jatkaa kävelemistä, Elvarin karkea kämmen omassaan. Jostain kuuluu vaimeaa kurkien huutoa, niin kaukaa että ääni sekoittuu ilmaan.
 
Elvar puristaa hänen kättään.

[Isfet]

A/N: Lupasin Lunalotalle postata näitä lisää jo tänään. Joten. Minkäs minä mahdan, tässä näitä on.

59.
200 sanaa

Sama Neuvoston nainen, joka näytti Aalalle shamaanimökin, tulee koputtamaan ovelle. Elvar avaa, mutta kun käy ilmi kuka tulija on Aala pujahtaa hänen käsivartensa ali. Vanhus katsoo häntä tiiviisti ruskeilla silmillään.

“Olemme löytäneet shamaanin. Hän saapuu viimeistään puolen kuunkierron kuluttua.”

Nainen tuntuu tarkastelevan Aalan ilmettä. Vatsanpohjassa velloo, hän tyytyy nyökkäämään vastaukseksi. 

“Ajattelimme että haluaisitte tietää. Kylän puolesta tämä ei aiheuta mitään toimia teiltä tai teitä kohtaan”, vanhus sanoo virallisesti, nyökkää ja poistuu.

Elvar laskee käden hänen harteilleen ja kohentaa tulta, keittääkseen vettä. Aala jää nojaamaan seinään. Millainen shamaani mahtaa olla? Mies vai nainen, nuori vai vanha? Tuskin sillä on väliä, ei Aala senkään tiedon perusteella voisi arvata mitä tämä hänestä ajattelee. 

Elvar painaa hänen käteensä lämpimän kuksan. Aala hengittää syvään ylös nousevaa höyryä, ennen kuin siemaisee varovasti juomaa. Se on sekoitusta, jota he toisinaan juovat iltaisin. Aalan suupieleen hiipii alakuloinen hymy.

“Hei”, Elvar sanoo ja pyyhkäisee sormillaan Aalan leukaa, “mitään ei ole vielä menetetty.”

Aala tyytyy ottamaan uuden kulauksen. Lopulta hän huokaisee ja nojautuu Elvaria vasten.

“Juuri niin. Me olemme tässä yhdessä”, Elvar kuiskaa hänen korvaansa, silittää selkää.

Aala juo kuksan tyhjäksi, painaa poskensa toisen rintaan. Mutta oikeassahan Elvar on, ei ole vielä syytä murehtia. Kaikki voi kääntyä vielä parhain päin.
 

60.
200 sanaa

Aala herää painajaiseen.

Ei tosin omaansa, hän näkee enää harvoin unia. Ennen niitä oli paljon, täynnä ennusmerkkejä ja käsittämättömiä viitteitä, jotka eivät suoneet lepoa. Sekin liittyi hänen “taakkaansa” kuten Elvar oli sanonut. 

Elvar ynähtää uudelleen, saaden Aalan terästymään. Hän vie kätensä Elvarin hikiselle otsalle, samalla kun toinen sopertaa jotain mistä Aala ei saa selvää. Kevyestä ravistelusta huolimatta tämä ei herää, vaan vetää otsansa pahempaan kurttuun.

“Ei... Aala...”

Aala tuntee pelon hiipivän rintaansa, vaikka hän yrittääkin karistaa sen. Hän taputtaa Elvaria napakasti poskelle, toivoen että toinen lopettaisi vääntelemihtisen ja havahtuisi. Kun Elvar avaa silmänsä tämän katse pälyilee, Aala laskee kätensä rauhoittavasti miehen kasvoille.

“Aala. Taivaan kiitos olet siinä.”

Aala saa aikaan huteran hymyn, vaikka arveleekin että hänen kulmansa ovat yhä kurtussa.Elvar nousee istumaan rintakehä yhä kiivaasti kohoillen ja hieroo kasvojaan kämmenillään.

“Anteeksi”, tämä mutisee häpeissään.

Aala puristaa Elvarin olkapäätä. Ei häntä haittaa, ei painajaisille voi mitään. Elvar ei kuitenkaan liikahdakaan. Se tuntuu pahalta, vaikka Aala jos kuka tuntee oman tilan tarpeen. Ei Elvarin tarvitsisi yrittää olla vahva.

“Anteeksi”, Elvar mutisee uudelleen, ja Aalaa kietoo kädet tämän ympärille. 

Elvar huokaisee, nielaisee ja nojautuu häntä vasten. Aala tuntee lämpimän hengityksen kaulallaan vapisevan yhä ja silittää Elvarin selkää. 

“Ant-”

Aala painaa sormensa Elvarin huulille. 

[Lunalotta]

Oih, näitä oli ihana lukea 6 peräkkäin taas, tälleen yöllä kun pitäisi mennä nukkumaan mutta tulin vielä muistaneeksi LJ:n enkä voinu mennä nukkuu ennen ku olin lukenu nää Toi vika rapsu, en kestä. Millastakohan painajaista Elvar näki? Varmasti Aalalle kova paikka, kun toinen shamaani hoitaa ne asiat joita hän vielä hetki sitten pystyi tekemään ;__; Muutta onneks Aalalla on Elvar auttamassa sitä tottumaan vähän erityyppiseen elämään, nyt kun ei ole kaikkia shamaanin velvollusiiksia enää x)
Kiitos näistä osista, nyt voisin hipsiä nukkumaan!

[ainze]

Awws, näitä on kiva lukea! Ja anteeksi etten ole pitkään aikaan kommentoinut, vaikka luenkin. Aala ja Elvar ovat söpöjä<3 Ja kiva, että Idunna on löytänyt oman onnensa. Pidän kirjoitustyylistäsi ja ihailen miten hyvin saat tarinan kulkemaan, vaikkei Aala kykene puhumaan.

[Isfet]

Luttis, toivottavasti maltat tänään hipsiä nukkumaan vähän aiemmin kaikesta huolimatta... Tässä lisää, niin kuin lupasin ;>

ainze, kommenttisi oli iloinen yllätys! Hienoa kuulla että jaksat seurailla, ja mielestäsi tarina etenee hyvin :3 Kiitos kommentista!

A/N: Se draama, jonka lupasin. Tai oikeastaan osa siitä.

61.
200 sanaa

Elvar käyttäytyy aivan kuten ennenkin, eikä selvästi halua puhua painajaisestaan. Aala antaa asian olla, kunnes muutaman päivä myöhemmin herää toistamiseen toisen levottomaan liikehditään vierellään. 

“Minä sanoin, ettet huolehtisi”, Elvar sanoo nieleskellen, “ja nyt minä vain...”

Aala painautuu paremmin Elvarin kylkeen ja laskee päänsä tämän rinnalle. Hän silittää käsivartta hiljaa, toivoen että toinen jatkaisi. 

“Se oli ihan typerää. Sekavaa. Veriset haavat, kylmä iho ja se syvä vesi”, Elvar sanoo ja vetää henkeä. 

Aala tietää. Häntäkin pelottaa yhä, kuinka heidän käy. Mutta siellä, mökin pimeydessä Elvarin rintaa vasten, hänen on vaikea tuntea olonsa turvattomaksi. Äkkiä hän tuntee olevansa heistä se vakaampi.

“Aala?”

Aala kohottautuu ylemmäs katsoakseen Elvaria silmiin.
 
