Nimi: Pallastunturin katveessa
Kirjoittaja: Arte
Ikäraja: S
Paritus: Kristiina/Amanda, Kristiina/Ilari
Tyyli: luontotunnelmointi, söpöily, draama
Yhteenveto: Uusivuosi. Lunta on pyryttänyt koko joulun, ja pakkasta on -25 astetta. Silloin on ihana vetäytyä mökille rauhoittumaan.
Osallistuu: FFF Exchange Femme, OTS20 #2: non-monogamia, Genretasohaaste (fluff)
A/N Jälleen pääsin kirjoittamaan exchange-tekstin
Ingridille! ♥ Haasteessasi inspiroivat luonto, pohjoinen, vuoret, revontulet ja pakkanen, eli talvista fiilistelyä luvassa. Koetin tavoitella antamasi Maria Elenan lainauksen tunnelmaa: "I'd love to wake up to complete silence, white sheets, and the smell of crisp air and roses.” Myös nämä kuvat auttoivat muokkaamaan tekstiä toivottavasti mieleiseen suuntaan:
1,
2,
3,
4,
5. Toivottavasti tykkäät! ♥
Kristiinasta ja Amandasta olen aiemmin kirjoittanut
täällä (S), mutta sitä ei tarvitse lukea ymmärtääkseen tämän tekstin. Ihana
Lasikeiju toimi tulkkinani Amandan puhetta kirjoittaessani - kyllä tuli vähän kirottua, että olin aiemman tekstin kirjoittanut murteilla ja nyt samaa linjaa piti toki jatkaa! Kaikki virheet murteissa ovat minun.
Tervetuloa Pallastunturin katveeseen! ♥
Pallastunturin katveessa
Vuontisjärven rannalta näki suoraan Pallastunturille: valkea maisema avautui laajana jäisen järven yli. Lunta oli tuiskuttanut koko joulun ajan, ja puut olivat saaneet voimakkaan lumihunnun ylleen. Pallastunturi loisti kuutamossa kirkkaana majakkana tummaa tähtitaivasta vasten. Pakkasta oli 25 astetta, ja hengitys huurusi.
”Aika mahtavaa”, Kristiina totesi Amandalle, jonka askeleet olivat natisseet hänen viereensä.
”Eikö”, Amanda huokaisi. ”Ihana olla täällä pitkästä aikaa. En ees muista, millon oisin ollu täällä uutenavuonna.”
”Kiitti että pyysit mut mukkaan”, Kristiina hymyili ja sujautti kätensä Amandan käsipuoleen. ”Ihana päästä rentoutumaan jouluhössötyksestä ja muusta sälästä. Ilarin perhe on kiva, mutta en ois jaksanu niitä pikkulapsia enää yhtään kauempaa.”
”Ihan ymmärrettävää”, Amanda lohdutti. ”Mie meen lämmittää mökkiä, tahot sie ottaa rantasaunan?”
”Voimmää kokkeilla”, Kristiina irvisti ja kiskaisi silmille valuvaa pipoa ylemmäs.
”Mie tuun authan jossei onnistu”, Amanda lupaisi, suikkasi suukon Kristiinan poskelle ja lähti hoippumaan umpeen tuiskunnutta kinttupolkua takaisin mökille.
Kristiina suuntasi mökkirantaan, mutta ei malttanut jäädä saunan kohdalle vaan tamppasi pienen polun rantaan saakka. Hän huokaisi syvään ja hymyili kuun valossa kimaltavalle lumelle. Oli niin tavattoman hiljaista. Loskaisessa ja meluisassa Oulussa vietetty syksy kivisti harteita, ja hän hengitti kirpeää pakkasilmaa syvään keuhkoihinsa. Nenänpäätä pisteli ja posket tuntuivat jo kylmiltä, mutta hiljaisuus ympärillä oli niin kaikenkattavaa ja rauhoittavaa, että talvinen luonto tuntui enemmän ystävältä kuin uhkalta.
*
Kuuma löylyilma väänsi suun irvistykseen ja jännitti hartiat. Kristiina viskasi vielä yhden löylykauhallisen kiukaalle ja nosti sitten kätensä kasvoilleen, kun kuumuus hyökkäsi armottomasti päälle.
”Siun se sitten aina pittää heittää niin palijo!” Amanda kihisi toisesta nurkasta.
”Pittäähä sitä ny löylyä olla”, Kristiina hengähti ja rentoutui vähitellen seinää vasten.
