Ficin nimi: Elämän kolhuissa kärsineet
Kirjoittaja: Slytherclaw
Genre: Fluffy
Ikäraja: K11
Paritus: Severus Kalkaros/Hermione Granger
A/N: En ihan oikeasti tiedä, mistä tämä tuli. Sellanen 20 minuutin värkkäily iltamyöhään, koittakaa kestää. Kirjojen lukemisesta on sen verran aikaa, ettei miulla oo oikeasti mitään hajua onko Tobiaksella mökkiä tai missä se sijaitsee, joten otin vapaudekseni hieman improvisoida.
Virvalampi oli täysin tyyni. Silloin tällöin muutama ahven pyrähteli pinnan alla hippasilla toistensa kanssa, mutta uimarin jalkoja ne sujahtivat nopeasti pakoon. Oli alkukesä ja silloin tällöin puiden latvustossa lehahti lentoon lintu, joka kantoi nokassaan itikkaa tai vaaksiaista suutaan aukoville poikasilleen. Juuri sinä hetkenä kaikki oli hiljaista ja pysähtynyttä, Hermionen maha-asukki oli rauhoittunut ja lopettanut pienten raajojensa ojentelun. Tobiaksen mökin puiseen seinään ilmestyi uusia sävyjä, kun aurinko alkoi painua vastarannan havupuiden taakse.
Vesirajan tuntumassa kohoavalla kivellä istui kaksi hahmoa. Severuksen mustissa hiuksissa häilyi kultaisen sävyjä, samoja ilta-auringon säteitä jotka korostivat Hermionelle tulleita pisamia nenän ympäristössä. Hermione painautui miehensä olkapäätä vasten ja sulki silmänsä nauttien hetkestä. Severus vei kätensä rohkelikon kyljen ympärille ja siitä vatsakummulle, joka näkyi jo selkeästi Hermionen raidallisen kesämekon alta.
He molemmat tiesivät, että se mitä oli tapahtumassa oli edelleen monesta väärin. Vaikka sodan muistot olivat jo alkaneet haalentua, kumpikin tiesi tehneensä asioita, joita tulisi katumaan pitkään. Jos Severus olisi ymmärtänyt pysyä valon puolella, moni olisi säästynyt. Jos Hermione ei olisi jäänyt kiinni kaappareille ja paljastanut killan olinpaikkaa, olisi useampia ihmissä miettimässä, kuinka onnekaasti kaikki olikaan päättynyt. Paha oli tuhoutunut ja valo saanut viimein voittonsa, mutta aivan kaikkea eivät onnellisetkaan velhot ja noidat sulattaneet. Severus oli edelleen monelle murhaaja ja Hermione muistutti monien mielikuvissa enemmän petturia kuin sankaria.
Ehkä juuri siksi heidän kohtalonsa olivat nivoutuneet yhteen. Molemmilla oli omat arpensa, niin henkiset kuin fyysisetkin, ja juuri se antoi lisää syitä rakastaa ja välittää. Huolehtia toisesta ja uskoa parempaan huomiseen, siihen että jonain päivänä sodan jäljet olisi karistettu kokonaan pois. Toivossa oli hyvä elää, ja ehkä tulevilla sukupolvilla olisi edessään paremmat, huolettomammat ajat.
Severus siirsi kätensä Hermionen leuan alle, Hermione kääntyi mieheensä päin ja kaksikon huulet painautuivat toisiaan vasten, omistavasti ja kaipaavasti, mutta samaan aikaan varovaisesti, kuin kumpikin olisi pelännyt rikkovansa toisessa jotain korvaamatonta. Hetken kaikki oli miltei liian hyvin ollakseen totta. Ehkä elämän aurinko alkoi viimein lämmittää myös elämän kolhuissa kärsineitä.