Ficin nimi: Toivo
Kirjoittaja: Mirror
Beta: -
Fandom: originaali
Genre: angst, (hurt/comfort?)
Ikäraja: K11
Hahmot: Diana Wilson
Tiivistelmä: Nyt on kulunut vuosi isäni kuolemasta, eikä äidillä mene hyvin
Varoitukset: -
Vastuunvapaus: Tarinan ideasta kiitän erästä hyvää ystävääni!
***
Hei. Minun nimeni on Diana Wilson, olen neljäntoista ikäinen tyttö ja haluan kertoa sinulle tarinan. Tarinan omasta elämästäni.
Perheeseeni kuuluu äiti, pikkuveli, isosisko sekä isä. Tai kuului, sillä isää ei enää ole, ja siskosta ei tiedetä mitään. Se on yksi syy miksi minua pelottaa kävellä yksin kouluun. Matkan varrella on sattunut paljon tapaturmia, joista yhden seurauksena isäni kuoli. Minun ei kuuluisi tietää siitä, äitini oli sanonut minulle että isä oli lähtenyt ulkomaille opiskelemaan. Olin kuitenkin löytänyt hänen muistokirjoituksensa äidin lipaston laatikosta. En kuitenkaan halua suuttua äidilleni, sillä hän on menettänyt miehensä sekä esikoisensa. Poliisit etsivät edelleen siskoani, mutta en usko siitä olevan enää hyötyä. En kuitenkaan halua heidän lopettavan. Jos he lopettavat, se tarkoittaa etten enää saa ikinä siskoani takaisin.
Nyt on kulunut vuosi isäni kuolemasta, eikä äidillä mene hyvin. Joka ilta laittaessani vasta ensimmäiselle luokalle mennyttä veljeäni nukkumaan, joudun kuuntelemaan äidin itkemistä ja oksentelua viereisestä huoneesta. Toivoisin ettei veljeni tarvitsisi kuunnella sitä, mutten tiedä mitä pitäisi tehdä. Äidin tila on mennyt vain huonommaksi sen jälkeen kun poliisit ilmoittivat lopettavansa sisareni etsinnät. Lisäksi veljeäni pilkataan koulussa hänen jalkavammansa takia. Hänen jalkansa eivät toimi normaalisti eikä hän pysty kävelemään kunnolla. Hän kuitenkin pitää kyynelet sisällään, toisin kuin äiti. Minusta asetelma on epäreilu. Sen pitäisi olla aivan toisin päin.
On kulunut kaksi vuotta isäni kuolemasta. Äidin tila on pahentunut entisestään, hänellä on tummat silmänaluset ja hänen kylkiluunsa paistavat läpi. Hän ei jaksa juurikaan huolehtia minusta tai veljestäni. Vaikken minä huomiota niinkään tarvitsisi, äidin täytyisi sentään huolehtia veljestäni. Hänen kiusaamisensa on muuttunut fyysiseksi, hän saattaa palata koulusta mustelmilla tai kuraisena, välillä itkien. Tiedän ettei veli halua itkeä, hän ei halua huolestuttaa äitiä enempää. Meitä molempia pelottaa että äiti kuolee, mutta emme tiedä mitä pitäisi tehdä. Sen sijaan olen yrittänyt puolustaa veljeäni, ja yrittänyt rohkaista häntä menemään kouluun itsevarmana. Hän katsoo minua anovasti joka aamu ennen lähtemistään kouluun. Olen aivan hukassa.
Pian on kulunut kolme vuotta isäni kuolemasta. Nyt kaikki on kuitenkin paremmin, äiti on saanut hyvää hoitoa, hän syö lääkkeitä ja häntä käydään katsomassa muutaman kerran viikossa. Hänen melkein piti lähteä sairaalaan, mutta halusimme veljeni kanssa jäädä kotiin, joten nyt lääkärit käyvät meidän kotonamme. Lisäksi veljeni on saanut muutamia hyviä ystäviä, jotka ovat jopa saaneet käydä meillä kylässä. Aina kyläily ei onnistu äidin takia, mutta olen auttanut veljeä järjestelemään päiviä niin että lääkärit eivät ole katsomassa äitiä kun hänen kaverinsa käyvät meillä. Lisäksi poliisit olivat saaneet vihjeen siskostani ja aloittaneet etsinnät uudestaan. Pitkästä aikaa minunkin sydämessäni asuu toivoa.