“Voisitko mitenkään... Suudella minua?” Elvar sanoo ja nielaisee. 

Aalan syke kohoaa äkkiä kuin hän juoksisi tunturin rinnettä ylös. Hän hivuttautuu lähemmäs, ottaa toisella kädellään tukea Elvarin rinnasta ja toisella poskelta. Ja suutelee. 

Elvarin huulet taipuvat hänen omiensa alla ensin pehmeinä, ja alkavat sitten liikkua vaativammin, nälkäisemmin. Aala tuntee tämän kiihtyneet sydämenlyönnit kätensä alla, häntä huimaa vähän. 

“Aala”, Elvar huokaa, hapuilee häntä lähemmäs. 

Juuri kun Aalasta tuntuu ettei hän haluaisi mitään muuta kuin painautua Elvarin syleilyyn, ovelta kuuluu kiivasta koputusta. Aala ponkaisee ylös kuin lyötynä, ja kiskoo nahkanuttunsa yöpaitulin päälle. 

“Aala, voi Aala!” Idunna itkee.
 

62. 
200 sanaa

Lumae pitelee nyyhkyttäen tytärtään sylissään. Eelas yskii kuin hänen sisuksensa kalvaisivat häntä, ja Aala pelkää etteivät hänen voimansa riitä tähän. 
Nuume näyttää ahdistuneelta pidellessään nuorimmaistaan omilla käsivarsillaan. 

“Ajde sai yskän ensimmäisenä, ja sitten se tarttui Eelakseen” mies kuiskaa nyökäten sylissään lepäävään poikaan, joka köhäisee hiljaa.

Aala muistaa antaneensa lääkettä eräälle kylän äidille muutamia päiviä sitten, koska tämän lapsi oli kipeä. Eelaksen tilanne on kuitenkin vakavampi, sillä heiveröisellä tytöllä ei ole voimia taistella tautia vastaan. Aalaa pelottaa.

“Sinun täytyy parantaa hänet, Aala. Sinun täytyy”, Idunna anelee kyyneleet silmissä. 

Aala polvistuu Lumaen eteen ja kokeilee tytön ihoa. Se on aivan liian kuuma, eikä Aalalla ole edes lunta viilentämiseen. Eelas yskii taas ja kääntää sumean katseensa Aalaan. Kylmät kädet tuntuvat puristuvan Aalan sisusten ympärille. 

Aala viittoo Idunnan hakemaan vettä, lisää puita tuleen ja nostaa kattilan sen päälle. Eelas siirretään taljan päälle syrjemmälle. Aala penkoo laukustaan kaikkia mahdollisia yrttejä joista voisi olla apua ja laitaa palanneen Idunnan repimään huokoista kangasta kääreiksi. 

Yrttijuoman valmistuttua kaikki lapset saavat juoda sitä. Eelas ei ikinä parane, jos hänen ympärillään on sairaita. Aala kastelee kangassuikaleet viileässä jokivedessä ja asettelee ne tytön iholle, juottaa juomaa ja vaihtaa kääreet. Hän jatkaa koko loppuyön, mutta Eelas vain vaipuu uneen. 

Se ei riitä.
 

[Isfet]

A/N: Koska tosiaan eilen jäi hieman häijyyn kohtaan, ja koska näitä on oikolukua vaille valmiina yhä monta kappaletta, päätin tulla julkaisemaan tänään lisää. Tajusin kyllä että ei tämä ehkä paljon parempaan tilanteeseen jää, mutta :'>

63.
200 sanaa

Muut lapset ovat hereillä ja vaativat äitinsä ja Idunnan huomiota. Nuume liikehtii levottomana uskaltamatta lähteä töihinsä, ja häly on Aalalle melkein liikaa, vaikka kaikki yrittävät olla hiljaa.

Hän vetää Idunnan luokseen ja yrittää selittää, että Eelas on siirrettävä oman terveytensä vuoksi rauhallisempaan paikaan, jossa Aala voi olla koko ajan hänen luonaan. Idunna ymmärtää, mutta Lumaen suostuttelu on vaikeampaa. Lopulta kuitenkin Idunna kerää tavaransa, nostaa Eelaksen syliinsä ja seuraa Aalaa takaisin tuttuun mökkiin. Elvar kohottaa katseensa, kun he tupsahtavat sisään. 

“Minun pitää muuttaa hetkeksi takaisin, auttamaan Aalaa”, Idunna sanoo ääni käheänä.

“Olet aina tervetullut”, Elvar sanoo, mutta kysyy katseellaan Aalaa.

Aala pudistaa päätään, myöhemmin, ja tekee Eelakselle makuusijan johon Idunna voi laskea pienen tytön. Sitten he järjestävät Idunnalle paikan aivan tämän viereen, ja Aala alkaa tehdä uutta yrttijuomaa. Se on väkevämpää, Aala kastaa kääreitä siihen ja antaa Eelaksen hengittää kosteaa höyryä.
 
Elvar hakee äänettä lisää puita tulta varten, tekee keittoa jota he ruokailla itse sekä syöttää Eelasta. Aala on kiitollinen, ja toivoo että Elvar tajuaa sen. 
Aala riipii lehtiä kimpuista, jotka roikkuvat savuisesta katosta, juoksee shamaanimökissä penkomassa purkkeja, hieroo lämmitetyillä käsillä tytön rintaa hengityksen helpottamiseksi. Hän piirtää vaivihkaa sormenpäillään riimuja ihoon, vaikka ei uskokaan siitä olevan apua.

Aala valvoo seuraavankin yön.
 

64.
200 sanaa

“Aala, mene nukkumaan. Minä huolehdin hänestä”, Idunna sanoo hiljaa. 

Aala räpyttää silmiään. Eelas on vaipunut jälleen uneen, mikä on toivottavasti hyvä asia. Aala ei osaa sanoa, kuinka kauan sitten Mijé kävi kyselemässä Idunnaa. Elvar lähti tämän kanssa vahvistamaan jonkun talon seiniä talvea varten. Aalasta tuntuu, ettei Elvar vain jaksanut olla siellä, sisällä, eikä häntä voi oikein syyttääkään. 

“Aala. On pian ilta. Mene nyt”, Idunna sanoo ja melkein hätistää hänet pois. 

Aala käy pitkäkseen taljalleen ja sulkee silmänsä. Hän on väsynyt, kyllä, mutta voiko hän nukahtaa kun Eelas köhii muutaman metrin päässä? Aluksi se ei onnistukaan, mutta vähitellen raajat ovat liian raskaita liikuttaa ja päässä pimenee. 

Aala herää Elvarin silittäessä hänen poskeaan. Tämän ilme on vakava, niin että Aalan sydän jysähtää ja hän pomppaa istumaan. 

“Idunna toivoo että katsoisit Eelasta”, Elvar sanoo ja nousee seisomaan. 

Aala rämpii pian takaisin tytön luo, katsoo Idunnan huolestuneisiin kasvoihin. 

“Kuume tuntuu nousevan uudestaan”, tämä sanoo hermostuneena. 

Aala tekee uuden juoman, toivoen Eelaksen mahan kestävän vahvan yrttiannoksen. Hän peittää tytön naaman pyyhkeellä jonka alle vie höyryävän padan, toivoen että se veisi kipua pois. 

