S
Hyvää joulua,
Avaruuspiraatti!
Minun piti alun perin kirjoittaa tämä teksti sinulle synttärilahjaksi, ja olin jo julkaisemassakin synttäreittesi aikaan, kunnes päätin, että tämä on ihan hirviätä kurakökkelöä. Yritin palata tähän pariinkin otteeseen, mutta tämä ei vain ottanut hioutuakseen. Nyt joulupäivänä luin tämän uudestaan ja totesin, että tämä taitaa edelleenkin olla aikamoista kurakökkelöä, mutta totesin myös, että hei, olen kuitenkin kirjoittanut tämän ihana Kosmorosmo mielessäni (olkoonkin, etteivät hahmot suostuneet varsinaisesti parittumaan enkä sen vuoksi saanut heitä vaihtamaan söpöjä pusuja
), joten ehkä tämä ilahduttaa joka tapauksessa.
// Ai niin joo, teksti osallistuu
Vuodenaikahaaste III -haasteeseen talvella. Tarina sijoittuu marraskuun loppuun, ja siinä on paljon myös syksyisiä elementtejä, mutta kokonaisuudessaan se on niin jouluinen, että iskisin sen räntäsateesta huolimatta talveen.
Ja eletäänhän siinä sellaista murrosaikaa syksyn ja talven välillä.
Jarno oli juuri noussut pyöränsä selkään, kun se yllätti hänet: räntäsade. Marraskuu oli lopuillaan, ja siihen saakka maa oli ollut lumettoman musta ja taivas suurimman osan ajasta auringottoman harmaa. Vettä oli satanut harva se päivä, toisinaan räntääkin, mutta marraskuun päättäjäisiksi sääennuste ei ollut povannut minkäänlaista materiaalia taivaalta tippuvaksi. Niinpä Jarno oli aamulla kotoa lähtiessään varustautunut yksinkertaisesti pitkään villakangastakkiin ja tietysti villalapasiin ja -pipoon, niihin tummansinisiin jotka Kristian oli neulonut hänelle aikaisemmin syksyllä. Siinä varustuksessa hän kastuisi takuuvarmasti kahdeksan kilometrin kotimatkan aikana.
Räntämyräkkä sankkeni nopeasti, ja Jarno katsoi parhaaksi viritellä pyörävalon paikoilleen, vaikka olikin vasta alkuiltapäivä. Silmälaseja oli pakko pysähtyä pyyhkimään parin kilometrin välein, sillä linsseihin kertyvä vetinen mönjä laski jo entuudestaan kehnon näkyvyyden olemattomiin. Sillan Jarno päätti ylittää taluttamalla, jottei vain onnistuisi kiilaamaan ketään onnetonta jalankulkijaa järveen.
Kun Jarno viimein saapui kotipihaan, hän muistutti enemmän Jetin kaksoisolentoa kuin 22-vuotiasta juuri kirjastosta palannutta opiskelijaa. Räntä oli kuorruttanut villakangastakin pinnan helmiäispisaroilla, farkut liimaantuivat nihkeinä ihoon reisien puolivälistä alaspäin, ja lapaset olivat ilomielin keränneet kaiken taivaalta tippuneen ja imeneet sen itseensä. Kirjastolla alkanut päänsärky oli vain pahentunut, ja hartioitakin kivisti. Kirjanjärkäleitä pursuava olkalaukku ei mitä ilmeisimmin ollut kovin ergonominen kanniskeltava.
Jarno taiteili menopelinsä pyörävarastoon, ravisteli vesisohjoa kypärästään ja raahautui laukkuineen luhtitalon portaikkoon. Olo oli väsynyt ja vetämätön, juuri sellainen että portaiden kapuaminen oli mieluisuusjärjestyksessä mahdollisimman alhaalla. Räntäsateen yllätyshyökkäys ei ehkä olisi lannistanut Jarnoa, jos hän olisi edes saanut jotain aikaiseksi kirjastolla viettämänsä kolmituntisen aikana, mutta opinnäytetyö eteni tuskallisen hitaasti, ehkä sanan viikossa jos sitäkään – tai siltä se tuntui. Insinöörin paperit siinsivät vielä jossain hyvin kaukana, sankan räntämyräkän peittäminä.
