Jouluyön odotus | S | Sirius/Remus

[Lyra]

Kirjoittaja: Lyra
Ikäraja:  S
Varoitukset: -
Disclaimer: En omista Tylypahkaa tai muutakaan minkä voi tunnistaa J.K. Rowlingille kuuluvaksi. En myöskään saa tästä tuotoksesta rahaa.
A/N: Hei Waulish, olen sinun secret santasi ja tässä sinulle lahja:)

Jouluyön odotus

Remus istui pöydän ääressä. Hän piti kädessään posliinista kuppia, jonka reunasta oli lohjennut palanen. Teen tuoksu leijui ylös kupista ja täytti Remuksen aistit. Hajamielisenä hän tuijotti ulos ikkunasta. Hän odotti. Hetkenä minä hyvänsä tumma hahmo astelisi katulampun valoon, kohottaisi kasvonsa ikkunaan, jonka takana Remus odottaisi ja hymyilisi.

Pieni hymy kohosi Remuksen väsyneille huulille. Oli kulunut niin paljon aikaa, mutta silti hän jaksoi toivoa, että Sirius jälleen palaisi. Jouluyö oli joka vuosi yhtä pimeä ja synkkä, mutta toivo karkoitti varjot hänen sydämestään. Toivo Siriuksen paluusta.

Hän vietti joulun yksin. Remus ei hyväksynyt kutsua viettämään joulua Pottereille. Hän ei lähtenyt kirkkoon laulamaan joululauluja tai poikennut kaupassa viime hetken valmisteluita varten. Hänelle joulu oli odottamista. Remus tiesi kyllä, mitä muut sanoivat. Sirius oli poissa ja hänen olisi aika irrottaa, jotta hän ehtisi nähdä maailman. Mutta Sirius oli luvannut tulla takaisin, eikä Sirius koskaan pettänyt lupaustaan.

Hän ei ollut aina viettänyt jouluaan yksin. Joulu oli perhejuhla, mutta vaikka Remuksen oma perhe oli hylännyt hänet, oli Jamesin ottanut hänet avoimin sylin vastaan. Mitä väliä sillä oli, että hän muuttui kerran kuussa karvaiseksi otukseksi? Potterit eivät olleet välittäneet - eivät edelleenkään välittäneet, vaikka ne, jotka olivat hänet ottaneet perheeseen olivat aikaa sitten kuolleet. Joulu oli ollut täynnä iloa ja naurua, kovia ääniä ja hyvää ruokaa. Kaikesta tärkeintä oli kuitenkin, että joulu oli ollut täynnä Siriusta.

Pieniä salattuja hymyjä, varovaisia kosketuksia. Ja sitten myöhemmin piilotettuja hetkiä vierashuoneessa, kun muut seurustelivat sivistyneesti alakerrassa. Intohimoisia suudelmia seinää vasten sekä talon jokaisen mistelin alla. Remus oli ollut rakastunut. Ja vaikka James oli kerran kävellyt sisään ja yllättänyt heidät huulet kiinni toisissaan, ei James ollut välittänyt - hymyillyt vain. Seuraavana vuonna oli vierashuoneen katossa misteli ja Remus oli suudellut Siriuksen jalat hyytelöksi sen alla.

Iloinen aika oli loppunut. Jamesin vanhemmat olivat kuolleet ja seuraavaa joulua he viettivät Lilyn ja Jamesin kodissa. He olivat kasvaneet aikuisiksi liian äkkiä. Lilyn ja Jamesin iloisista uutisista huolimatta Remus oli äkisti tuntenut olonsa vanhaksi ja väsyneeksi, vaikka oli vasta elänyt niin vähän aikaa.

Seuraavan joulun hän oli viettänyt Siriuksen kanssa kahdestaan. Hän oli odottanut keittiön pöydän äärellä yömyöhään Siriuksen paluuta Killan tehtävistä. Täysikuu oli vasta mennyt ja hänen täytyi vahvistua. Niin Sirius oli sanonut. Ei kuitenkaan ollut mitään kamalampaa kuin odottaa ikkunassa. Mutta Sirius palasi ja he liimautuivat yhteen, takertuivat toisiinsa ja hengittivät samaa ilmaa läpi jouluyön. Myöhemmin Remus loukkaantui taistelussa, eikä häntä enää päästetty takaisin. Oli hänen kohtalonsa odottaa ikkunassa rakastettunsa palaamista.