Yöllä Eelas on hereillä, yskii ja vaikeroi äitiään luokseen.

“Sattuu”, tämä kähisee painaen kädet kurkulleen.

Idunna itkee silittäessään tytön hiuksia, Aalan sisintä viiltää.

[Lunalotta]

Neljä osaa luettavana, taas yömyöhällä Voi tätä draaman määrää. Mutta kun sä kirjoitat niin se tuntuu vaan tapahtuvan. Sun pitäis saada finin draamaoriginalisti-pikari, okei ei se ehkä ihan noin kirjoiteta mut silti Vuoden draamailija se tais olla (vaik mulle tulee draamailijasta mieleen joku muu ku kirjottaminen )-. Kiitos näistä osista, ja toivottavasti laitat pian lisää! Voi Eelas-parka, toivottavasti pieni selviää. <3 (ja yhyy, haluan takasin sun luo, siitä on nyt 3 päivää, 9 tuntia ja 53 minuuttia kun nähtiin viimeksi.)

[Isfet]

Lunalotta, valitettavasti (?) draama jatkuu yhä, mutta kyllä tämä fluffyksi vielä muuttuu... ehkä. 

A/N: Draaman toinen osa. Olin itsekin vähän järkyttynyt uudesta käänteestä, sillä en nähnyt tätä tulevaksi. Ehkä sen takia jemmasin näitä niin kauan. Anteeksi. Koneella olisi yhä muutama julkaisua vailla, kunhan saan ne ulos...

65.
200 sanaa

Viikon verran Idunna nukkuu Eelaksen vasemmalla, Aala oikealla puolella. He valvovat vuorotellen, syöttävät ja juottavat tytölle pieniä määriä kerrallaan. Lumae kyselee tyttärensä perään, mutta Aala kovettaa sydämensä eikä anna heidän tavata. Eelaksesta tulisi vain itkuisampi.
 
Sitten yskä on poissa. Eräänä päivänä Idunna ja Aala ovat molemmat hereillä ja toteavat, ettei Eelas ole yskinyt pahoin kokonaiseen päivään. Pientä köhimistä toki on, mutta tyttö voi taas hengittää ilman, että kipu repii tämän kahtia. 

Huonompi uutinen on, että Eelas on yhtä heikko kuin silloin, kun Aala ensimmäisen kerran näki tämän. Muutama päivä myöhemmin tyttö kuitenkin pääsee kotiinsa, Idunna lähtee ja Aala nukkuu ensimmäisen kokonaisen yön pitkään aikaan, Elvarin vieressä maaten. 

Seuraavana aamuna shamaani saapuu. Aala ehti unohtaa koko jutun siinä hötäkässä, mutta puoli kuunkiertoa on jo kulunut. Koko kylä kerääntyy pääkadun varteen, Neuvoston ottaessa tulokkaan kohteliaasti vastaan. 

Tämä on nuori, ehkä Aalan ikäinen, mutta hän ei usko että toinen on aikaisemmin ollut muuta kuin oppilas. Aala joutui ottamaan paikkansa lähes tulkoon lapsena, vain kolmetoistakesäisenä. Se johtui Sentan kuolemasta, kylälle piti saada uusi shamaani ja Aala oli valmis.

Uusi shamaani näyttää kuitenkin itsevarmalta, seisoo selkä suorassa rumpu lanteillaan ja sauva kädessään. Ehkä hieman liiankin itsevarmalta, Aala ajattelee pahat aavistukset hiipien sisällään. 

Syksy on saapumassa. 

66.
200 sanaa

On myöhäinen ilta ja hämärää, kun Aala käy vielä viimeisen kerran hakemassa vettä joen rannasta. Hän huuhtoo kasvonsa ja hengittää syvään, jää tuijottamaan taivasta. On jo niin pimeää, että tähdet alkavat erottua, ja kaiken sen keskellä Aala tuntee ilon läikähtävän sisällään. Pian kaamos peittää kaiken.
 
“Tervehdys, sisko.”

Aala kääntyy ympäri kohtaamaan shamaanin katseen. Hän on osannut odottaa, että toinen tahtoisi puhua hänen kanssaan mahdollisimman pian. Nuori mies tutkii hänet katseellaan päästä varpaisiin lähes röyhkeästi, mutta Aala ei saa katsettaan irti toisen kasvoista. 

“Etkö tunne minua, Aala? Mietipä hetki. Minä kutsuin sinua siskoksi, en “sisareksi” kuten jos puhuisin sinusta vertaisenani, shamaanina.” 

Aalan silmät leviävät. Hänen polvensa tuntuvat äkkiä kovin heikoilta. Ei voi olla...

“Niin, taisitkin tajuta jo? Mikä sattuma! Pikkuveljesi, jonka hylkäsit heikon isän hoiviin kauan sitten onkin myös päässyt shamaaniksi! Senta-täti ei näes ollut ainoa laatuaan, etkä sinäkään ainoa jonka suonissa virtasi tätä verta.”

Toinen näyttää nauttivan tilanteesta, vaikka Aalasta tuntui yhä että hän voisi pyörtyä siihen paikkaan. 

“Mutta sisko kulta, mitä sinulle on käynytkään? Minä luulin että rakkaudesta ei ikinä olisi vaaraa sinulle.”

Aala pakenee takaisin sisälle. Hän menee aikaisin nukkumaan, kääntäen selkänsä Elvarille.

Silmät kiinnikin hän näkee yhä pikkuveljensä ivallisen ilmeen, eikä saa sydäntään rauhoittumaan. Iivel on täällä. 

[Okakettu]

Finitaukoni venähti enkä ole siksi kommentoinut mitään, mutta nyt oli taas aika palata tämän ja muiden tekstien pariin. Jee, viimeinkin saimme tavata Mijèn! Hän vaikuttaa todella sympaattiselta ja suoraselkäiseltä, onneksi tapaaminen Elvarin kanssa sujui hyvin. Osa 58. oli puolestaan todella kaunis, yksi suosikeistani tähän mennessä ehdottomasti - huolestuin jo kun mainitsit draaman ja Naali nosti jälleen päätään, mutta se asia sentään ratkesi mitä hienoimmalla tavalla. Aala ja Elvar yhdessä kulkemassa yössä, oi että. Tällaisia hetkiä soisi heille yhdessä enemmänkin. <3

On ilahduttavaa miten he oppivat kaiken aikaa aiemmista virheistään, ja ää, tuo hetki Elvarin painajaisen kertomisen jälkeen!! Totta kai se piti keskeytyä, ja ja vieläpä noin surulliseen ja ahdistavaan draamaan, olet julma. :< Ja entä sitten tämä Iivel - onko häntä muuten mainittu aiemmin...? Apua, mitähän tästä seuraa. Toisaalta hän vaikuttaa myös mielenkiintoiselta hahmolta kaikessa vihaisessa uhmassaan, jännityksellä odotan, miten hänet otetaan kylässä vastaan.

Kuvailu oli jälleen kerran kaunista, tässä yksi lempikohtani: On jo niin pimeää, että tähdet alkavat erottua, ja kaiken sen keskellä Aala tuntee ilon läikähtävän sisällään. Pian kaamos peittää kaiken. Draama ja tunnelmointi ja muut elementit ovat myös yhtä hyvässä tasapainossa kuin aina. Kiitos näistä osista, jatkoa odotellen!

