Nimi: Suljetun osaston sokerihiiret
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Paritus: Neville/Luna
Genre: Fluffyangst, H/C
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Hyvää joulua Waulish! Ja kaikki muutkin, jotka tykkäävät Neville/Lunasta.
Suljetun osaston sokerihiiret
”Ei ole syytä hermoilla”, Luna lohdutti Nevilleä heidän pysähdyttyään Pyhän Mungon viidennen kerroksen pysyvien taikavammojen osaston oven taakse.
Ei ollutkaan, mutta silti Nevilleä hermostutti. Hän ei ollut ikinä tuonut ketään tapaamaan vanhempiaan, ellei sitten sitä kertaa laskettu, kun Harry, Ron, Hermione ja Ginny olivat sattuneet vierailemaan Lockhartin luona samalla osastolla.
”Älä sitten… älä loukkaannu, jos he eivät oikein… tiedosta olemassaoloasi. He eivät oikein… He vähän ovat sellaisia, että elävät oman päänsä sisällä. No, jos elävät tai… niin. He- he vaan…”
”Neville”, Luna sanoi ja silitti poikaystävänsä kättä ja odotti, että Neville vilkaisi häntä. ”Älä hermoile.”
Neville yritti vastata tyttöystävänsä aurinkoiseen hymyyn. Sitten hän hengitti syvään ja avasi suljetun osaston oven loitsulla. Huoneen ikkunoissa riippui jo kuukausi sitten ripustetut lämpimänkeltaiset jouluvalot, joita peitti jo pienoinen pölykerros. Hän tervehti erästä potilasta syöttävää parantajaa pikaisesti kävellessään huoneen perälle. Hänen isänsä oli nukkumassa, mutta äiti istui sängyn reunalla tutkaillen piirustusta, jonka Neville oli piirtänyt lapsena. Neville oli hämmästynyt siitä, että se oli yhä tallessa ja ehjänä. Vaikka äiti tutkailikin piirustusta väärin päin, Neville silti tunsi omituista ylpeyttä siitä, että piirustuksesta oli jotain iloa äidille.
”Hei äiti”, Neville sanoi, saamatta minkäänlaista reaktiota äidiltään. Ei hän sellaista ollut odottanutkaan. Hän kiersi äidin sängyn toiselle puolelle Lunan seuratessa häntä.
”Äiti, se olen minä. Neville”, Neville sanoi, otti piirustuksen varovasti äidin kädestä ja laski sen yöpöydälle. Äiti seurasi hänen kätensä liikettä ja päätyi sitten tutkailemaan huonetta hajamielisesti. Hänen katseensa käväisi Nevillen ja Lunan läpi muutaman kerran. Läpi.
”Äiti, tässä on Luna. Hän on minun tyttöystäväni”, Neville kertoi ylpeänä.
”Hei vain, mukava tavata”, Luna tervehti ja ojensi sitten sokerihiirirasian. ”Toimme teille makeisia joululahjaksi.”
Äiti ei näyttänyt huomaavan ojennettua sokerihiirirasiaa, joten Neville otti sen Lunalta ja avasi sen. Hän otti sieltä yhden hiiren ja odotti, että se lakkasi liikkumasta ja ojensi sen sitten äidille. Pakkauksen hän laski piirustuksen päälle yöpöydälle. Äiti tutkaili hiirtä kädessään pitkän aikaa.
”Se kuuluu syödä”, Neville neuvoi ja otti sitten yhden itselleen. ”Katso, näin”, hän sanoi ja sujautti pienen hiiren suuhunsa imeskeltäväksi. Äiti tunnusteli hiirtä pitkään sormenpäillään, kuljetti kättään sen pieniä poimuja pitkin ja ihasteli siitä irtoavia pieniä sokerijyviä. Sitten hän haistoi ja nuolaisi sitä. Äiti hymähti maistaessaan makeuden ja laittoi sen viimein suuhunsa.
”Eivätkö olekin hyviä?” Luna hymyili ja otti itsekin yhden. ”Isäni antaa aina näitä minulle joululahjaksi, joten ajattelin tuoda niitä teillekin”, Luna selitti. ”Minusta nämä ovat parempia kuin Hunajaherttuan ja muiden isojen kauppojen sokerihiiret, koska nämä tehdään käsin. Myyjä kasvattaa sokeriruokotkin itse. Näitä myydään eräässä pienessä kaupassa Viistokujan päädyssä. Sama myyjä myy myös oikein oivia nugaatorakoita…”
Neville hymyili imeskellessään sokerihiirtä. Hän oli huolehtinut ihan turhaan. Luna käyttäytyi niin kuin olisi puhunut kenelle tahansa ihmiselle, mistä Neville oli kiitollinen. Viimeinen pala sokerihiirtä liukeni hänen suuhunsa, kun hän vilkaisi lumihiutaleiden leikkiä Pyhän Mungon sairaalan ikkunasta. Ikkuna johti sisäpihalle, jossa komeili värikkäillä jouluvaloilla koristettu kuusi ohuen lumivaipan alla.
