Nimi: Vanha ystäväni yksinäisyys
Kirjoittaja: Picciduta
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst
Hahmo: Luna Lovekiva
Haasteet: Fobiaa pukkaa II (isolofobia = yksinäisyys) &
Vuodenaikahaaste III (talvi)
A/N: Vau, tätä oli helpottava kirjoittaa. Mä itse henkilökohtaisesti oon yllättyny miten helposti ja nopeesti tämä syntyi. Ei kai siinä muuta, oon itse kyllä sanaton...
Vanha ystäväni yksinäisyys
Jäätävänä jylläävä viima puhalsi vasten Lunan kasvoja vetäen viimeisetkin vaaleat suortuvat pois pakkasen puremilta poskilta. Päälaella ja muuallakin pitkissä kihartuvissa hiuksissa näkyi pienen pieniä lumihiutaleita, jotka olivat vasta pudonneet alas taivaalta. Lumisade oli kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen, mitä Päivän profeetta oli tulevaksi luvannut; kunnon lumimyrsky ja useita senttejä valkoista taikapölyä.
Valkoista taikapölyä, Luna hymähti hiljaa mielessään. Sillä nimellä hän oli aina pienenä kutsunut lunta.
Valkoista kylmää tähtisadetta.
Kylmyys Lunan sisällä tuntui samalta kuin ympäröivä lumi, ellei jopa kylmemmältä. Sentään alas satavat lumihiutaleet eivät olleet yksin, kuten Luna
aina oli. Ne tanssivat yhdessä samaan tuulen soittamaan tahtiin ja kietoutuivat yhteen kuin yrittäen lämmittää toisiaan karussa pakkassäässä. Harmi vain, että ne kaikki olivat yhtä kylmiä.
Luna tunsi taas sen karmivan ja sydämen tappavan tunteen hiipivän ylöspäin hänen kehossaan.
Hei vain, vanha ystäväni yksinäisyys, Luna ajatteli. Hän tiesi, ettei voisi paeta mihinkään, se tunne seurasi kuin varjo perässä. Aivan kuten kuoleman hahmo velhosadussa, joka kertoi kolmesta veljeksestä. Vain nuorin veljes pääsi sitä pakoon, mutta hän olikin fiksu ja omisti näkymättömyysviitan. Lunalla ei liiemmin ollu viisautta epätoivon hetkellä saati sitten viittaa.
Tosin mihinpä hän olisi edes näkymättömyysviittaa tarvinnut. Kukaan ei muutenkaan ikinä huomannut häntä. Luna oli
aina yksin.
Lunaa pelotti yksinäisyys, se pelotti oikeastaan aika paljonkin. Vaikka hän olikin jo tottunut yksin olemiseen, pelotti se silti aina samalla hyytävällä tavalla. Pelko sai tärisemään lujempaa kuin kovimmat pakkasetkaan, ja tuntemaan kuoleman lähestyvän. Yksinäisyyden tunne taas oli asia, jota hän ei osannut kunnolla selittää. Se ei tuntunut mitenkään kliseisesti tuhansilta puukon iskuilta tai hukkumiselta, se ei oikeastaan tuntunut miltään, mutta silti se pelotti. Vaikka yksinäisyys ei tuntunutkaan miltään, se sai silti Lunan haukkomaan happea ja kyyneleet virtaamaan pitkin poskia. Se siinä ehkä pelottikin niin paljon; vaikka tuntoa ei ollut, yksinäisyys satutti silti joka kerta yhtä paljon, joskus jopa enemmänkin. Se oli hyvin tuttu, mutta samalla todella tuntematon, eikä siitä voinut päästä irti millään.
Kukaan ei ikinä huomannut Lunan yksinäisyyttä tai sen pelkoa. Yksinäisyys oli katala hahmo, joka käski Lunan olla hiljaa kertomatta kenellekään. Se oli kuin mustasukkainen ja narsistinen ihminen, joka halusi omistaa hänet kokonaan. Ei saanut olla muita ystäviä kuin yksinäisyys.
Lopulta yksinäisyys pakotti Lunan maahan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hänen jalkansa eivät enää yksinkertaisesti jaksaneet kantaa sitä reppuselässä. Lunan ajatukset eivät enää jaksaneet leikkiä hippaa yksinäisyyden kanssa, vaikka hän tiesikin ettei pääsisi siitä eroon. Vartalon alla hiljalleen sulava lumi tuntui polttavalta verrattuna kylmyyteen, joka yksinäisyydestä huokui, ja kasvoille putoavat lumihiutaleet muuttuivat kyynelten kanssa samaan olomuotoon. Luna vain makasi täristen paikallaan.
Hän odotti vanhaa ystäväänsä yksinäisyyttä, joka kuivaisi taas kyyneleet, kun muitakaan ystäviä ei ollut niitä kuivaamassa.
