Kirjoittaja: Lasikuula
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst, deathfic
A/N: Lähes kahden vuoden kirjoitustauon jälkeen sain aikaan jotain valmista. En vain runonpätkiä vihkon nurkkaan tai tarinan alkuja pöytälaatikkoon. Hyviä lukuhetkiä, kommentit ovat aina positiivinen yllättys!
Kipeää
Katseessasi on jotain hyvin hämmentävää. Se kietoo minut otteeseesi ennen kuin ehdin edes hengähtää. Nostat jalkasi vahingossa syliini, hymyilet ja käännät kaulaasi esiin, vilkaiset vastapäätä istuvaa poikaa. Naurat hänen typerälle vitsilleen, jota tuskin kykenet kuulemaan basson jylyn takaa. Seuraan huuliesi liikettä, kun nojaudut vastaamaan pojalle, enkä käsitä sanaakaan. Näen vain suupieleen syntyvän hymykuopan sekä korvan takaa karkaavat hiukset. Kurotan pujottamaan ne takaisin korvasi taakse, jolloin siirrät tummat silmäsi takaisin minuun. Hymysi yltää silmiin asti niiden siristyessä viekkaasti. Vetäydyn takaisin, käännän katseeni toisaalle. Tanssilattian pyörteissä tarraan käsiisi, lupaan etten koskaan katoa. Otteeni sinusta irtoaa vasta, kun suutelet tanssilattialta löytyneen miehen huulia liiankin ahnaasti.
***
Kuljen rinnallasi yli rankkojen riitojen, tuen silloin, kun maailmasi tuntuu särkyvän. Nauran kanssasi silloin, kun näen kirpputorilla läskin poro pehmolelun. Pussaan sillä otsaasi – ja tahtoisin olla läskin poron paikalla. Miehesi aistii ja näkee mitä olen ja miten katson sinua. Kohautat harteitasi ja toteat olevasi hänen. Hymyilen kahvipöydässä punaisen kahvikupin reunaa vasten, tunnen voittaneeni taistelun, jota mies ei haluaisi edes käydä. Sinun hymykuoppasi saa minut edelleen hymyilemään, hiustesi leikki asettamaan niitä takaisin korvan taakse.
***
Otteesi tekee kipeää, katseessasi on synkkyyttä. Aistin kivun silmiesi takaa. Kaikki ei ole kohdallaan. Ei tule olemaan enää koskaan. En kykene aistimaan tulevaa onnea, vain lähestyvän kuoleman. En sinulle, vaan kaikkein rakkaimmallesi. Enkä osaa lohduttaa, itken äänettömiä kyyneliä hikikarpaloidesi joukkoon. Vihreät sairaalavaatteet eivät pue meitä kumpaakaan, mutten voi kuiskia havaintoani korvaasi. En kykene edes katsomaan silmiisi, saati kuiskaamaan kaiken muuttuvan vielä hyväksi. Et ansaitse sitä valetta. Etkä hyväksyisikään sitä. Viikko myöhemmin naurat mielipuolisesti, huudat maailmalle, ettet olisikaan halunnut äidiksi. Tarraan käteesi, puristan, mutten tunne vastausta.
***
Ensimmäisen kerran miehesi katsoo minua anoen eikä sietäen. Hänen silmissään on kyyneliä, karhea käsi ohjaa minut makuuhuoneen ovelle. Tiedän katsomattakin mitä näen. Olet kääntynyt kyljellesi, luusi huutavat siipiä selkäänsä. Olet kalpea kuin lakana, eloton ja sieluton. Miehesi kyyneleet tuntuvat nytkähtelynä hartioillani. Tiedämme, muttemme halua hyväksyä. Tiedämme, muttemme osaa käsitellä.
***
Ruusunpunaiseksi maalattu, yksinkertaisesti kirjailtu. Sinun viimeinen leposijasi sijaitsee tammen juurella. Istun hautaasi reunustavien kivien päällä, hivelen nurmipintaa ryppyisillä sormillani. Meidän piti viettää nämä vuodet yhdessä, nauraa niille samoille hölmöille jutuille vielä nytkin. Lasken katseeni kirjaillusta kivestä tuomaani seppeleeseen. Voikukkia, koiranputkea, kissankelloja. Muutama kappale metsäkurjenpolvea, lemppareitasi. Annan karkaavan kyyneleen juosta uomiaan pitkin, lasken seppeleen yllesi. Voin kuulla naurusi, nähdä tanssisi niityllä, jolta kukat keräsin. Ja voin luvata, tulen vielä tanssimaan kanssasi.