Vuosi myöhemmin Remus odotti taas ikkunassa, sekä sitä seuraavana vuonna ja sitä seuraavana ja sitä seuraavana. Ja aina Sirius palasi kotiin jouluksi. Lilyn ja Jamesin oli maa ottanut takaisin. Poika oli jäänyt, mutta Remus ei osannut surra orvon puolesta. Hän pelkäsi jokaisena vuotena, ettei Sirius palaisi jouluksi kotiin. Sirius vannoi hymy huulilla palaavansa ja niin kauan Remus uskoi, kunnes ovi painui kiinni Siriuksen takana.

Koitti vuosi, kun Sirius ei enää palannut. Remus istui ikkunan ääressä ja katsoi katulamppua, joka katosi lumisateen taakse. Oli joulu ja Remus oli yksin. Se oli ensimmäinen joulu moneen vuoteen, kun hän oli yksin. Eikä Remus osannut nousta ikkunansa äärestä, jos Sirius kuitenkin tulisi kotiin.

Jouluaamun ensimmäiset auringonsäteet valuivat väsyneinä pilvien välistä ja paljastivat valkoisen maan. Odottavan aika oli pitkä ja valo kulki läpi Remuksen haamun, joka yhä odotti Siriusta palaamaan kotiin.

Tee oli jo aikoja sitten jäähtynyt kuppiin.

[Waulish]

Voi mikä teksti! Sydän sykkyrällä sitä täällä luen, kun kaipaus ja menetys ja toivo ja toivottomuus ja muut tunteet välittyvät niin elävästi. Toisaalta tunnelma on ihanan rauhallinen, toiveikasta odotusta teekupposen äärellä, mutta toisaalta taas raastavan epätoivoinen, kun väkisinkin tietää, ettei Sirius tule enää takaisin. Jossain syvällä sydämessään Remuskin sen ehkä tietää ja tiedostaa, mutta vaikeahan sitä varmasti on rakastuneena ja ikäväntuskissaan myöntää. Pystyn jotenkin helposti uskomaan Remuksesta tällaisen riippuvuuden ja roikkumaan jäämisen, menneeseen takertumisen. Jotenkin hän vaikuttaa hahmolta, joka saattaisi näin suuren menetyksen kohdalla jäädä kitumaan ja odottamaan ihmettä. Remuksessa on jotain sellaista rikkinäistä, joka voisi hajota entisestään tällaisen tragedian myötä. Voi että, tekisi mieli vain halata häntä ja hellästi tuupata etiäpäin. Onhan tässä tarinassa paljon toiveikkaitakin fiiliksiä, mutta toivo tuntuu kuitenkin turhalta ja siksi surulliselta ja vähän vaaralliseltakin.

Ihan erityisesti minua säväyttää tämä toiseksi viimonen virke:

Odottavan aika oli pitkä ja valo kulki läpi Remuksen haamun, joka yhä odotti Siriusta palaamaan kotiin.

Tulee suorastaan hyytävä olo, kun tajuaa, että Remus on ilmeisesti valinnut kuolemanjälkeisen elämän haamuna ja yhä vain odottaa rakastaan kotiin. Sydäntä särkevää.

Tässä tarinassa on vastapainona paljon myös hyväntuulista ja hymyilyttävää, mistä pidän kovin. Esimerkiksi Pottereiden sukupolvelta toiselle siirtyvä vieraanvaraisuus ja se, kuinka kaikki kokoontuvat Pottereille viettämään joulua. Myös salaiset hymyt ja varovaiset kosketukset saavat minut miltei hykertelemään ihastuksesta, koska kaikki hienovarainen ja piilossa tapahtuva on aina mieleeni, hehe. Ihanaa miten James ei ees hätkähdä saadessaan tietää Remuksen ja Siriuksen salaisuudesta vaan muitta mutkitta vain ripustaa mistelin vierashuoneen kattoon seuraavaksi jouluksi.

Kaikkiaan tosi tunteikas lukukokemus tämä. Tunteita laidasta laitaan! On ihan kivaa lukea välillä vähän synkemmistä joulutunnelmista, iloista joulumieltä kun on niin paljon kaikkialla. Kiitos paljon tästä tekstistä, tämä on ihan täydellinen Secret Santa -lahja tällaiselle Sirius/Remus-fanille! -Walle

[Beelsebutt]

Mähän tän taisin lukeakin ennen kuin postasit, mut haitanneeko tuo x) en oo ainakaan kommannut ennestään!

