Nimi: Itsepuukotus
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: angst
Varoitukset: itsetuhoisia ajatuksia
Haasteet: Sadonkorjuuetydejä, Inspiroidu musiikista II:
Pariisin Kevät – Oveton ovi ja Erilaiset loppuratkaisut
Etydi:
"She lives on a moor in the north.
She lives alone.
Spring opens like a blade there."Anne Carson, from The Glass Essay
A/N: Tämä on ihan puhdas terapiateksti minulle itselleni vaikeista asioista. Ja pitkästä aikaa kirjoittaminen ei tökkinyt tai tuntunut ylitsepääsemättömältä! Näemmä oli ihan tarpeen pukea näitä ajatuksia sanoiksi.
Itsepuukotus
Sinä aamuna, kun seisoin reunalla
Tunsin näkymättömät hampaat mun kaulalla
Jonkun lähestyvän selkäni takana
(Pariisin Kevät – Oveton ovi)
Olen levoton. Vaellan yksiössäni osaamatta tehdä muuta.
”Mikä on?” kysyt.
”En tiedä”, vastaan. ”On sellainen tunne, että pitäisi tehdä jotakin.”
”Oletko unohtanut jotain?” kysyt.
”En tiedä. En varmaan.” Kuulen ääneni epäröivän sävyn. ”Pitäisi ehkä tiskata.”
”Jos haluat.”
Likaiset astiat ilkkuvat tiskipöydällä. Pelkkä röykkiön katseleminen ajaa minut keittiöstä.
”En jaksa”, sanon häpeissäni.
Pitäisi jaksaa. Ne ovat vain tiskejä. Sinä et tee sitä numeroa.
”Ei tarvitse jaksaa. Tiskaat sitten, kun pystyt”, sanot lempeästi.
”Voisin mennä kävelylle”, sanon ja katson ulos. On aurinkoinen päivä. Puistossa on ihmisiä, ja talon ohi kulkee vähän väliä joku. Voisin kävellä jokivarteen ja kuunnella musiikkia. Ihan rauhassa, vailla päämäärää. Jokin minussa kuitenkin vastustaa. Se tarraa rintaani ja puristaa, kunnes silmiin nousee kyyneleet.
”Ei sinun ole pakko mennä ulos”, sanot. Tunnen oloni tyhmäksi, että jonkun pitää sanoa se minulle.
”Mutta kun –” vastustelen. ”Niin kaunis päiväkin ja –”
”Mitä se ketään auttaa, että menet tuonne kävelemään ja voit entistä huonommin?” järkeilet. ”Ole nyt vain ihan rauhassa. Keitänkö teetä?”
”Joo”, sanon helpottuneena. Menet keittiöön ja täytät vedenkeittimen.
”Laitetaan telkkari päälle”, sanot keittimen kohinassa. ”Katsotaan vaikka Frendejä.”
”Joo”, myönnyn.
Kolme jaksoa myöhemmin sinä kysyt:
”Joko on parempi olo?”
Nojaan sinuun ja nyökkään.
”Joo.”
”Hyvä.”
❖
Pyörin sängyssäni, mutta väsymyksestä huolimatta uni ei tule. Musiikin kuuntelu ei auta. Mielessä pyörii noloja ja epämiellyttäviä muistoja ja huolia. Rintakehä on raskas niiden painosta.
”En saa unta”, tuskailen. Vilkaisen kännykkää. 2:27. Hienoa.
”Mm”, mietit. ”Kerro siitä tarinastasi. Mitä seuraavassa luvussa tapahtuu?”
Minä kerron, ja sinä kuuntelet ja välillä esität kysymyksiä. Selittäminen uuvuttaa, kuten varmaan tarkoititkin, mutta tekee se muutakin. Ahdistavat muistot muuttuvat kuvitteellisiksi henkilöiksi ja tapahtumiksi. Ne elävät silmieni takana vielä silloinkin, kun uni vie minulta sanat.
❖
”Vittu, miksi pitää ahdistaa näin paljon?” tuskailen. On vaikea keskittyä. Mikään tekeminen ei pysty hautaamaan pahaa tunnetta alleen.
”Ei sille aina ole syytä”, sanot. ”Joskus vain ahdistaa.”
”No vitun paljon tuokin auttaa!” ärähdän. ”Jos tietäisin, sille voisi ehkä tehdä jotain.”
Sinä naureskelet ja pyörittelet silmiäsi.
”Ai tehdä jotain? No, ahdistushan on siitä hauska kaveri, että siitä ei niin vain eroon pääsekään”, sanot. ”Voit heittää sen ovesta ulos, mutta kun käännät selkäsi, se kiipeää ikkunasta takaisin sisään.”
”Kuinka paljon ahdistaa?” kysyt hetken kuluttua, kun en lämpene vertauskuvillesi. ”Tarvitsetko rauhoittavan?”
”En tiedä”, sanon.
”Kannattaa ottaa”, sanot ja käyt hakemassa minulle tarvitsemani. ”Parempi kolkata se kusipää nyt kuin antaa sille mahdollisuus kunnon paskamyrskyyn.”
”Hyvin järkeilty”, hymähdän ja nielaisen pillerin.
❖
Nojaan käsiini ja itken, vaikka en niin kovaa kuin tahtoisin. Ajattelen naapureitani. En tahdo heitä ovelleni kyselemään, että ketä murhataan, vaikka tiedänkin vastauksen.
Minua. Aina minua.
Sisälläni riehuu lasinsiruista ja veitsistä tehty hurrikaani. Minä en ole mitään muuta kuin kipua ja kärsimystä. Tahdon vain, että se lakkaisi. Nyt ja ikiajoiksi. Mutta se ei lopu. Se myrkyttää minua, kunnes en muista ikinä olleen mitään muuta kuin tätä.
Sinä hierot olkapäitäni ja puhut rauhoittavia korvaani:
”Nyt on tosi tiukka paikka, mutta se ei ole aina tällaista. Tämä menee ohi. Pidä vain kiinni. Pidä lujaa kiinni.”
En pysty parkumiseltani vastaamaan, mutta olen kiitollinen, että olet siinä.
Kuten jokainen aiempi myrsky, tämäkin lopulta tyyntyy. Olen tyhjä ja väsynyt. Päätäni kivistää. Niistän nenäni ja nousen keittämään itselleni lisää teetä.
❖
Kyyneleet kutittelevat poskiani ja minua ahdistaa. Siinä ei ole mitään uutta, mutta muutos on silti läsnä. Jotain on pahasti vialla, ja se pelottaa minua. Katson sinuun tukea saadakseni. Sinä istut vieressäni ja tuijotat seinää. Tunnut vieraalta ja uhkaavalta.
”Auta”, kuiskaan.
”En”, kieltäydyt. ”Sinä et ansaitse apua.”
Ilmeesi on tyhjä ja kylmä. En ole koskaan nähnyt sinua niin. Nojaudut lähemmäs ja tuijotat minua suoraan silmiin.
”Tämä on sinulle oikein”, sanot. ”Olet epäonnistunut kaikessa. Sinulla ei ole enää mitään syytä yrittää olla jotakin muuta, koska hävisit jo kauan sitten.”
Nouset ja venyttelet. Katsot minua halveksivasti ja toteat:
”Ihan sama, vaikka kuolisit.”
Se oli ensimmäinen kerta, kun hylkäsin minut.