Eteisessä Kristianin kengät lojuivat taas kerran välioven edessä niin, että Jarno joutui puskemaan tiensä sisään. Kenkien lisäksi kynnysmattoa somisti läjä monenkirjavia mainoksia. Jarno sai todella varoa, jotta välttyi rypistämästä ja kuraamasta niitä. Kristian oli pari päivää aikaisemmin poistanut mainoskiellon heidän ulko-ovestaan, koska hän oli edellisvuonna keksinyt, että mainosposti toimi näppärästi joululahjojen kääreinä. Jarnon oli tunnustettava, että Kristianin alusvaatemallistoihin käärityt lahjat olivat herättäneet hänessä suurta hilpeyttä. Sitä Kristian ei ollut suostunut paljastamaan, millaisiin mainoksiin hän oli perheensä paketit kääräissyt.
”No moi!” Kristian huikkasi jostain olohuoneen puolelta. Hän kuulosti hieman hengästyneeltä, aivan kuin Jarno olisi yllättänyt hänet kesken jumppatuokion.
Jarno mäjäytti laukkunsa lattialle – alakerran naapureista se kuulosti varmaan liki pommi-iskulta – ja pyristeli irti kengistään. Onneksi hänen Sievinsä olivat varsin vedenkestävät, ja onneksi hänen ei sentään ollut tarvinnut lätsytellä kotiin jalan.
Vesipisaraisten ja lämpötilaerosta huurtuneiden silmälasiensa yli Jarno oli erottavinaan Kristianin hahmon taloustikkailla olohuoneen ikkunan edessä. Silmien siristäminen auttoi häntä hahmottamaan, että Kristian kaiketi ripusti jotain verhotankoon.
Kristian vilkaisi olkansa yli, ja Jarnon tuijotuksen huomattuaan hän jätti askareensa ja loikkasi alas tikkailta niin, että Jarnoa hirvitti. Verhotangosta jäi heilumaan jotain, mikä tarkemmalla silmäyksellä saattoi olla jouluvaloketju.
”Sähän muistutat hätkähdyttävissä määrin uitettua koiraa”, Kristian kauhisteli, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä hymyä. ”Mä valutin sulle kylvyn.”
Jarno tuijotti kämppäkaveriaan hetken pöllämystyneenä, kunnes muisti lähettäneensä tälle WhatsApp-viestin juuri ennen kirjastolta lähtemistä. Kaipa Kristian oli sen perusteella osannut ajoittaa kylpy-yllätyksensä oikein.
Kristian naurahti, kohotti kulmiaan ja levitti käsiään sen näköisenä, että odotti Jarnolta toimintaa tai vähintäänkin jonkinlaista reaktiota. Jarno ei häkellykseltään kuitenkaan osannut muuta kuin tuijottaa. Hän rekisteröi jostain näkökenttänsä rajoilta Kristianin valkopunaraidalliset yöhousut, joille hän oli aina hieman nyrpistellyt nenäänsä, koska ne yhdistyivät hänen mielessään piparminttukaramelleihin, joiden mausta hän ei juuri välittänyt. Sillä hetkellä yöhousut kuitenkin näyttivät taivaallisen mukavilta ja ennen kaikkea
kuivilta. Samassa Jarno havahtui omiin märkiin farkkuihinsa, ja hän ravisti naurahtaen päätään ja hieraisi niskaansa.
”No, sehän kuulostaa hyvältä. Kiitos.”
x
Heidän kahden hengen soluasuntonsa oli vanha ja kulunut. Asumisen merkit näkyivät erityisen selvinä kylpyhuoneessa, jossa kaakelit olivat paikoin halkeilleet ja katon rappaukset rapistuneet ja jonka kylpyamme oli värjäytynyt iljettävän kellertävänruskeaksi pohjasta viemäriaukon ympäriltä. Kristian oli kuitenkin onnistunut häivyttämään huoneen ankeutta huomattavasti: hän oli Jarnon poissa ollessa vaihtanut pyyhenaulaan ja lattialle ammeen eteen lämpimänoranssit pyyhkeet, ja vastapäiseen nurkkaan hän oli virittänyt jakkaralle jouluvalaisimen, jonka kartionmallista kehikkoa kiersivät pienet, lämpimänsävyiset lamput. Ammeen reunalle Kristian oli asettanut tuikun punaisessa lasikipossa. Kun huoneen omat valot sammutti, jouluvalaisin ja pieni tuikku tarjosivat todellisen tunnelmavalaistuksen.
