Tämä on osa one-shot-sarjaa
Albus Dumbledoren elämä ja värit. Sarjaan kuuluu seitsemän tekstiä, jotka ovat kaikki täysin itsenäisiä, mutta kuitenkin linkittyvät jollain tavalla toisiinsa. Sarjassa ovat ilmestyneet seuraavat osat:
1.
Smaragdinvihreä, S
2.
Ruoste, S
3.
Akvamariini, S
4.
Harmaa, S
5. Purppura
6.
Siena, K11
7.
Oliivinvihreä, K15
Nimi: Albus Dumbledoren elämä ja värit: Purppura
Ikäraja: K11
A/N: Tämä on kirjoitettu ajatellen useampaa haastetta. Ensinnäkin tietysti väripaletti (purppura), toiseksi aistihaaste (tunto - tosin tämän haasteen dedis oli ja meni joskus aikoja sitten ennen kuin ehdin julkaista tekstin
) sekä teelusikan tunneskaala (toiveikkuus).
Purppura
”Sen on oltava täällä”, Gellert sanoi saman tien, kun heidän jalkansa koskettivat aamukasteesta yhä kosteaa nurmea. He päästivät toistensa käsistä irti tismalleen samalla hetkellä. Albuksen rinnassa läikähti lämpimästi; niin hyvin heidän ajatuksensa näköjään olivat jo synkronoituneet yhteen.
”Minä en tunne mitään”, Albus sanoi.
”No”, Gellert vastasi ja virnisti hänelle valloittavasti niin, että Albustakin alkoi hymyilyttää, ”en minäkään. Vielä. Mutta uskon silti, että sen on oltava täällä!”
Albus hymähti. Hänellä oli usein ennenkin ollut vaikeuksia jakaa Gellertin vankkumatonta toivoa. Hänellä oli taipumusta liialliseen realismiin: jos varjeluksia ei kaikkina näinä vuosina ollut löydetty, hän ei uskonut, että he löytäisivät niitä yhdessä kesässä.
Mikään ei tietenkään estänyt yrittämästä.
He kävelivät vieretysten kohti skotlantilaisella nummella kohoavaa eriskummallista kalliorykelmää, joka ei tuntunut sopivan ympäröivään maisemaan. Sen takia he sinne olivatkin ilmiintyneet: he olivat tutkineet Godrickin notkon kirkon vanhoja pergamenttikääröjä ja löytäneet Peverelleihin jo aiemmin yhdistetyn nimen Chorcur. Chorcur-suvun hauta oli puolestaan syrjäisellä nummella, kaukana kaikesta asutuksesta ja muiden aikalaistensa haudoista, mikä oli ollut tarpeeksi herättääkseen Albuksen ja Gellertin mielenkiinnon.
Varhaisen aamun aurinko valaisi maisemaa lempeästi, ja hieman kauempana usva leijui vielä nummen yllä. Albus hengitti syvään ja tunsi olevansa elossa. Hän ja Gellert tarkkailivat molemmat valppaasti ympäristöä yrittäen löytää minkä tahansa vihjeen. Muuta ei kuitenkaan toistaiseksi näkynyt kuin kirkkaanvihreä korkea nurmi, joka kostutti heidän kaavunhelmansa, epätasaisesti toisiinsa kiinni sammaloituneet irtokivet ja niiden alla jykevä kallio, sekä maata täplittävät violetit kukat, joissa oli näyttävät suuret terälehdet.
He olivat jo lähes kalliorykelmän juurella, ja kukkia näkyi aina vain enemmän. Albus kurtisti kulmiaan.
”Luuletko, että nämä kasvavat tässä luonnonvaraisina?” hän kysyi Gellertiltä.
Gellert vilkaisi kukkia, joita Albus osoitti, ja kohautti olkapäitään. ”Jos eivät, ehkä ne on istutettu koristeeksi.”
Albus nyökkäsi. Saksankurjenmiekka oli kohtalaisen yleinen koristekasvi, joten se kävisi hyvinkin järkeen.