[Isfet]

Okakettu, omalta osaltanikin on ollut aika katkonaista nyt, joten ymmärrän hyvin finitauon. Mukavaa että tykkäilet Naali!Aalasta ja kuvailusta, eikä draamaakaan ole (vielä ollut) liikaa. Tässä on siltä osin vielä kestämistä. Ehkä joskus he oppivat ilmaisemaan tunteitaan paremmin... Ja ei, Iivelistä ei ole ollut puhetta aiemmin, Aala ei ole juuri perhettään muistellut. Ihanaa, että jaksat seurailla <3

A/N: Angstdraamaromancea, olkaa hyvät! Ja antakaa minulle anteeksi. Jälkimmäisessä ikäraja nousee vahvasti K11, mutta mielestäni ei vielä tarvitse nostaa luokitusta... Kertokaa jos olette eri mieltä!

67.
200 sanaa

Aamulla Aala tajuaa kaiken olevan totta, eikä kuumehouretta kuten hän ehti jo toiveikkaasti kuvitella. Uusi shamaani on täällä. Iivel on kylän uusi shamaani.

Elvar nukkuu yhä. Aala nousee varovasti ylös ja hiipii ulos, kävelylle kauemmas mökeistä. Tunturissa hän saa olla rauhassa ja ajatella.

Aala kuitenkin ehtii vasta ensimmäisen nyppylän taakse, kun näkee varvikossa puhtaanvalkoisen kiirunan. Aala ehtii ajatella vain, että linnulla pitäisi olla vielä ainakin osa kesäpuvustaan jäljellä, ennen kuin se pyrähtää hänen ylitseen. Aala kompastuu ja kaatuu maahan, eikä pääse nousemaan ennen kuin Iivel on muuttunut takaisin ihmiseksi. Tällä on pelkät housut mukanaan, mutta nuorukainen ei näytä palelevan paljaaseen yläruumiiseen käyvästä viimasta huolimatta. Shamaanin kuuluu sietää kylmyyttä.

“Karkasit eilen kesken keskustelumme. No niin, en kaikesta huolimatta aio häätää sinua, ainakaan vielä. Mutta tehdään yksi asia selväksi.”

Iivel kyykistyy hänen vierelleen. Sinisissä silmissä on niin paljon kaunaa, että Aalan on vaikea käsittää sitä.

“Minä en kaipaa apua. Oli oikein jaloa autella kyläläisiä joilla ei ollut mitään, mutta olen täysivaltainen shamaani. He eivät tarvitse sinua enää”, Iivel sihahtaa, potkaisten lähtiessään Aalaa kipeästi kylkeen.

Kyyneleet herahtavat silmäkulmiin. Aala painaa pään polviinsa, tietää ansainneensa kaiken. Menneisyys ei anna hänen paeta pidemmälle.

Luulin, ettei rakkaudesta olisi ikinä vaaraa sinulle.

He eivät tarvitse sinua enää.

68.
200 sanaa

Elvar yrittää koko päivän saada hänet avautumaan, mutta Aala kohauttaa kierrellen olkiaan. Illalla kun he käyvät nukkumaan, Aala valvoo ja tuijottaa uneen vaipunutta Elvaria. Iivel on oikeassa, ei hänessä ollut mitään rakastettavaa. Miksi Elvar viitsi nähdä vaivaa, vaikka tuli torjutuksi kerta toisensa jälkeen? Entä jos tämä väsyy yrittämään?

Sinä yönä on täysikuu ja peto Aalan sisällä rauhaton. Naali pyörii ympäri ja ympäri, ahtauttaa rintakehän. Elvar havahtuu hänen levottomuuteensa keskiyön jälkeen.

“Mikä on, Aala?”

Elvarin kulmat ovat lievästi rutussa. Aalan sisällä kuohuu, kun hän kohottautuu suutelemaan yläpuolelleen kumartuneen Elvarin huulia. Hän upottautuu siihen tunteeseen, työntää toisen käden miehen hiuksiin ja toisen paidan alle. Elvar hengähtää hänen huuliaan vasten, painautuu lähemmäs.

Aala ojentaa kaulaansa suudeltavaksi, hän tahtoo tuntea Elvarin hengityksen lämmön, ihon ihollaan. Hän on kuin mieletön ja tietää sen, mutta haluaa silti.

“A- Aala, oletko-”

Aala ei kuuntele, vaan vetää Elvarin paidan pois. Koskettaa ja tulee kosketetuksi.

Aamulla he makaavat niin lähekkäin kuin voivat, eivät nouse ylös vaikka päivä valkenee ja ehkä pitäisi. Aala silittää Elvarin hiuksia, rakastaa niin paljon että sydän melkein halkeaa. Kyyneleet tahtovat puskea hänen silmiinsä. Iivel on väärässä, hän on muuttunut.

Elvar hivelee Aalan kylkeä halkovia arpia, suukottaa otsaa. Aala hengittää syvään ja hautaa kasvonsa toisen kaulakuoppaan.

[Okakettu]

Oih, olipa mitä täydellisintä angstdraamaromancea! <3 Ikävää toki, että vaikeuksia on jälleen, mutta Iivel niiden aiheuttajana on mitä kiehtovin tapaus, ja hänen kohtaamisensa Aalan kanssa näyttävät olevan samalla sekä kauheita että mielenkiintoisia. Hänen vihansa on jotenkin niin peittelemättömän avointa ja julkeaakin, ja on jännittävää nähdä, miten Aala siihen jatkossa vastaa - milloin Iivel menee liian pitkälle, ja miten Elvar tähän reagoi? Osa 68 oli myös niiin hyvä, ahh!! Jälleen, ikävää että Aala tuntee olevansa umpikujassa, mutta tämä angstromance mikä siitä aiheutui oli niin hienosti kuvattu etten valita ollenkaan, täynnä tunnetta. Kiitos jälleen!

[Isfet]

Okakettu, ihanaa että maistuu, vaikka tunteet taas kuohuvatkin vähän joka suuntaan! Katsotaan miten tämä lähtee kehittymään ;>

A/N: Nämä olivat jotenkin kamalan vaikeita raapaleita, toivottavasti se ei näy. Kirjoitin ne, enkä ollut oikein tyytyväinen. Yritin saada sitten muokkaamalla asioita ilmaistua vähän järkevämmin ja paremmin, jolloin sanamäärän kanssa tuli vaikeuksia. Lisäksi tuntuu vaikealta laske näitä muiden silmien alle. Iiks, postaan pian ennen kuin kadun liikaa :'>

69.
200 sanaa

Kun Elvar nukahtaa, Aala nousee ylös ja pukeutuu. Painajainen ei vieläkään hellitä, vaan Iivel näkyy kävelevän kylän halki kauemmas shamaanimökistä. Aala lähtee päinvastaiseen suuntaan, seuraamaan jokea, ja pysähtyy istumaan joenmutkaan. Sinne ei kylästä näy, hän saa olla hetken itsensä kanssa.

Väsymys kaihertaa silmiä valvotun yön jäljiltä. Se on tuttu tunne, melkein lohdullinen. Elvarin kosketuksen häiveet tuntuvat yhä kutkuttavan ihoa, saaden kaikesta huolimatta lämmön nousemaan Aalan poskille. Aamuilman viileys rauhoittaa hieman. Ruska on vasta alkamaisillaan, varvikko on alkanut vaihtaa väriään ja osa vaivaiskoivuista on saanut lehtiinsä keltaisen sävyjä.