”Anna miulle se kauha”, Amanda tokaisi ja lirutti päälleen jääkylmää vettä. Jäätä oli ollut järvellä jo paksusti, ja kirvestä oli saanut heilutella hyvän tovin ennen kuin reikä oli ollut tarpeeksi suuri kylpyvesien kantoon.
”Sori, ei ollu tarkotus heittää liikaa”, Kristiina virnisti vain puoliksi pahoillaan. Hän katsoi Amandaa, joka vääntelehti hetken aikaa paikallaan kasvot lähes polviin painettuina. Sitten nainen ponkaisi alas lauteilta.
”Miulta loppuu happi”, kuului juuri ennen kuin saunanovi kolahti taas kiinni.
Kristiina hymyili. Amanda ei ikinä kestänyt saunassa kuin viisi minuuttia riippumatta siitä, kuinka paljon löylyä heitettiin. Kristiina taas oli tottunut saunomaan avopuolisonsa Ilarin kanssa, joka oli yhtä kova löylynheittäjä kuin hän itse. Hän kurotti löylykauhan taas käteensä ja viskasi kiukaalle lisää vettä. Ihoa kiristi ja poltteli, mutta hän kesti löylyjen kuumimman katon ja kohotti sitten juomapullon suulleen.
”Tuu kattoo revontulia!” Amanda huusi ulkoa. Kristiina könysi lauteilta alas kynttilänvalossa ja sujautti crocsit jalkoihinsa.
Amanda seisoi saunatakkiin kietoutuneena muutaman neliömetrin kokoisella terassilla. Naisen katse oli kohotettuna taivaalle, ja Kristiina väänsi niskaansa nähdäkseen.
”Vau, ihania!”
”Ja net paranee koko ajan!”
Ohuet vihreät juovat juoksivat Pallastunturin yllä. Välillä ne melkein häipyivät näkyvistä, mutta toisena hetkenä ne liittyivät yhdeksi isoksi tuleksi, ja koko taivas loisti satumaisen vihreänä. Pakkanen kiristeli jo märkää ihoa, mutta Kristiina painautui vielä hetkeksi Amandan kylkeä vasten ja hymyili.
*
”Eikö sulloo kuuma?”
”Ei”, Amanda virnisti ja käpertyi vielä pienemmäksi kasaksi sohvanreunaan. Naisella oli yllään muhkea norjalaistyylinen, tummansininen villapaita: joululahja Amandan siskolta. Legginsien päälle oli vedetty pitkät kirjoneulesukat, myös itse kudotut.
”Mää en vaan tajua, miten sää selviät”, Kristiina huoahti ja rojahti naisen viereen. Hänen poskiaan kuumotti siitäkin huolimatta, että yllä oli vain toppi ja keveät pyjamahousut. ”Täällon niin
kuuma!”
”Just sopiva”, Amanda hymisi tyytyväisenä ja nojautui Kristiinan kylkeä vasten. Sormi oli työnnetty kirjanmerkiksi paksun romaanin väliin.
The Golem and the Jinni, Kristiina luki kannesta.
”Joko oot pitkällä?”
”En. Mutta kieli vaikuttaa tosi kivalta. Kiitos lahjasta, rakas!” Amanda hieraisi huuliaan vasten Kristiinan poskea.
”Kiva että tykkäät. Se vaikutti kiinnostavalta sekotukselta historiaa ja maagisuutta, joten aattelin että se vois soppii sulle hyvin.”
”Oot luultavasti varsin oikeessa.”
Kristiina kiersi kätensä Amandan harteille. Hän nojasi otsaansa Amandan päätä vasten ja hengitti syvään. Oli ihana rauhoittua loppusyksyn kiireistä ja vain olla ilman mitään velvollisuuksia tai kiirettä mihinkään. Arki kahden parisuhteen, opiskelujen ja harrastusten kanssa oli antoisaa, mutta vei myös paljon aikaa. Koko ajan piti olla suunnittelemassa, mitä teki milloinkin, missä ja kenen kanssa.
”Onko isästäs kuulunu mithän?”
”Ei”, Kristiina huokaisi ja hieraisi väsyneenä silmiään. Hän oli ennen joulua viimein kertonut vanhemmilleen suhteestaan Amandaan. Äiti sentään oli säilyttänyt kommunikointiyhteyden, mutta isästään Kristiina ei ollut sen jälkeen kuullut halaistua sanaa. Äiti oli soittanut hänelle jouluna, ja he olivat vaihtaneet perinteiset kuulumiset säästä ja joululahjoista, mutta nainen ei ollut udellut Ilarista ja heidän joulunvietostaan yhtä paljon kuin ennen. Eikä Amandaa oltu mainittu sanallakaan.