He saavuttivat kalliorykelmän ja alkoivat sanattomassa yhteisymmärryksessä kävellä sen juurella ja kosketella sen kiviä. Albus hipaisi sammalta, joka tuntui hänen kättään vasten ainoastaan pehmeältä. Hän näki muutaman saksankurjenmiekan takanaan, ja hänen edessään kalliolla kasvoi valtava rykelmä sinimailasia. Albus hymyili yksinkertaiselle ja vaatimattomalle kukalle, joka oli kuitenkin tismalleen samaa purppuransävyä kuin maassa komeileva kurjenmiekka.
”Gellert”, hän sanoi pehmeästi ja nautti saadessaan lausua ystävänsä etunimen. ”Näillä kukilla on varmasti jokin merkitys.”
Gellert nosti päänsä ylös niin, että hänen vaaleat kiharansa heilahtivat hellyttävästi. ”Niinkö? Miksi?”
Albus otti sinimailasen pienen pyöreän, vähän apilankukalta näyttävän kukinnon kahden sormensa väliin ja sanoi: ”Ne ovat samaa sävyä.”
Gellert kurtisti kulmiaan, ja Albuksesta tuntui, ettei häntä uskottu.
”Tunnetko siinä jotain?” Gellert kysyi. Albus pudisti päätään, ja sen nähdessään Gellert jatkoi kivien tunnustelua sanomatta muuta. He jatkoivat työtään hiljaisuudessa hetken, kunnes Gellert sanoi: ”Luuletko, että siinä on kultaa?”
Albus hätkähti. Mutta totta kai Gellert tiesi sinimailasen jännittävästä kyvystä kerätä kultaa. ”Tuskinpa ainakaan niin paljon, että rikastuisimme sillä.”
Gellert nyökkäsi. ”Niin, Chorcur ei ollut vauras suku.”
Ellei sitten ollut piilottanut omaisuuttaan, Albus ajatteli, mutta se vaikutti epätodennäköiseltä.
Aurinko kohosi korkeammalle, aamukaste haihtui pois, ja pian heidän kaavunhelmansakin kuivuivat. He etenivät kiviröykkiön toiselle sivustalle, ja Albus hätkähti nähdessään jälleen uuden kukkalajikkeen. Hänen oli haistettava pitkänomaista kukintoa ennen kuin hän oli varma, että kyseessä todella oli laventeli. Hän kertoi Gellertille, että laventeli ei missään nimessä kasvanut luonnonvaraisena täällä, mutta Gellert kuittasi sen jälleen hautapaikan koristelemisena. Albus oli eri mieltä ja yritti kaivella muististaan tietoja kasvien ominaisuuksista. Hänellä oli hämärä mielikuva siitä, että laventeli karkottaisi keijuja, mutta hän ei keksinyt, miten se liittyisi mihinkään…
”
Die Alpen-Aster!” Gellert huudahti äkkiä.
”Mitä?” Albus kysyi ihmeissään.
”Alpen-Aster”, Gellert toisti hämmästyneenä ja osoitti maata. Siinä oli jälleen uusi kukka: suikalemaisine terälehtineen ja keltaisine keskustoineen se näytti samalta kuin Arianan piirustelemat kukkaset. Ja taas kerran kukan terälehdet olivat samaa sävyä kaikkien edellisten kanssa.
”Minä en tunne tuota ollenkaan”, Albus myönsi.
”Sitä kasvaa vuorilla”, Gellert sanoi.
Albus nyökkäsi. Oli aivan ilmiselvää, että nämä kukat oli istutettu tänne tarkoituksella. Niiden värillä oli selvästi jotain merkitystä, mutta Albus ei kuollakseenkaan keksinyt, mitä. Hän katseli, kuinka Gellert siveli hellästi kukan terälehtiä, ja mitä tarkemmin hän katsoi, sitä enemmän hänen vatsanpohjaansa kipristeli, eikä hän osannut päättää, oliko tunne mukava vai ei.
”Onko se siinä?” Albus kysyi. Gellert näytti hätkähtävän aivan kuin ei olisi edes tajunnut, mitä teki. Hän katsoi Albusta jonnekin silmien syvyyksiin ja pudisti päätään, ja jokin siinä katseessa sai Albuksen suun kuivumaan.
”Harmi”, hänen onnistui kuitenkin sanoa. Vatsanpohjaa kipristeli silti edelleen.