Aala alkaa muistaa asioita, jotka hän on painanut syvälle menneisyyden suohon. Sen, miten hän oli katkera veljelleen, joka oli syntyessään riistänyt häneltä äidin. Miten karkasi pitkiksi ajoiksi pois kotoaan ulos, välittämättä siitä huolestuiko isä hänen vuokseen, tai olisiko häntä tarvittu. Miten hän tarttui kiinni ensimmäiseen tilaisuuteen päästä pois kylästä, hänen varalleen sunnitellusta liitosta.

Rautainen nyrkki puristaa hänen rintaansa, Aalaa oksettaa. Se ei varmaan näyttänyt Iivelin silmissä kovin sankarilliselta, vähät siitä mitä Aala oli sen jälkeen tehnyt. Totuus on, että Aalalla on syytä pelätä veljensä vihaa. Ympärillä oleva rauha ei saa häntä tyyntymään, ei voitele näitä haavoja ehjiksi nyt. Pala kurkussa estää hengitystä kulkemasta.

Kun Aala palaa mökkiin itkenein silmin, Elvar ei kysy mitään.

70.
200 sanaa

Iivel on ollut kylässä hieman yli viikon, kun Idunna ja Mijé viimein saavat toisensa. Idunnalla on alkusyksyn kukkasia hiuksissaan, puna poskillaan ja kyyneliä silmissään. Hän näyttää niin onnelliselta että tuntuu valaisevan kaiken ympärillään, vaikka Aala ei oikeastaan usko sellaiseen.

Tai ei uskonut. Mutta kun Iivel lopettaa loitsujen laulannan ja liittää pariskunnan kädet, Aalankin kurkussa on möykky. Miten hän voikaan tuntea sellaista onnea toisen puolesta? Sellaista pyytteetöntä rakkautta?

Aalalla on kahta kovempi syy olla paikalla, sillä hän kieltäytyi Idunnan valmistautumisriittiin osallistumisesta huonoon oloon vedoten, vaikka tiesi sen pahoittavan ystävänsä mieltä. Iivel olisi kuitenkin ollut siellä, lausumassa hedelmällisyyden takeeksi loitsuja, jotka Aala osaa etu- ja takaperin vaikka unissaan.

Kuin tuntisi ajatukset itsessään, Iivel kääntyy silmäilemään häntä kylmästi. Riittipuvussaan tämä näyttää vanhemmalta ja voimakkaammalta, saa Aalan värähtämään vastoin tahtoaan. Elvar kietoo käden hänen vyötärölleen suojelevasti. Miehen ilme on niin kireä, että Aala tietää tämän huomanneen shamaanin vihamielisyyden.

”Miksi hän ei anna meidän olla?”, Elvar murahtaa.

Aala ei ole kuulevinaan, vaan vetää Elvarin lähemmäs kokkoa ja juhlintaa. Ja kun Idunna tulee kiljahtaen suukottamaan hänen poskeaan, Aala saa taas hymynsä takaisin. Hän pitää onnellisen ilmeen kasvoillaan koko illan, kunnes he lähtevät takaisin mökkiin.

Sisällä Aala antaa Elvarin peitellä hiilet, käpertyy ilottomana makuutaljalleen ja yrittää nukahtaa.

[Okakettu]

Turhaan murehdit, minä pidin näistä uusista raapaleista jälleen todella paljon! En olisi ollenkaan osannut kuvitella, että niiden kirjoittaminen on tuntunut hankalalta, ellet olisi asiasta etukäteen maininnut. Ensimmäisessä oli jotenkin erityisen hienoa päästä näkemään vähän kätketympää puolta Aalasta hänen menneisyytensä muistelun myötä, se toi hahmona häneen jälleen lisää sävyjä ja kerroksia. Ja miten kauniin vähäeleisesti ja surullisesti siitä kaikesta kerroitkaan - ympärillä oleva rauha ei saa häntä tyyntymään, ei voitele näitä haavoja ehjiksi nyt, oi että. Myös lähestyvän syksyn kuvauksesta pidin.

Idunnan häät taas, se miten kaikki on periaatteessa hyvin ja onnellisesti, ja kuitenkin Aalan ahdistus seuraa varjona perässä, ja Iivel käyttäytyy miten käyttäytyy: todella hienosti kuvattu kaikki tuokin! Iivel on edelleen hirmu kiehtova, ehdottomasti haluan kuulla hänestäkin vielä enemmän, ja toivottavasti sisarukset pääsevät jossakin vaiheessa kunnolla selvittelemään välejään. Elvar suojelelunhaluisena, oi. <3 Ja niin, Idunna on sentään onnellinen. Tämä oli lempikohtani toisesta raapaleesta: Idunnalla on alkusyksyn kukkasia hiuksissaan, puna poskillaan ja kyyneliä silmissään. Hän näyttää niin onnelliselta että tuntuu valaisevan kaiken ympärillään, vaikka Aala ei oikeastaan usko sellaiseen. Kiitos jälleen!

[Isfet]

Okakettu, kiitos kannustavasta kommentista! Olipa kiva kun olit taas nostanut omia lempikohtiasi esiin :3 Hienoa että hahmoista löytyy syvyyttä ja kiinnostavuutta, kun yritän kuitenkin nähdä sen eteen vaivaa :>

A/N: Näillä on kyllä aikamoista vuoristorataa välillä :'> Tästä ne asiat alkavat pikkuhiljaa selvitä.

71.
200 sanaa

Ruska saapuu koko voimallaan, mutta Aala ei osaa nauttia siitä kuten tavallisesti. Kauneus hänen ympärillään ei saa häntä enää rentoutumaan, vaan hän on jatkuvasti kireä kuin äärimmilleen venytetty lanka. Iivelin läsnäolo viereisessä mökissä saa hänet varpailleen, milloin sulkeutumaan, milloin kiukuttelemaan turhista asioista, kuten tyhjästä vesisangosta. Lopulta hänen tekee mieli vain itkeä.

Elvar kiertelee häntä, koskettaa harvemmin kuin ennen. Silloinkin vain varovasti, aivan kuin Aala olisi jotain joka voisi hajota käsiin. Pikkuhiljaa hänestä alkaakin tuntua sellaiselta. Jokainen hipaisu ranteeseen, olkavarteen tai niskaan raatelee ihon rikki, niin että Aala tuntee koko ajan olevansa vereslihalla.
 
Iivel vaikuttaa näkevän sen, tuijottaessaan Aalaa kauempaa jotenkin kylmän tyytyväisesti. Näkee terveen ihon jättämän valheellisen kuoren taakse, ja pitää siitä miten Aala hiertyy olemattomiin. Iivelille kuuluisivat kaikki hänen ärtymyksensä ja kyyneleensä, mutta tietenkin ne jäävät vellomaan Aalaan.
 
Hän ja Elvar käyvät yhdessä tervehtimässä nuortaparia. Idunna ja Mijé näyttävät onnellisilta, ja sen voimalla Aala jaksaa hymyillä ovelle saakka. Elvar ottaa hänen kädestään kiinni kiittäessään vieraanvaraisuudesta, mutta irrottaa otteensa ennen kuin he pääsevät kotiin saakka. Se sattuu kuin Elvar olisi repinyt käden irti mukanaan.