Mä komppaan tuota Wallen lainaamaa kohtaa, en tiä ootko tarkoittanut noin kirjaimellisesti otettavaksi, mutta mä ainakin väkisillä otan sen kirjaimellisesti ja kuvittelen Remuksen kuoleman jälkeenkin vain odottavan. Ja odottavan. Mutta hopeareunuksena tahtoisin ajatella, että Sirius sitten vielä jonain päivänä tulee ja he voivat elellä haamuina taas yhdessä koska awwi <3

Mutta niin. Kyllähän tässä mennään graduaalisesti synkempään ja synkempään, kun alussa pienen briiffin jälkeen ollaan onnellisissa ajoissa, mistelinoksia ja suudelmia, hyväksyntää, paljon läheisiä ihmisiä, sitten kuolevat Jamesin vanhemmat, lopulta James ja Lily, ja sitten ilmeisesti myös Sirius :F

Jotenkin surullinen kohta myös tuo "Remus ei osannut surra orvon puolesta". Remus on niin kiinni Siriuksen muistossa, Siriuksessa, että kaikki muu väistyy. Ja toisaalta, olihan Harrylla muitakin huolehtijoita, Siriuksella oli vain Remus :F


Yhh, kamalan angstinen tämä on edelleen x) mutta jätän itselleni tuonne lopummalle sen pienen valonpilkahduksen, ettei Remus nyt aikain loppuun asti tuolla vain istu odottamassa vaan että jossain vaiheessa odotus palkitaan!


Kiitos tästä <3

[Neiti Syksy]

Oi! Miten olen tämän edes missannutkaan?? Sirreremppaa ja joulua. Suosikkiasioitani. <3 Oi jukupätkä, onneksi tämä tuli nyt vastaan noissa loppiaisvaihdokkaista, koska muuten en olisi varmaan tätä ikinä löytänyt kommentoitavaksi sen tarkemmin.

Hui kamala kun meneekin nyt kylmät väreet kun olen tekstin lukenut. Kamalan surullista, en huomannutkaan osastoa, kun rynnin vain lukemaan silmät kiiltäen. Tämä olikin surullinen teksti. En oikein osaa kommentoida tähän nyt mitään, olen niin paljon parempi kommentoimaan onnellisempia tekstejä. Mutta tykkäsin tästä jollain tavalla. Siitä, että Remus jaksaa odottaa ja minä ajattelin itseasiassa tuon haamukohdan sellaisena, että Remus on jäänyt siihen hetkeen niin kovasti, että on tullut varjoksi/haamuksi itsestään. Eli ei olisi ihan fyysisesti haamu. Vielä surulliseman kaiu'un tähän tuo kyllä se, että Remus olisi valinnut sittenkin jäädä haamuksi tähän maailmaan. Kamalaa. :<

Mutta mutta. Kiitos kuitenkin tästä. <3 Onneksi sentään ei ole nyt joulu ja minä suurimmillaan joulufiiliksissä, koska varmaan itkisin silmät päästäni. Mutta voi Remus. <3 Hän on ihana. Ja sinä kirjoitit kivan ja tunteikkaan tekstin. Voi Remus. :<  <3

- Syksy

[Avaruuspiraatti]

Voi ei! ;-; Minä luulin, että tässä olisi söpö, höttöinen, vaaleanpunainen ja lämmin loppu, jossa Remuksen odotus viimein palkittaisiin ja tällä kertaa se olisi Sirius, joka suutelisi Remuksen jalat hyytelöksi. Mutta EI SITTEN! Aika ikävä olet, kun saat minut elätteleen toiveitani jouluisesta ihanuudesta :-( En varmaan voi antaa tätä sulle koskaan anteeksi (paitsi, jos kirjotat jotain söpöä Klancea, sitten voin harkita anteeksiantoa).