Ja niin he jälleen jatkoivat. Joka puolella kasvoi kukkia, ja mitä pidemmälle he etenivät, sitä tiiviimpi purppuramatto peitti maata. Albuksen mielestä näky oli lumoava, mutta hän ei uskaltanut sanoa sitä ääneen. Jos Gellert olisi eri mieltä, hän ei halunnut kuulla sitä.
Kivirykelmä muistutti muodoltaan suorakaidetta. He olivat aloittaneet tutkimuksensa sen toiselta pitkältä sivulta ja olivat päässeet keskelle toista pitkää sivua, kun heidän kulkunsa keskeytti suuri syreenipensas.
”Taas noita violetteja kukkia”, Gellert puuskahti ja lähti kiertämään pensasta.
Albusta kukat kiehtoivat. Kaikki oli selvästi suunniteltu tarkkaan. Hän asteli lähemmäs ja kumartui hengittääkseen syreenin makeaa tuoksua, mutta kun hänen nenänpäänsä oli parin sentin päässä kukinnosta, hän tunsi äkkiä jotain.
Jos hän ei olisi osannut odottaa jotain sellaista, hän ei olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Koska hän oli Gellertin seurassa, hän ei olisi luultavasti kiinnittänyt siihen muutenkaan huomiota – ei, ellei Gellert olisi juuri silloin ollut poissa hänen näkyvistään ja kerrankin jopa ajatuksistaan. Albus suoristui ja nosti hitaasti kätensä kohti kukkaa. Kyllä, aivan epäilyksettä hän tunsi jotain, kuin pienen värähdyksen sormenpäässään. Se muistutti vähän niitä värähdyksiä, jotka Gellert sai aikaan hänen sisällään aina hymyillessään hänelle tai koskettaessaan häntä, mutta tämä oli jotain paljon pienempää ja konkreettisempaa.
Albus liikutti kättään pensaan sisälle. Jos hän sulki silmänsä ja keskittyi kaikin voimin pelkkään tuntemiseen, hän havaitsi värinän vahvistuvan. Tuntemuksessa ei ollut mitään samaa kuin kosketuksessa tai ilman liikkumisessa hänen kätensä ympärillä, mutta silti se oli kuin jotain niiden väliltä. Tai ehkä se oli jotain enemmän, jotain mille ei ollut vielä keksitty nimeä.
”Mihin sinä jäit?” Gellert kutsui äänessään pienoinen häivähdys ärtymystä.
”Täällä on jotakin”, Albus vastasi. ”Luulen, että se on pensaan takana.”
Kuului kaavun vimmaista kahinaa, ja kun Gellert ilmestyi hänen viereensä, hänen kasvoillaan ei ollut jälkeäkään ärtymyksestä. Hän suorastaan säteili.
”Tunsitko sen?” hän tivasi innoissaan.
Albus nyökkäsi. Hän hymyili Gellertille, ja hänestä tuntui, että ehkä Gellertin toiveet eivät sittenkään olleet turhia. Ehkä he sittenkin onnistuisivat, ehkä kukaan muu ei vain ollut tajunnut yhteyttä, ehkä kukaan muu ei ollut löytänyt syreenipensasta…
”Missä?” Gellert kysyi malttamattomana.
”Tässä näin”, Albus näytti ja osoitti kukkaa.
Gellert sulki silmänsä, hengitti muutaman kerran ja ojensi sitten hitaasti kätensä. Albus katsoi ystäväänsä lumoutuneena. Gellert oli aina niin eloisa, että Albus uskalsi vain varastaa vilkaisun silloin ja toisen tällöin, mutta nyt hän saattoi katsella kunnolla. Gellert seisoi niin lähellä, että Albuksen ei olisi edes tarvinnut ojentaa kättään suoraksi koskettaakseen sileitä kasvoja, hieman väriseviä luomia, punertavia raollaan olevia huulia. Ja hiukset – olivatko kiharat todella niin pehmeät kuin miltä näyttivät? Aurinko paistoi suoraan Gellertin takaa ja sai hänet näyttämään sellaiselta enkeliltä, jonka Albus oli nähnyt maalattuna kirkon seinälle.
