Voi teitä ihanaisia! Teidän kommentit ilostuttavat ja ihastuttavat ja kannustavat ja tsemppaavat mua niin paljon, etten osaa ees sanoin ilmaista. Ootte huippuja!
Grenade, elä huoli, minäkin laahaan usein jäljessä spurttien kommentoimisen kanssa, kun julkaisutahti on sen verran kova. Kivaa että nyt kuitenkin kommentoit!
Jep, asiat tosiaan edistyvät, kun vihdoin ollaan päästy kahdenkeskiseen jutusteluun saakka. Alku oli ehkä turhankin hidas näin lyhyelle sarjalle, mutta näillä mennään nyt. Suuret kiitokset ihanasta kommentista ja tsemppauksista, ne merkitsevät mulle tosi paljon!
Kosmorosmo, kivaa että Mikko saa rakkautta! Se on kieltämättä aika vallaton veikko. Mukavaa että Juuso ja Samulikin miellyttävät. Ensimmäinen lintuveikkauksesi saattoi osua oikeaan, kuten tässä seuraavassa pätkässä selviää, mutta en käy kieltämään, etteikö tuo toinenkin vaihtoehto voisi pitää paikkaansa...
Kiitos hirmusti ihanasta kommentista!
300 sanaa • spurttisana
mitataSyyskuinen ilta oli kääntymässä yöksi. Ulkoilma tuntui taivaalliselta tuulahdukselta tunkkaisen hallin jälkeen, ja Juuso ravisti sittenkin takin pois harteiltaan. Kuin sanattomasta sopimuksesta he kävelivät etäämmäs sisäänkäynnin liepeillä seisoskelevista tupakoitsijoista, ja siitä Juuso päätteli, ettei Samulikaan polttanut, ei ainakaan ihan jokaisessa mahdollisessa tilanteessa.
Yhtäkkiä Juuso ei enää tiennytkään, mitä sanoa. Pää tuntui aavistuksen pehmeältä ja kohinaiselta, humalaiselta, ja korvissa soi yhä.
”Sinitöyhtönärhi on pohjoisamerikkalainen varpuslintu”, Samuli sanoi. ”Sellainen keskikokoinen ja valkoharmaasininen. Sitä tavataan Yhdysvalloissa ja Kanadassa.”
”Keskikokoinen ja valkoharmaasininen ei kuvasta sua kovin hyvin”, Juuso totesi mitaten Samulia katseellaan. Tämä näytti vähän pidemmältä kuin 185-senttinen Juuso, etenkin kapeissa farkuissa ja pitkässä villakangastakissa.
Samuli naurahti. Hänen suunsa vetäytyi veikeään toispuoleiseen hymyyn, niin että vain toiseen poskeen painui hymykuoppa. Juuson vatsassa kipristeli miltei kivuliaasti, ja hän pakottautui hengittämään syvään ja katsomaan jalkoihinsa, jottei sekoaisi askelissaan. Syke kohisi korvissa, ja hänestä alkoi tuntua, ettei yhteinen kävelyretki Samulin kanssa pienessä sievässä ehkä ollutkaan niin hyvä ajatus.
Juuso selvitteli kurkkuaan ja kysyi: ”Harrastatko sä lintuja?”
”Lintubongausta, joo. Sopii hyvin suunnistuksen kaveriksi.”
”Ai. Mäkin suunnistan, mutta linnuista mä en tiedä muuta kuin sen, että ne lentää, ainakin joskus. Tai varmaan aika useinkin.” Juuso veti henkeä ja mietti, kiroaisiko puhekykynsä helvetin tulisimpaan kolkkaan. ”Paitsi tervapääskyt, ne lentää –”
”– koko ajan”, Samuli täydensi, ja Juuson vatsaa kipristi siinä määrin, että hän alkoi epäillä kärsivänsä umpilisäkkeentulehduksesta.
He olivat seisahtuneet parkkipaikan laidalle. Katulamput olivat syttyneet, ja niistä lähin rätisi hassusti. Se valaisi Samulin kasvot entistäkin kalpeammiksi.
”Mä ajattelin mennä viikonloppuna kiertelemään lintutorneja”, Samuli sanoi katsellen jonnekin tien toiselle puolelle. ”Tule mukaan, jos huvittaa. Jos sulla on aikaa.”
Juuso kuunteli katulampun rätinää eikä voinut olla ajattelematta sähködipoleita, erimerkkisiä varauksia ja niiden välisiä vetovoimia, dipolimomentteja jotka luonnehtivat niitä. Samulin omaleimaisen nuhainen ja karhea ääni kiersi Juuson korvissa, ja Juusoa huimasi. Sen täytyi johtua alkoholista. Ne pari tuntia sitten kiskaistut salmarishotit olivat olleet liikaa.
”Mielelläni.”