”Minä käyn vielä ulkona”, Elvar sanoo, jättää Aalan yksin.

Aala painaa kasvot käsiinsä. Hän antaa pidäteltyjen nyyhkytysten tulla, äänettöminä ja kurkkua polttavina. Miten tässä näin kävi?

72.
200 sanaa

On melkoisen selvää, ettei Iivelkään välitä tavata häntä. He näkevät seuraavan kerran vasta syysriitissä, kun porot on eroteltu ja teurastettu. Elvarille on riittänyt tekemistä porojen keruussa, kun taas Aala on kylän naisten kanssa ripustanut lihaa kuivumaan savustusmajaan, valmistanut makkaraa ja tehnyt jälleen jännelankaa sormet ja huulet verillä.

Idunna teki tämän kaiken tavallistakin auvoisampana, punastellen vanhempien naisten riehakkaille uteluille. Aala peitti helottavat korvansa hiuksillaan, joissa muutama valkoinen suortuva on jälleen vaihtunut ruskeaksi.

Syysriitti on paitsi merkittävin, myös yltäkylläisin vuoden tapahtumista. Tarjolla on paahdettua poronviulua, makkaroita, sienikastiketta ja survottua puolukkaa. Kokko on kasattu vanhoista kannoista, roihuamaan suurena ja polttavan kuumana.

Lämpö punaa Aalan posket, Iivelin tulee viskomat yrtit nostavat hänetkin tutun huuman kynnykselle. Se saa veren virtaamaan kiivaammin, tekee jaloista levottomat. Iivel lyö rumpuaan sauvallaan ja tanssii, ylistää ja kiittää henkiä loitsuillaan. Kyläläiset lähtevät mukaan ihastuneina. Onhan heillä vihdoin henkioppaansa.

Aala vetäytyy syrjemmälle etsimään Elvaria. Hän haluaa nähdä miten tämä voi, nyt kun he ovat olleet paljon erillään. Miksi aina käykään niin?
Elvar näyttää väsyneeltä, hieroo kasvojaan kädellään muista sivummalla. Aalan sisällä tulvahtaa kipu. Hän menee Elvarin luo, suutelee ja osoittaa pois päin juhlista, ennen kuin hänen päättäväisyytensä murenee.

Sanat kuolevat Elvarin huulille. Tämä nyökkää, ottaa Aalaa kädestä ja vie hänet kotiin.

[Okakettu]

Vuoristorata tosiaan! Sydäntä särki lukea tuota ensimmäistä raapaletta, toivoton ja surumielinen tunnelma välittyi siitä jälleen niin käsinkosketeltavasti - miten Aala ja Elvar onnistuvatkin aina ajautumaan erilleen toisistaan.   Iivel oli jotenkin erityisen hyytävä, tämä kohta nyt esimerkiksi: Iivel vaikuttaa näkevän sen, tuijottaessaan Aalaa kauempaa jotenkin kylmän tyytyväisesti. Näkee terveen ihon jättämän valheellisen kuoren taakse, ja pitää siitä miten Aala hiertyy olemattomiin. Näiden kahden kunnollista välienselvittelyä odotellessa! Toivottavasti Aala pääsee tämän uuden tilanteen herraksi ja kykenee kohtaamaan veljensä pystypäin, suoraan. Loppu onneksi antoi taas toivoa: kyllä Aala ja Elvar lopulta selvittävät välinsä, ovathan he selvinneet pahemmastakin. Kiitos jatkosta!

[Isfet]

A/N: Voisin lainata suoraan Aalaa toiseksi viimeisestä raapaleesta: Miten tässä näin kävi?

En ole julkaisut tätä melkein puoleen vuoteen, mutta enpä kyllä paljoin muutakaan. Pahoittelut etenkin Okaketulle, joka on tätä viimeksi kommentoinut, sekä Lunalotalle, joka on välillä kysellytkin LJ:n perään. Mikäli joku muukin lukija on tätä turhaan odotellut, pyydän anteeksi sinultakin!
Hyvä uutinen kuitenkin on, että en missään vaiheessa lopettanut tämän työstämistä, ainoastaan julkaisun. Ja aion nyt parantaa tapani kesän aikana, alkaen näistä kymmenestä osasta jotka julkaisen tänään.

Okakettu, vielä kerran, anteeksi että jätin sarjan tuohon kohtaan. Uskon kuitenkin että pidät näistä tulevista osista, mikäli muistat vielä palata lukemaan. Ilahduin paljon, kun kuvailit Iiveliä "hyytäväksi" <3


A/N 2: Vielä lyhyt kertaus; Aala tuntee syyllisyyttä menneisyydestään ja pelkää kylään shamaaniksi tulleen veljensä katkeruutta. Koska hän kuitenkin käsittelee asiaa sulkeutumalla (jälleen) kuoreensa, Elvarin ja Aalan välit ovat viilentyneet. Seuraavassa raapaleessa he alkavat purkaa asiaa.

73.
200 sanaa

Elvar sulkee oven heidän takanaan, eikä kumpikaan enää osaa liikkua minnekään. Aala ei tiedä, miten jatkaa. Heidän pitäisi puhua asiat halki, mutta Aala ei voi aloittaa sanomalla mitään. Hetken kuluttua hän ojentaa kätensä, painaa sen vasten Elvarin sänkeä ja kuljettaa peukaloaan poskipään ylitse.

”Halusitko jutella?” Elvar sanoo karhealla äänellä.

Aala nyökkää vakavana, ja puree huultaan. Sitten hän astuu askeleen taakse, osoittaa Elvaria ja tekee torjuvan liikkeen. Sitten hän painaa käden rintaansa vasten, tuntien kyynelten poltteen silmiensä takia. Aala räpyttelee tunteen pois.

”Minäkö? Sinä tässä olet ollut etäinen!”

Aalan huuli värähtää, ja hän nielaisee. Elvar astuu katuvana lähemmäs, painaa Aalan syliinsä.
 
”Anteeksi, ei riidellä, eihän? Shamaani tuli, ja sinä menit ihan lukkoon. Tekikö hän sinulle jotain?”

Aala pudistaa päätään. Elvar puree vuorostaan huultaan kääntäen katseensa pois. Hänen kätensä hellittävät otettaan, eikä Aala ymmärrä. Hän tahtoo Elvarin halaavan häntä, pitävän lähellään niin ettei mikään pääse heidän väliinsä.

”Se olin siis minä, vai? Sinä itkit, koska olin satuttanut sinua?” Elvarin ääni särkyy.

Ensin tulee tyrmistys. Sitten huojennus, Aala pudistelee päätään ja hengittää helpommin. Elvarin kulmat kurtistuvat, mutta Aala naurahtaa ja suutelee huolet pois. Elvar ei inhoa häntä, ei ole väsynyt häneen.

”Ei siis minun syytäni?”

Aala pudistaa vielä päätään, Elvar uskaltaa vastata suudelmaan.

74.
200 sanaa

”Mitä sitten? Mitä? Oliko se kuitenkin shamaanin syytä?” Elvar kärttää.