On se vain niin kurja lukea sellaisia tiiviistä elämäntarinoita, joissa kaikki alkaa hyvin ja päättyy sitten vallan surkeasti. Remus odottaa ja odottaa ja odottaa, ja voin vain kuvitella, kuinka yksinäinen olo hällä on. Ehkä vähän fiilaankin Remusta. Kun mulla on paha olla, eristäydyn. Ja näen samaa Remuksessa: hänellä on kamala ikävä ja paha olla, ja vaikka häntä kutsuttaisiin viettämään joulua hänestä välittävien ihmisten luo, hän silti valitsee olla yksin. Ehkä kipeintä tässä ficissä on, että Remus vielä kuolemansakin jälkeen odottaa Siriusta. Ettei hän pääse kuoleman jälkeen eteenpäin, vaan hän on takertunut niin tiukasti Siriuksen paluuseen, että viettää seuraavan ikuisuuden ikkunan ääressä. Tai ainakin minä tulkistin tuon lopun haamun näin kirjaimellisesti!

Kiitoksia tästä, vaikka kovin kurjaksi tämä minut nyt tekikin u_u Remus parka! Hän olisi kyllä ansainnut kaikki jouluiset halit ja pusut Siriukselta ;-;

[Parris]

Hmh. Sirremus on yksi harvoista ei-canon-parituksista, joista voin sanoa pitäväni oikein erityisen paljon, ja tässä se oli tietysti aika haikeassa valossa esitetty. En tiedä oliko tuo sinulta tarkoituksellinen viittaus, että tämä teksti alkoi maininnalla lohjenneesta teekupista; tiiän, että olet Once Upon a Timea katsonut alusta jonkin verran, niin itse ainakin yhdistin tuon heti ajatuksissani sieltä Rumpleen ja Belleen eli kaunottareen ja hirviöön - mikä toisaalta on aika huvittava parivaljakko tähän liittyen, koska tavallaanhan voisi ajatella Siriuksen kaunottareksi ja Remuksen hirviöksi.

Siitä pääsenkin sitten hienosti aasinsillalla yhteen suosikkikohdistani tässä tekstissä:

Joulu oli perhejuhla, mutta vaikka Remuksen oma perhe oli hylännyt hänet, oli Jamesin ottanut hänet avoimin sylin vastaan. Mitä väliä sillä oli, että hän muuttui kerran kuussa karvaiseksi otukseksi?

Niin, miksi hylätä ihmissusi täysin? Kuten Remuksen tapaus osoittaa, oikeissa olosuhteissa ihmissuteudesta kärsivän ihmisen voi hyvinkin pitää toimivana osana yhteiskuntaa, kunhan vaan tekee tarvittavat järjestelyt täysikuuta varten. Ja etenkin jos Remuksen oma perhe on poikansa hylännyt, niin eipä ihmekään, että joulun aika yhdessäolon ja lämmön myötä muodostuu hänelle niin tärkeäksi. Ehkä minua tässä vähän häiritsee silti se, että tekstin myötä saa ajatuksen, että Sirius ja Remus näkisivät vain ja ainoastaan jouluisin, mutta oliko tilanne muka niin? On kuitenkin kauhean sympaattista, että heille muodostuu tällainen perinne, että Remus on aina odottamassa. Toisaalta tämä kääntyy heti lopussa kauhean surulliseksi, kun Siriuksen kuoleman jälkeenkin Remus vain jatkaa ja lopulta jopa oman kuolemansa jälkeen jatkaa vain. :< En kylläkään ehkä näe Remusta ihan noin takertuvana itse, mutta menkööt!

Kiitokset tästä! <3

[LillaMyy]

Tervehdys Vaihdokkaista! (:

>: kuvastaa mun tuntemuksiani aika loistavasti juuri nyt.

Tässä on jotenkin tosi paljon kaikkea pienessä paketissa, joten tämä vaati ainakin mun kohdalla vähän enemmän keskittymistä. Ronen tuossa ylläni mainitsi OuaTin ja Rumbellen lohjenneen teekupin, mikä tuli kyllä itsellenikin mieleen tuosta aloituksesta.

Mua kyllä jotenkin vaivaa kamalasti tämän ajoitus, koska tuo, että Potterit eivät edelleenkään välitä Remuksen ihmissuteudesta viittaa vähän siihen, että tässä olisi kyse Harryn ja kenties Ginnyn perheestä, missä tapauksessa Remus olisi joko a) selvinnyt Tylypahkan taistelusta tai b) kuollut ja muuttunut kummitukseksi sen takia. Oli asia nyt kummin vain, niin aikaisemman canonin puitteissa tämä ei siltikään aivan istu, ellei sitten Sirius olisi ollut myös mukana taistelussa ja kuollut siellä...? Yrgh, en tiedä, jäin nyt vain jumittamaan tämän kanssa...