Vesi oli juuri sopivan lämmintä, ei polttavaa muttei haaleaakaan. Kylpyvaahtoa oli niin runsaasti, että se peitti vedenpinnan kokonaan. Se tuoksui jouluisen mausteiselta, mutta lempeällä tavalla; se ei pistänyt nenässä niin kuin kaneli silloin, kun sitä sattui nuuhkimaan oikein läheltä. Jarno oli kanelin ohella erottavinaan hennon vireen vaniljaa ja raikkaan pirskahduksen omenaa. Tuoksu oli huumaava, ja yhdessä lämpimän veden kanssa se pakotti Jarnon rentoutumaan ammeen laitaa vasten, sulkemaan silmät ja vain hengittämään. Vesi syleili väsyneitä jäseniä, ja lämpö helli niitä. Oli kuin kaikki jännitys ja kireys olisi yhtäkkiä liuennut lihaksista veteen. Ohimoiden jomotuskaan ei enää tuntunut keskittymistä häiritsevinä jysähdyksinä.
Himmeässä huoneessa kylpyvaahdon pehmeät kummut saivat kellertävän hehkun. Ne muistuttivat höttöisiä pilviä auringonlaskun aikaan. Jarno antautui lapselliselle mieliteolleen ja puhalsi lähintä kumpua; siihen muodostui pehmeäreunainen tunneli.
Hän hieraisi kasvojaan ja jäi katselemaan kättään, ihon pinnalle ohuiksi juoviksi jäänyttä kylpyvaahtoa ja tuikun hehkussa kimmeltäviä kanelintuoksuisia vesipisaroita. Hän ajatteli Kristiania, joka oli takuulla universumin ärsyttävin kämppis tiskaamattomine tiskeineen ja mainoskeräilyineen ja joulukoristelupakkomielteineen – ja hän ajatteli Kristiania, jota parempaa ystävää ei toisaalta olisi voinut kuvitellakaan. Jonkun muun järjestämänä tunnelmallinen vaahtokylpy olisi tuntunut vähintäänkin kyseenalaiselta, mutta Kristian oli Kristian. Kristian neuloi pipoja ja lapasia, järjesti vaahtokylpy-yllätyksiä ja jotenkin kummallisesti jaksoi hymyillä, silloinkin kun Jarno ei nähnyt muuta kuin räntäsadetta.
Jarno huokaisi ja valui veteen leukaansa myöten. Hän sulki jälleen silmänsä ja mietti, milloin oli viimeksi keskittynyt vain hengittämiseen; milloin hän oli edes muistanut hengittää muuten kuin hätäisesti happea kaiken muun tekemisen lomassa haukkoen.
x
Puolisen tuntia myöhemmin he lojuivat olohuoneen sohvalla, sillä räikeänpunaisella jonka Kristian oli rahdannut kirpputorilta kaksi vuotta sitten, silloin kun hän oli muuttanut Jarnon kämppäkaveriksi tuiki tuntemattomana yhteiskuntatieteiden opiskelijana, värejä ja visioita räiskyen.
Kristian oli Jarnon kylpiessä keittänyt kattilallisen glögiä, ja sen mausteinen lämpö teki Jarnon olotilasta entistä raukeamman. Televisiossa pyöri jokin brittiläinen komedia, jonka nimeä heistä kumpikaan ei tiennyt saati välittänyt tietää. Ikkunan takana velloi ja vihmoi sama sateinen harmaus, mutta Kristianin verhotankoon ripustamat jouluvalot piristivät näkymää. Eriväriset valopallot olivat ehkä levottomia, mutta synkkää taivasta vasten ne loivat virkistävän kontrastin.
”Noh, joko sulla on valmis oppari?”
Jarno puuskahti, kohautti olkiaan ja siemaisi glögiä. Se pirulainen valmistuisi tuskin koskaan.
Tovin he olivat taas vaiti, mutta sitten Kristian jatkoi: ”Kyllä se kuule siitä.”
Jarno tunsi lämpimän käden olkapäällään. Se rutisti lempeästi ja hieroi vähän ennen kuin pudottautui pois. Jarno tuijotti glögilasinsa reunassa helmeileviä pisaroita ja niiden takana levittäytyvää ikkunan harmautta. Jokin pyrki hymyksi hänen suupieliinsä, ja hetken hänestä tuntui, että hän uskoi Kristiania. Hän ei aina uskonut itseään, ei opettajiaan eikä muita kavereitaan, mutta Kristian oli erilainen. Kristian oli Kristian, optimistinen realisti joka väikkyi valoa pimeään niin kuin joulupallot harmauteen.
Jarno kohotti katseensa Kristianiin yhä hymyillen. ”Niin. Ehkä se siitä.”
