Nimi: Pimeyden Orda
Ikäraja: K-11
Fandom: Dragon Age: Origins
Genre: General (???)
Summary: "Olkoon kuoleman hetkellä heidän sydämensä Sinun." On vuosi 9:30.
A/N: Ah suomentamisen iloa. Toivottavasti tästä tajuaa. :D
-Pimeyden Orda-
Maasta tulevat tuhon saattueet,
ikiaikaiset Aarnien vartijat,
valoa ovat he kaikki vailla
varjopolkujen vaeltajat.
Hehkun vievät maalisilta
kuolon lavealle tielle!
Tyttäret, pojat miekkamiehiin,
sotajoukkoihin saattelevat vaimot.
Vannon Luojani olevani nöyrä,
vannon Laulusi ääneen!
Anna armoa, suojele meitä
käske heitä ottamaan
mukaansa murhamiehet,
noitujat, nimeäsi tahraavat.
Menköön sotaan
valehtelijat ja varkaat!
Ja anna heille Laulusi,
sirusi lohdun, armon.
Anna heille vanhurskauden valo,
ja olkoon kuoleman hetkellä
heidän sydämensä Sinun.
- Tuntematon kirjoittaja,
Lohikäärmeen vuosi 9:30
-
Denerim tulisi palamaan, sanoo Vartija hänen ovensa suussa, tuijottaen huoneen ainoalla sängyllä jokeltavaa pienokaista. Mikset lähtisi mukaan?
Shiaril saisi jäädä kotiin keräämään pesuvatiin viimeisetkin tavarat. Leipä söi jo eilen viimeisen viltin, turha tänne olisi jäädä. Palaisi Denerim, tai sitten ei. Mitäpä sillä olisi teille väliä, kun muurit tuntuivat muutenkin ahtailta, ja kumpikaan ei ole koskaan muuta tahtonutkaan kuin pois.
Vartija kysyy vielä, lähtisitkö sinä ennen kuin Kalma kävisi jo kotioveen kiinni. Lähtisitkö ennen kuin leipä loppuu, eikä lapsellekaan ole maitoa? Ottaisitteko sen kirotun taakan ja kuolisit ennen kuin Ordan käsi olisi tämän huoneen rikkoutuneen oven pinnassa? Kysyy kysymättä, kun kaiken tietää jo aarnikotkan tuimasta katseesta.
”Hyvä on.” Sinä sanot, etkä jää odottamaan vaimoasi kotiin. Menet naapurihuoneeseen sanomaan, että kuuntelisivat lasta.
Perheen äiti kiittää Luojaa, että sinä olet se, joka tältä käytävältä katoaa.
-
Metsä sauhuaa kuin muistot lapsuutesi ensimmäisestä tulesta. Olet tullut kaukaa tapettavaksi, merenkin sinä ylitit vain tätä raivoavaa metsää varten. Huutosi hukkuvat, kun etsit pelastettavaa ja pelastajaa. Miksi kuuntelit sotamiesten sanoja? Miksi uskoit voivasi auttaa?
Tulet aatetoveriasi vastaan, mutta hän palaa jo, etkä ehdi edes katsoa mihin ilmansuuntaan hänen ruumiinsa veti.
Vartija seisoo rauhallisesti luolan suuaukolla, kun tuulenpuuskana lennätät itsesi ylös. Suojaan.
”En minä tulta osaa taistella.” Sanoo Vartija, ja antaa sinulle viileän käden.
Et osaa sinäkään.
Illanmaissa luolaanne tulee kolmas.
Yöllä neljäs.
Aamulla Vartijan miekka kirpoaa hänen kuolleesta otteestaan.
Taikasi avulla te kolme juoksette tuleen. Roihu on kuin lankaa ja katkeaa edessäsi, vaikka lyriumin maku sekoittuu jo vereen. Turha juosta pakoon ajattelet, ja tiedät voittaneesi. Tuli menee sinne, minne kaikki muukin: pohjoiseen.
Sivupoluilla on helpompi hengittää, vaikka maa onkin mustaa ja ruuatonta. Illanmaan mies ja yön nainen halaavat sinua ja sitovat haavasi. Naurat.
-
Vartija seisoo kaivon vieressä ja käskee kaikkia lähtemään. Sinä et lähde minnekään, tokaiset, kun otat vuorollasi vettä. Vartija katsoo sinuun tympeänä, melkein kyllästyneenä. Kuinka moni muukin nuo samat sanat on hänelle sanonut?
Menet iltapäivällä hakemaan lisää tarvikkeita. Naapurisi sanoi, että kauppias pakkasi jo tavaroitaan.
Aiot ostaa ruokaa ja kynttilöitä kellariin.
Peltopolkua vastaan tulee Kruunun sotajoukko, ja joudut kärryinesi syrjään. Kestää kauan ennen kuin saat itsesi takaisin tielle ja hämärtyvässä illassa näkee, että seuraava armeija astelee jo mäkien seassa. Melkeinpä juokset, nyt kun olet saanut siihen luvan.
Vartija on siirtynyt kylän kaivolta maantielle. Hän tunnistaa sinut, käskee pysähtymään.
”Mene pohjoiseen.” Hän vaatii. ”Tai minä Kutsun sinut.”
Sinä kerrot hänelle, että siinä kutsukoon. Vartijaa ei tämä ei huvita, mutta eipä hän miekkaakaan vedä esiin, estä kuolemalla kotiinpaluuta.
Huomenna tuo hopeainen mies olisi poissa.
Ja sinun olisi kannettava vettä.
-
Sinun isäsi kiipeää sängystä unisena, kun talonne oveen koputetaan. Isä säikähtää, käskee menemään piiloon. Sinä menet.
Kuulet vaimeaa puhetta, sanoja, jotka kestävät vain hetken. Sitten isä palaa. Isä sitoo sinun räsynukkesi irronneen käden ja lupaa ommella sen huomenna. Sinä et silti tule piilostasi pois. Jokin paha oli käynyt ovellasi, voit kuiskauksien kautta maistaa sen.
Aamulla etsit langat ja istut niiden kanssa vanhempiesi sängyn vieressä. Hän tarttuu neulaan ja nukkeen, jonka kohotat hartaasti hänelle.
”Koska äiti tulee kotiin?”
Isäsi ei vastaa.
-
Ostagar on korkea.
Taivasta halkovat tornit vievät sen vähäisenkin lämmön, joka voisi pilvien takaa tippua maahan. Tuijotat tähtien taivasta ja palelet, säikähtäneenä et jaksa nukahtaa. Et mene edes teltan lämpöön tai kipinöivien tulien viereen, joiden äärillä istuu ihmisiä, kääpiöitä, sisukkaita haltijoita kengättömillä jaloillaan.
Yrität muistaa jotain muutakin kuin kiillotetun maljan. Jotain muuta kuin sen tumman sisällön.
Ehkä hieman, häiveen lailla, muistat hehkuvan vihreän taivaan ja silmät, jotka katsovat suoraan sinuun. Ehkä hengittäessäsi hiljaa saat otteen suomuista, piikeistä ja kutsusta, joka koskee sinua, koskee kaikkia, sattuu niin kirotun paljon… että mieli unohtaa sen pinnistetyn henkäyksen jälkeen.
Alistair istuu viereesi, hymyilee pehmeästi.
”Hei Vartija.”
Nyökkäät.
Sitä sinä olet.