Samoin tuo "vaikka Remuksen oma perhe oli hylännyt hänet, oli Jamesin ottanut hänet avoimin sylin vastaan" tökkii mulla, koska mun korvien välissä tuo vain viittaa enemmän Siriuksen kuin Remukseen...

Tuli muuten tässä yhtäkkiä mieleen, että tämä taitaa olla ensimmäinen ficci, jonka olen sulta lukenut, koska olen lukenut sulta aiemmin vain originaaleja. :'D Selvästi meidän ajatukset näyttää kulkevan vähän eri reittejä näiden kahden suhteen, mutta silti tämä oli musta ihan kiva teksti luettavaksi. (:

[Vendela]

Onnea kommenttiarpajaisten voitosta

Valitsin tämän koska Sirremus! Ehkä minäkin odotin jotain kevyempää ja pörröisempää, mutta tämä olikin erittäin koskettava ja kaunis tarina odottamisesta ja kaipuusta.

Pidin kovasti miten olit rakentanut tarinan. Lukija sai riittävästi taustatietoa hahmoista ja heidän menneisyydestään mutta silti jäi avoimia, kutkuttavia kysymyksiä. Eikö Remus tiennyt että Sirius oli vankilassa? Vai eikö tämä välittänyt ja odotti silti, että ihme tapahtuisi? Vaiko oliko tässä tapahtunutkin jotain muuta kuin canon?

Tuo Remuksen ja Siriuksen suhteen alku oli jotenkin tosi suloinen. Sellainen varovainen ja tunnusteleva. Erityisesti tästä kohdasta tykkäsin.

Ja sitten myöhemmin piilotettuja hetkiä vierashuoneessa, kun muut seurustelivat sivistyneesti alakerrassa.

Sillä oh mikä mielikuva! Nämä muhinoimassa ja tutustumassa toistensa vartaloihin ensimmäisiä kertoa samalla kun muu porukka istuu juomassa teetä!

Kiitos tästä,
Vendela

[Thelina]

Terveisiä kommenttiarpajaisista! Minäkin valitsin juuri tämän listaltasi, koska Sirius/Remus ♥

Sydäntä kyllä vähän rusentaa, kun Remuksen kaipaus ja rakkaus Siriusta kohtaan paistaa läpi niin vahvana. ♥ Vaikka tämä olikin haikea ja surullinen (ja lopussa hyytäväkin, en koskaan ole ajatellut Remusta ihmisenä, joka haluaisi olla haamu, mutta tähän tarinaan se sopi ja teki siitä entistä kipeämmän), niin oli tässä myös monia ihania ja lämpimän jouluisia juttuja. Remus juomassa teetä, vaivihkaa koskettamassa Siriusta ja suutelemassa jalat hyytelöksi olivat tietenkin suosikkiasioitani tässä. Samoin kuin koko jutulle hymyilevä James. Ajankulua kuvataan hienosti juuri joulujen kautta ja niiden mukana tunnelmakin vähitellen muuttuu surullisemmaksi. Minua ei oikeastaan haittaa, ettei tässä ollut lainkaan dialogia, sillä tapahtumien ja tunnelmien kuvaukseen uppoutuu ja teksti soljuu ihanasti eteenpäin.

Sirius oli poissa ja hänen olisi aika irrottaa, jotta hän ehtisi nähdä maailman.

Tykkään kovasti tuosta ehtisi nähdä maailman -kohdasta, vaikka samaan aikaan vähän itken sille, kun Remus ei voi hellittää ja kuunnella muiden sanoja tässä asiassa

Remus oli äkisti tuntenut olonsa vanhaksi ja väsyneeksi, vaikka oli vasta elänyt niin vähän aikaa.

Jotenkin tällaiseksi aina näen Remuksen... hän on jotenkin sielultaan vanhempi kuin onkaan.

Mutta Sirius palasi ja he liimautuivat yhteen, takertuivat toisiinsa ja hengittivät samaa ilmaa läpi jouluyön.

Lilyn ja Jamesin oli maa ottanut takaisin.

Nämä olivat hienoja kohtia ♥ Ja lopetus, miten siinä vielä palataan teekuppiin, niin kaunis mutta samalla kipeä päätös tälle tarinalle!

Kiitos tykkäsin tästä kovasti ♥