”Äiti taitaa edelleen esittää ettei mikkään oo muuttunu, mutta eipä se kyllä niin paljo ennää Ilarista kysele ku aikasemmin. Ärsyttää koko juttu. En oikeesti tajua miten aikuset ihmiset voi olla noin jääräpäisiä ja siihen omaan näkökulmaansa hirttäytyneitä.”
”Kai ne tarvii vaan aikaa”, Amanda yritti lohduttaa, mutta naisen äänensävy oli varsin vaisu.
Kristiina hymähti. Niin Ilari kuin Amandakaan ei ollut kertonut heidän tämänhetkisestä ”järjestelystä” perheelleen: Amandan perheelle hän oli läheinen ystävä, jonka kanssa vietettiin paljon aikaa ja joka voitiin kutsua perheen lomamökille kylään. Ilarin perhe taas ajatteli hänen viettävän uuttavuotta läheisen ystävättärensä luona. Kristiinalle järjestely kuitenkin sopi. Hän oli jutellut asiasta useampaan kertaan kumppaneidensa kanssa ja tullut siihen tulokseen, että heidän suhteensa omiin perheisiinsä oli heidän oma asiansa eikä hän voinut eikä halunnut siihen vaikuttaa. Välillä salailu ja totuuden venyttely otti päähän, mutta toisaalta hän ei halunnut Ilarin tai Amandan kokevan samaa kuin mitä oli saanut kohdata omilta vanhemmiltaan. Erityisesti Ilarin tilanne oli tulenarka, sillä miehen sisko oli varsin konservatiivinen ja Ilari oli tämän nuoremman lapsen kummisetä. Mies ei halunnut menettää asemaansa Alman elämässä, minkä Kristiina ymmärsi hyvin.
”En jaksa ennää murehtia koko asiaa”, hän tokaisi. ”Omapa on ongelmansa jos ovat sitä mieltä, että oon nyt jotenkin sekasin päästäni tai muuta roskaa. Oon kyllästyny keksimään jotain ylimalkasia selityksiä omalle käytökselleni ja menoilleni, ja jos ne ei sitä kestä niin saavat mun puolesta olla ihan omissa oloissaan. Onneksi niillä on toinen lapsi, joka on täydellinen.”
”No mut onneks Konsta senthän suhtautuu tähän hyvin”, Amanda huomautti.
”No joo”, Kristiina myönsi. ”Se on kyllä helpotus. Ja onneks kaikki läheiset kaverit tietää ja on ihan ok asian kanssa.”
Amanda kierähti niin, että sai kömpelösti heitettyä jalkansa Kristiinan syliin. Nainen tarrautui häneen kiinni, ja Kristiina otti läheisyyden halukkaasti vastaan. Hän painoi huulensa hellästi naisen otsalle.
”Kurjaa että tän pittää olla tällasta”, Amanda mumisi vasten hänen olkaansa. ”Mä rakastan sua ja sä rakastat mua ja sä rakastat Ilaria ja Ilari rakastaa sua. Ei tässä pitäs olla mithän ongelmaa.”
”Niinpä”, Kristiina huokaisi. ”Yhteiskunta on idiootti paikka. Ja ihmiset siinä vielä idiootimpia. Mut pääasia että meillon hyvä olla. Ainakin suurimman osan ajasta.”
”Kelläpä sitä ei vastoinkäymisiä ethen tulisi”, Amanda myönteli. ”Mie ainaki ossaan arvostaa niitä onnellisia hetkiä paremmin, kun niiden ethen joutuu välillä näkemään vähän vaivaa.”
”Sää ootki tollanen hupsu idealisti”, Kristiina kiusasi ja työnsi sormensa kutittamaan Amandan kylkeä. Amanda kiljahti ja sätki sohvalla potkien ja huitoen, kun Kristiina yritti saada sormiaan naisen villapaidan alle. He pyörivät hetken sohvalla toisiinsa sotkeutuneina ennen kuin Kristiina lukitsi Amandan alleen ja moiskautti suukon tämän suulle.
”Oot ihana”, hän mumisi vasten Amandan huulia ja hymyili hellästi.
”Sieki oot, nöpsönenä”, Amanda hymähti ja suuteli häntä lujaa.
Takassa valkea alkoi hiipua. Valtava halko räsähteli ja poksui keskellä tulipesää, ja hiillos hehkui Kristiinan kasvoille asti. Hän ummisti silmänsä ja nautti lämmöstä ja Amandan läheisyydestä. Amandan piirsi hitaita kuvioita hänen selkäänsä. Hiilten kumun lisäksi oli hiljaista.