Hänen isänsä näytti heräilevän vastakkaisessa sängyssä. Isä äännähti jotain ja nousi hitaasti istumaan.
”Hei isä”, Neville tervehti ja käveli isänsä sängyn luo. ”Tulin taas katsomaan teitä. Nyt on jouluaatto”, Neville kertoi. Isä tutkaili ympäri huonetta lasittunein silmin ja pysähtyi hetkeksi aikaa Nevilleen. Hän kohotti kätensä kyynärpäästä taittaen niin, että kämmen ja sormet olivat löysänä. Neville tarttui siihen kaksin käsin. Neville ei vieläkään varmasti tiennyt mitä se tarkoitti, mutta hän halusi uskoa sen olevan jonkinlainen isän tervehdys, vaikka hän saattoikin tehdä samoin useamman kerran vierailun aikana. Ehkäpä isä vain välillä unohti, että hän oli vierailemassa ja halusi tervehtiä uudestaan. Neville päästi irti isän kädestä ja vilkaisi Lunaa, joka jutteli vielä hänen äidilleen. Äiti näytti pitävän Lunasta, sillä hän kuunteli tätä paikoillaan. Mikäli äiti alkaisi liikuskelemaan, se tarkoittaisi, että hänen huomionsa oli jossain muualla.
Luna huomasi Nevillen katseen, sanoi jotain Nevillen äidille ja käveli Nevillen luokse. ”Isä, tässä on Luna. Tyttöystäväni”, Neville esitteli.
”Hei, herra Longbottom. Onpa mukavaa tavata teidät”, Luna sanoi hymyillen.
Isältä kesti hetken aikaa, ennen kuin hän näytti tajuavan Lunan olemassaolon. Sitten hän kohotti kätensä samalla tavalla kuin aikaisemmin. Luna vilkaisi Nevilleä.
”Hän haluaa tervehtiä, voit tarttua hänen käteensä”, Neville selitti, joten Luna tarttui isän käteen ja puristi sitä hellästi.
Samassa äidin suunnalta kuului tömähdys. Sokerihiiripaketti oli kaatunut lattialle ja äidin käsi hapuili nyt tyhjää.
Neville kiirehti tähyilemään, jospa jokin hiiri oli ehtinyt jähmettyä, mutta viimeinenkin hiiri livahti listojen taakse tai jähmettyi jonnekin pölyisän piirongin alle, jonne se varmasti jäisi yhtä pitkäksi ajaksi kuin tämän osaston potilaat jäisivät tähän huoneeseen. Neville nosti tyhjän pakkauksen ylös.
”Tuon ensi kerralla uuden pakkauksen”, Neville lupasi. ”Mutta ehkä jotain, jolla ei ole jalkoja.”
Äiti hapuili yhä pakkausta, joten Neville ojensi sen hänelle. Äiti tunnusteli sen reunoja ja pysähtyi pitkäksi aikaa tunnustelemaan kiiltävän etiketin liukasta pahvipintaa. Äiti hymyili, se oli enemmänkin pieni silmien siristys ja suupielten nytkähdys, mutta se oli äidin hymy ja se sai Nevillenkin hymyilemään.
***
Talven lyhyt valonaika oli loppunut, kun Neville ja Luna kävelivät Pyhästä Mungosta ulos. Lumi narskui kenkien alla heidän kävellessään hiljaista katua pitkin. He voisivat jo ilmiintyä, mutta Neville ei halunnut, ei vielä. Luna ymmärsi, eikä hoputtanut. Lumisade oli loppunut ja pilviverhon raosta tuikkivat tähdet.
”Olet surullinen”, Luna totesi viimein. ”Luulin, että sinusta on mukava käydä heidän luonaan.”
”Onhan se”, Neville sanoi ja työnsi kylmät kätensä takkinsa taskuihin. Olisi pitänyt ottaa hanskat. Vaikka hän oli aina arvostanut vanhempiaan, vasta sodan jälkeen hän oli oikeasti alkanut viihtyä heidän luona vieraillessaan. Ehkä hän oli silloin viimein hyväksynyt sen tosiasian, etteivät asiat tulisi muuttumaan, ja että hänen kannatti ottaa kaikki irti siitä, mikä hänelle suotiin. ”Näin joulun aikaan minä vaan... vähän kadehdin niitä, jotka viettävät joulun ison perheen ympäröimänä.”
”Onhan meilläkin nyt perhejoulu. Tavallaan. Sinä ja isoäitisi tulette meille jouluksi. Eikö neljä ole jo melkein iso perhe?” Luna sanoi.
”Kaipa se on”, Neville tajusi ja hymyili. Hän veti toisen kätensä taskustaan ja tarttui Lunan viileään käteen. He kävelivät vielä hetken aikaa, ennen kuin ilmiintyivät Lunan talolle lumen peittämälle kukkulalle.
Suljettujen ovien takana eräs piirongin alle livahtanut sokerihiiri heilautti vielä häntäänsä, ennen kuin jähmettyi paikoilleen toisen lajitoverinsa viereen.
