Ikuisesti | S | drama, slash | Ohto/Riiko | tuplaraapale

[supernova]

Fikin nimi: Ikuisesti
Kirjoittaja: supernova
Genre: drama, pienehkö slash
Paritus: Ohto/Riiko
Ikäraja: S
Varoitukset: -
Disclaimer: Omistan kaiken juonesta hahmoihin.

Ikuisesti

”Hei Ohto, ootsä ihan ok?” mä kysyin mun parhaalta kaverilta, kun se ei reagoinut mun juttuihin mitenkään.

Se käänsi päänsä muhun päin, sen posket oli kyynelistä märät ja sen vihreissä silmissä loisti kipu ja suuttumus.

”Ohto? Oikeest mikä sul on?” mä kysyin, entistä huolestuneempana.

”Äiti soitti eilen… Marilea on kuollut… S-se oli menos k-kattomaan Väinöä, kun j-joku känninen ukko… ukko ajoi s-sen päälle… Se kuoli sair-sairaalassa m-myöhemmin…” Ohto kertoi mulle nikotellen. Musta tuntui pahalta sen puolesta.

”Voi Ohto, mä olen niin pahoillani”, mä kuiskasin hiljaa. En tiennyt mitä muuta sanoa.

”Riiko?” se kysyi hiljaa. En melkeen kuullut sitä.

”Mitä?” kysyin takasin, toivoen ettei se käskis mun lähteä. En halunnut, että se sulkis mut ulos.

”Halaa mua, oo kiltti”, se pyysi, melkein anoi ja mä kiersin käteni sen ympärille, rutistaen lujasti.

”Mä oon aina täällä sua varten, tiedäthän sä sen…”, mä varmistin ja rutistin sitä vähän kovempaa.

”Joo… Kyllä mä tiedän. Kiitos, Riiko”, se kuiskasi ennen kuin painoi huulensa mun omille.

Me suudeltiin kauan ja epätoivoisesti. Meidän huulet haparoi toisten omia niin kuin ne ei koskaan enää kohtais, meidän kädet vaelteli toistemme vartaloilla ja mä toivoin ettei Ohto ikinä katois.

”Mä rakastan sua, Riiko. Ikuisesti.” Ohto kuiskasi mun kaulaan, kun me vihdoin erottiin toisistamme.

”Niin mäkin sua Ohto, ikuisesti.” mä kuiskasin takaisin.

Siihen hetkeen halusin jäädä ikuisiksi ajoiksi.

[Waulish]

Tervehdys Kommenttikampanjasta!

Onpas tunteidentäyteinen pieni teksti! Pituuden ei tässä tapauksessa kannata antaa hämätä, koska mukaan mahtuu suuria tunteita suhteellisen pienestä sanamäärästä huolimatta. Tähän tekstiin mielestäni sopii tiivis ilmaisutapa ja se, että keskitytään olennaisuuksiin. Marilean ja Väinön tarkemmat henkilöllisyydet ja heidän suhteensa Ohtoon jää hämärän peittoon, mutta se ei häiritse, kun pääpaino tuntuu kuitenkin olevan suuressa surussa ja siitä selviämisessä.

Minuun tällaiset hurt/comfort-tyyppiset asetelmat vetoavat aina kovasti. On ihanaa, että Ohtolla on joku joka lohduttaa surun hetkellä eikä katoa minnekään. Erityisesti minuun vetoaa se, kuinka Ohto ja Riiko suutelevat epätoivoisesti, aivan kuin peläten että toinen saattaa kadota viereltä hetkenä minä hyvänsä. Kun kuolema kohtaa lähipiiriä, menettämisen mahdollisuudet tuntuvat usein jotenkin realisoituvan. Onneksi Ohto ja Riiko vaikuttavat kuitenkin olevan samalla sivulla sen suhteen, että yhdessä pysytään.

Kiitoksia tästä kauniista tarinasta! -Walle

[Tikkis]

Olipas tunteikas teksti! Komppaan Wallea, että sanamäärän ei tosiaan pidä antaa hämätä, koska näin vähään määrään sanoja oot saanut ujutettua yllättävän pitkän ja etenkin tunteita herättävän tarinan.

Ensimmäisestä lauseesta päättelin tekstin kulun aivan väärin. Jotenkin aattelin, että tässä on juoni se perinteinen, miten paras kaveri tunnustaa tunteet toisille. Kliseet on kliseitä syystä, eikä sekään vaihtoehto ois ollut huono ollenkaan. Pääsit kuitenkin yllättämään mut täysin, kun kyse olikin jostain huomattavasti vakavammasta aiheesta. Ihan sydämestä riipaisi lukea, millainen suru ja epätoivo Ohtolla onkaan. Tässäkin Wallea kompatakseni, se, että tekstissä vilahtaa nimet Väinö ja Marilea ilman, että avataan keitä he on, tuntuu tosi luontevalta. Siitä tunnelatauksesta, mikä tästä välittyy, pystyy aistimaan kuitenkin sen, että ne molemmat on ollut Ohtolle tärkeitä ja sen Riikokin tietää heti.

Mä jäin hetkeksi kesken lukemisen miettimään sitä, miten alussa puhutaan parhaasta kaverista, mutta tekstin loppupuolisko kuitenkin antaa olettaa, että pojat ovat toistensa kumppaneita. Jotain epävarmuutta kuitenkin olin aistivani, koska Riiko pelkää, että Ohto ajaa sen pois tunnekuohussaan. Toki heti sen jälkeen molempien tunteet käy selväksi, ja siitä pääseekin päätelmään, että he ovat sekä kumppaneita että parhaita kaveruksia. Jotenkin tuntuu tosi lohdulliselta ajatella, että tollaisessa tilanteessa on se joku, kuka tuo turvaa ja sellaista lievitysyä tuskaan, mitä kukaan muu ei ehkä pystyisi antamaan.

Poikien kanssakäyminen, sellainen elämän epätoivo ja menettämisen pelko välittyy ihan tosi vahvana. Tykkäsin tästä tekstistä tosi paljon.