Albus antoi katseensa lipua Gellertin käteen, joka tunnusteli herkästi tietään pensaassa. Hän nuolaisi huuliaan ja antoi hetkeksi vallan sille tunteelle, joka raivosi hänen rinnassaan ja vatsassaan ja kurkussaan ja nivusissaan ja halusi ottaa hänet haltuunsa. Albus henkäisi terävästi ja sulki omatkin silmänsä ja yritti olla voihkaisematta.
”Kyllä”, Gellert mutisi matalasti. Albus räväytti silmänsä auki – häviävän pienen hetken hän kuvitteli, että Gellert oli tiennyt hänen ajatuksensa ja vastannut niihin – mutta Gellert oli edelleen paikoillaan, sormet ojentuneet poispäin Albuksesta. ”Minäkin tunnen sen”, Gellert sanoi.
**
Kun syreenipensas oli siirretty syrjään, taioin suojattu ovi oli helppo murtaa. Albus ja Gellert vaihtoivat toivoa täynnä olevia hymyjä, kun kiven keskelle ilmestyi korkea koristeellinen holvikaari, jonka taakse ei nähnyt. Maa holvikaaren edessä oli täynnä purppurakukkia, ja Albusta inhotti talloa niitä, mutta hän ei aikonut jäädä jälkeen sisään epäröimättä astelevasta Gellertistä.
”Valois”, he mutisivat tismalleen yhteen ääneen, ja jälleen Albuksen rintaa pakahdutti.
Hautakammio oli yksinkertainen, paljon yksinkertaisempi kuin he olivat odottaneet. Seinillä oli joitakin kaiverruksia, joissa toistui sana chorcur sekä pienellä että suurella alkukirjaimella. Itse haudat olivat yksinkertaisia kivisiä arkkuja, jotka olivat ilmiselvästi myöhäiskeskiajan velhojen työtä. Niissä oli jonkin verran koristekaiverruksia, mutta vain hyvin yksinkertaisia.
”Ainakin täällä on paljon kiveä”, Gellert mutisi.
Albus ei vastannut mitään. Hän oli varma, että jos täältä löytyisi jotain, se ei ainakaan olisi kivi. Ei kukaan säilyttäisi sellaista kiveä hautakammiossa.
”Etsitään”, Gellert sanoi. Albus nyökkäsi. Hän ei halunnut kajota arkkuihin, joten hän hipoi käsillään seiniä ja etsi uudestaan jäämiä taiasta siltä varalta, että varjelukset olisi piilotettu. Gellert puolestaan kävi järjestelmällisesti kaikki arkut läpi, avasi ne kovan kirskunan saattelemana ja raportoi jokaisen kohdalla: ”Ei mitään”.
Albuskaan ei löytänyt mitään.
”Täällä on pakko olla jotain”, Gellert sanoi turhautuneena, mutta Albus kuuli yhä toivon hänen äänestään.
”Me olisimme löytäneet sen jo.”
Gellert ei kuitenkaan luovuttanut, vaan vielä siinä vaiheessa, kun Albus oli jo mennyt ulos nauttimaan kukkien tuoksusta ja auringonpaisteesta, Gellert kolisteli edelleen hautakammiossa. Albus harkitsi huomauttavansa, että sillä tavoin hän ei ainakaan ikinä löytäisi mitään, mutta päätti pysyä hiljaa; luultavasti Gellert tiesi sen itsekin.
Tuntien kuluttua Gellert tuli vihdoin ulos, ja he leijuttivat yhdessä syreenipensaan takaisin paikoilleen, mutta eivät vaivautuneet sinetöimään hautakammion ovea uudestaan. He ilmiintyivät käsi kädessä takaisin Godrickin notkoon, ja perillä Albus silitti Gellertin kämmentä kerran ennen kuin irrotti otteensa.
”Ikävää, että siellä ei ollut mitään”, hän sanoi lempeästi.
Gellert nyökkäsi. ”Meidän täytyy vain jatkaa etsintöjä. Siirrytään seuraavaksi tutkimaan Azkabanin historiaa”, hän sanoi, ja Albus yllättyi huomatessaan, ettei toivo ollut vieläkään kadonnut Gellertin äänestä.
-----------------
Chorcur on (Google translaten mukaan) skottigaelin kielellä purppura. Sinimailanen kerää oikeasti kultaa.