Aala ei ole kuulevinaan, ainoastaan painautuu lähemmäs toisen kehon lämpöä. Ilma tuntuu epämukavan viileältä paljaalla iholla. Hän hengittää lämpöä Elvarin soliluulle, hipoo sen reunoja huulillaan.

”Aala.”

Elvar vetää käden pois lepäämästä hänen vyötäröltään, kohottaa Aalan leukaa. Elvarin katse on peräänantamaton, vaikka Aala toivoi tämän luopuneen jo aiheesta. Lopulta hän irvistää olkiaan kohautellen. Elvarin ilme synkkenee ja tämä kohottautuu noustakseen makuutaljoilta, sysätäkseen Aalaan sivuun.

Aala tarraa kiinni miehen olkavarteen, rukoilee katseellaan Elvaria jäämään. Hätäännys lävistää rintakehän, ei Elvar saa lähteä, Iivel ei ole sen arvoinen. Onneksi tämä huokaisee ja antaa kasvojensa heltyä.

”Hyvä on. Hyvä on, ei ärsytetä shamaania”, Elvar myöntyy ja kietoo Aalan takaisin käsivarsiensa suojaan.

Aala kurottautuu vetämään peiton heidän kehojensa ylle. Hän tuntee itsensä pitkästä aikaa raukeaksi, turvalliseksi. Hymy kipuaa huulille, Elvar silittää hänen hiuksiaan.

”Rakastan sinua niin paljon”, Elvar kuiskaa, ”en vain tahdo että kukaan satuttaa sinua enää ikinä.”

Syysriitin häly kantautuu sisään vaimeana. Ääni on kaukainen kuin toisesta maailmasta, eri todellisuudesta. Aala ei tiedä, miten hän saisi selitettyä asiat auki. Miten hän saisi kerrottua Iivelin vihasta, tai sen syistä häntä kohtaan Elvarille. Niinpä Aala lykkää asian myöhemmäksi. Tärkeintä on, että juuri nyt Elvar pitää häntä siinä.

[Isfet]

A/N: Jatkoa... Näitä osia voisi kutsua nimellä "tyyntä myrskyn edellä" tai "välirauha".

75.
200 sanaa

Aala ja Elvar vierailevat toistamiseen Idunnan ja Mijen uudessa kodissa, vanhassa mökissä jonka Mijé on Elvarin ja muiden kylän miesten avulla kunnostanut heille. Mijén synnynkodissa ei ollut enää tilaa nuorelle parille, sillä Ummi asuu miehensä ja lastensa kanssa siellä, huolehtimassa vanhemmistaan. Mökki on kuitenkin lämmin ja kodikas, sellainen, minne voi kuvitella onnellista elämää.

Myös Nuume ja Lumae perheineen voivat kuulemma hyvin, Idunna käy yhä silloin tällöin auttelemassa ”ottovanhempiaan”. Eelaskin on toipunut hyvin, mikä lohduttaa Aalaa. Hän ei ole uskaltanut käydä tervehtimässä lasta, arastellen Iivelin vastaliikettä.

Kun he tekevät lähtöä Idunna rutistaa Aalaa tiukasti ja kuiskaa hiljaa hänen korvaansa:

“Tämä on niin ihanaa, että pelkään uneksivani.”

Aala hymyilee ja pudistaa päätään, suikaten vielä nopean suukon Idunnan poskelle. Oven sulkeutuessa heidän jälkeensä Aala näkee Mijèn kietovan kätensä kauniin puolisonsa ympärille, ilme täynnä onnellista pehmeyttä. Hän toivoo heille kaikkea hyvää.
 
Sisälle mökkiinsä päästyään Aala elvyttää tuhkan alla kytevät hiilet lämmittääkseen sisätiloja vähän. Ulkoa mukana tullut illan viileys tuntuu hiipivän iholle. Elvar kävelee hänen luokseen, kohottaa leukaa ja houkuttelee huulet pehmeään suudelmaan. Vihoittelu on jo unohtunut, eikä Elvar ole toistaiseksi udellut lisää Iivelin tekosista.

“Vihdoin. Vihdoin kaikki asiat tuntuvat menevän kuten pitää”, Elvar mutisee.

Aala yrittää uskoa samaa, vaikka luuleekin korviensa tavoittavan shamaanirummun kumun.

76.
200 sanaa

Iivel on ottanut tavakseen kierrellä kylässä aamuisin. Ihmisten on helppo tavoittaa uusi shamaani, ja samalla tämä pönkittää valta-asemaansa ylöspäin. Elvar seisoo ovensuussa ja tuijottaa tätä tutuksi tullut jähmettyneisyys silmissään.

“Tiedätkö, olen miettinyt että shamaani vaikuttaa hirmuisen tutulta.”

Aalan sydän muljahtaa ilkeästi, mutta hän tyytyy kohauttamaan olkiaan. Elvar toistaa eleen, astuu takaisin sisään ja sulkee oven.

“Ei kai sillä ole väliä. En vain ymmärrä miksei hän voi yrittääkään olla ystävällinen meitä kohtaan”, Elvar sanoo suu tiukaksi viivaksi nipistyen.

Aala pudistaa päätään ja koppaa Elvarin käden omaansa. Hän katsoo Elvaria silmiin, yrittää viestittää ettei se haittaa eikä hän välitä. Pieniä valkoisia valheita, niitä Aala on tottunut ripottelemaan jälkeensä peittäväksi lumikinokseksi asti. Hän on tehnyt niin väittäessään että kipu loppuu ihan pian, ei ole hätää tai että saalista tulee kyllä tällä kertaa. Sanat lipsahtivat turrilta huulilta helposti, koko kehon mukaan saaminen on vaikeampaa.

Aala ei ole varma uskooko Elvar häntä, mutta ainakaan tämä ei väitä vastaan. Aala kurkottaa työntämään sormensa sekalaiseen hiuspehkoon, suikkaa suukon suupieleen. Elvarin huulet kaartuvat tavoiteltuun hymyyn, etsiytyvät Aalan omille.

Ovelta kuuluu koputus. Elvar päästää tyytymättömän huokauksen, mutta laskee kuitenkin Aalan sylistään.

Häntä kysytään keittelemään saippuaa kokon tuhkista ja teurasrasvasta. Se on hikistä, sotkuista ja haisevaa puuhaa.

Aala myöntyy hymyillen.

77.
200 sanaa

Lopulta lumi saapuu peittämään kylän alleen, mutta Aala on valmistautunut hyvin. Hänellä on pussukoissaan tärkeimpiä yrttejä, joita hän kuivasi ahkerasti kesällä ja vaivihkaa syksyllä. Pihkaa on nökäreinä purkissa, odottamassa että hän liuottaisi sen rasvaan. Puolukkatiinu nurkassa on täysi, kuivattuja sieniäkin on hiukan, samoin suolaa. 

Elvar on tehnyt polttopuita, lisää saa kylän varastosta jos on tarvetta. Saippua kypsyy purkissaan hyllyn päällä. Taljat ovat ehjiä, paksut saappaat korjattu. Aala voi nukkua yönsä rauhassa, sillä talvi saa tulla.

”Aala, herää”, Elvar kuiskaa.

Aala nousee istumaan ja tähyää ympärilleen. On vielä yö.

”Ei huolta, heräsin vain ja kävin ulkona. Tule!”

