S
Synttäritarinatopan innoittamana paljon onnea,
Saappaaton!
Olen vähän etuajassa (ihme ja kumma), mutta halusin julkaista tämän pikkuruisen synttärilahjan jo nyt, koska huomisesta saattaa tulla aika kiireinen päivä. Toivottavasti tästä on jotain iloa!
Kun astuin kotini ulko-ovesta pimeään lokakuiseen iltaan, näin perhosen. Se oli pieni ja hailakanvärinen, kenties valkoinen tai kermanvaalea – katulampun oranssihtavassa hehkussa sen todellista väriä oli vaikea erottaa. Se lepatti puolisen metriä pääni yläpuolella, ja minusta näytti siltä, että se pyrki vieläkin ylemmäs, kohti tiilikattoa ja mustuuttaan hohkaavaa taivasta. Pian se katosi näköpiiristäni. Ehkä se pääsi sinne, minne katulamput eivät yltäneet.
Perhosen lentonäytös oli lyhyt ja väräjävä, mutta se seisautti minut niille sijoilleni.
Ajattelin, miten sinnikäs pikkuinen perhonen oli. Lokakuun koleus värisytti minua, ja kenties se värisytti perhostakin, mutta se lensi. Ehkä se oli vaistonvaraista, jotain mihin kaikki elollinen lopulta pyrki: elämään. Ei perhonen tiennyt, että oli lokakuu ja kylmä korjaisi pian viimeisetkin, vaivuttaisi talvihorrokseen tai ikiuneen. Perhonen lensi, koska niin sen elämänvietti ohjasi.
Astuin vesilätäkköön ja ajattelin, miten paljon samaa minussa oli. Siinä minä kuljin, matkalla supermarkettiin ruokaostoksille, tekemään vaikeita valintoja pakastealtaiden äärellä. Minä elin elämääni ihan niin kuin perhonen omaansa. Ainoa ero oli kai se, että minä
tiesin, miten vähän aikaa minulla oli.
Suljin kotipihani portin ja mietin, miten minun jäljellä oleva aikani suhteutui perhosen jäljellä olevaan aikaan. Kun huomioi sen, miten lyhyen aikaa monet perhoslajit aikuismuodossaan elivät, elinaikamme ehkä olivatkin vertailukelpoisia.
Jatkoin silti matkaani, eikä valinta ollut vaikea.