Aala tuntee unen karisevan silmistään vetäessään nahkasen harteilleen ja työntäessään jalkansa talvisaappaisiin. Elvar avaa oven ja astuu hänen perässään ulos. Uudenkuun yön pimeys on läpitunkematon. Aala kohottaa katseensa taivaalle ja henkäisee ihastuksesta. Elvar vetää hänet lämmintä rintaansa vasten ja mutisee:

”Arvelin, että tahtoisit nähdä näin voimakkaat revontulet.”

Valojuovat tanssivat lähes taivaanrannasta toiseen, loistaen kirkkaanvihreinä. Reunat on kirjottu punaisella hehkulla. Pakkanen puree sormenpäät turriksi ja palelluttaa poskia, mutta Aala tuskin huomaa. Se kääntää jotain hänen sisällään, äkkiä kaikki on taas niin oikein.

He ihailevat revontulia pitkään, kunnes niiden hehku alkaa hiipua ja Aala kääntyy suutelemaan Elvaria kiitokseksi. Sisällä he käpertyvät nukkumaan vierekkäin, toisistaan lämpöä hakien.

[Isfet]

78.
200 sanaa

Aala tahtosi päästää Naalin juoksemaan valkeaan hankeen, hyppimään villisti uuvuksiin saakka. Hän on kuitenkin aika varma, ettei Iivel pitäisi siitä. Kyläläiset ovat ottaneet tämän yhtä kohteliaasti vastaan kuin heidätkin aikoinaan, eikä Iivel ole jättänyt sitä hyödyntämättä.

Sen lisäksi, että hän kuljeskelee yhä kylässä pakkasesta välittämättä, hän myös puhuu ihmisten kanssa. Ei sentään lempeästi, mutta välittävästi. Äänessä on sellaista varmuutta, joka luo vaikutelman että shamaani tietää mitä tekee. Iivel jakelee ympärilleen yrttiseoksia säästäväisesti, pyrkien ensisijaisesti turvautumaan loitsuihin. Ja tämä varmasti tietää, että Aala huomaa sen.

Katso nyt, sisko. Tätä he eivät sinulta saaneet.

Aala yrittää olla välittämättä asiasta. Häntä häiritsee enemmänkin se tapa, millä Iivel katselee Elvaria. Se on synkkä, pohdiskeleva katse. Aina sen nähdessään Aalan tekisi mieli asettua ihmiskilveksi miesten väliin. Satuttakoon veli häntä niin paljon kuin tahtoo, kunhan ei koske Elvariin.

Iivel on kuitenkin pelottavalla tavalla etäinen. Jos tämä hyökkäisi suoraan, Aala voisi puolustautua jotenkin. Odottaminen on pahempaa.

Päiväsaikaan on vain muutama hetki valoisampaa hämärää, ennen kuin maa peittyy syvänsiniseen harsoon joka liukenee mustuudeksi. Noina hämyisinä hetkinä Aala tuntee syvintä rauhaa. Hän tallettaa sen sisälleen, vastaisen varalle. Sillä rauhalla hän tyynnyttää Naalin, vaivuttaa vaistonsa horrokseen.

Silloinkin, kun heidän noen likaamalla katollaan hypähtelee tarkkaavainen valkoinen kiiruna, Aala käskee Naalia odottamaan.

79.
200 sanaa

Pakkanen saa metsän paukkumaan ja vaikertamaan, palelluttaa Aalan posket. Jokikin on melkein jäätynyt umpeen.

”Tämä on kyllä kylmin talvi, mitä on vähään aikaan nähty!” Lumae puhisee, ”Tulehan käymään sisällä, niin otetaan vähän jotain lämmikettä.”

Aala pudistaa vähän päätään, pahoitteleva hymy huulillaan. Hän tapasi Lumaen sattumalta kävellessään hänen mökkinsä ohitse, eikä ollut aikonut tuppautua kylään. Ei sillä että Aalalla olisi kiire mihinkään, tietenkään, mutta hän ei tahdo Iivelin luulevan Aalan yrittävän puuttua Eelaksen hoitoon.

”Tulisit vaan. Idunna sanoi, että varot sitä shamaania. Ihan höpsötystä koko juttu”, Lumae puhahti, ja niiskaisi.

Aala vilkaisee vielä kerran ympärilleen, sitten Lumaeen, ja astuu sisälle avatusta ovesta. On yllättävän hiljaista.

”Lapset menivät tapaamaan Idunnaa”, Lumae selittää riisuen päällisvaatteitaan, ”ja Nuume meni puhumaan savotasta muiden ukkojen kanssa.”

Aala istahtaa tulen ääreen huokauksensa niellen. Jos tiedossa on metsätöitä, Aala arvaa jo edeltä käsin illan puheenaiheen. Hymy nousee hänen suupieleensä, sillä pieni hintahan tuo on, sellaisesta miehestä kuin Elvar.

”Et varmaan ole syönyt vielä? Tuollainen lintunen”, Lumae sanoo ja lappaa kuumaa keittoa kulhoon. Tuoksu saa veden nousemaan Aalan kielelle, ja hän alkaa syödä kiltisti Lumaen vahtivan katseen alla.

”Te olette kuin perhettä meille, Elvar ja sinä. Tiedäthän?”, Lumae hymyilee, nostaa syliinsä unilta heränneen nuorimmaisensa.

Lämpö lipuu Aalan sydämeen asti.

80.
200 sanaa

Lumae uhkaa leikkisästi itse tulevansa käymään, jos Aalaa ja Elvaria ei jälleen ala näkyä heillä. Aala nyökkäilee ja halaa Lumaeta hyvästiksi, suukottaa taaperon poskea. Sitten hän astuu takaisin pakkaseen. Iiveliä ei näy.

Elvar sitä vastoin kävelee heidän mökilleen päin. Aala ottaa pari juoksuaskelta, kipaisee miehen kiinni.

”Ai hei Aala. Kaikki hyvin?”

Aala nyökkäillee suu hymyssä, pujottaa kätensä Elvarin kainaloon. Lumi natisee heidän jalkojensa alla, kun he kiiruhtavat sisälle lämpimään. Aala kohentaa ensimmäiseksi tulta, joka on päässyt hiipumaan hänen poissaolonsa aikana. Onneksi sisällä on vielä paljon kuivia puita.

Puita tosiaan. Hän vilkaisee Elvaria, joka seisoskelee syrjemmällä kuksa kädessään. Elvarista näkee heti, kun tämä ajattelee jotakin. Aina se sama ilme, vino suupieli ja hassusti kääntyneet kulmakarvat.

Tietysti Aala voisi kertoa, että hän tietää. Että kyllä Elvar saisi lähteä, tietysti hän pärjäisi. Olihan Aala tottunut oleman itsekseen. Kuitenkin, hän on tavallaan utelias. Aala odottaa, että Elvar ottaa asian puheeksi, vaikka se tapahtuukin vasta illalla.

”Kuule, minä tiedän… Tai siis.”

Aala kohottaa kulmiaan, pitää ilmeensä kurissa. Elvar vääntelee sormiaan, ja se on niin suloista, että kohta Aala halkeaa.

”Niin, katsos kun miehet lähtevät kaatamaan puita suolle. Tiedäthän sinä, ettei sitä voi tehdä kuin jäisen maan aikaan.”

Aala tietää. Hän virnistää, ja suukottaa Elvarin poskea.