Sydän säröillä H/D - K-11 2/2

[Fairy tale]

Nimi: Sydän säröillä
Paritus: Harry/Draco
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, angst, fluffy, slash
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille. Minä en tee rahaa leikitellessäsi hänen keksimiensä iki-ihanien hahmojen kustannuksella.

Yhteenveto: Draco ei pääsekään sairaalasiivestä pois, vaikka huispausottelun jälkeiset näkyvät vammat on hoidettu kuntoon. Dracon ja Harryn viidentenä vuotena Tylypahkassa. Ficci päättyy heidän kuudennen kouluvuoden alkuun.

A/N: Taas yksi tällainen peruspläjäys. Piti olla oneshot, mutta luettavuuden kannalta pilkoin lopulta kahteen osaan.


Sydän säröillä

Osa 1.

Lokakuu
Draco heräsi sairaalasiivessä vain tajutakseen, että häntä särki kauttaaltaan. Valo aristi hänen silmiään ja kesti tovin ennenkuin hän sai silmiään edes vähän raotettua. Takaraivolla jyskytti  tasaisesti ja rintaan osuneen ryhmyn muisto tuntui kivuliaana ja häntä oli näemmä paikattu ja laastaroitu sitein vähän sieltä täältä. Suussa oli veren maku ja hänen huulensa oli turvonnut nyrkistä saadun iskun seurauksena.

Luihuiset olivat pelanneet Rohkelikkoa vastaan ja ottelu oli päättynyt vuosisadan tappeluun. Draco ei ollut ainoa, joka oli saanut osansa tappelusta, vaan kolhuja ja ruhjeita olivat saaneet muutkin. Ainoastaan Draco oli saanut selkäänsä niin paljon, että hän oli lopulta vajonnut tajuttomana maahan. Osasyynä oli hyvin tähdätty ryhmy, joka oli saanut hänestä kirjaimellisesti ilmat pihalle. Vaikka ryhmy oli kaatanut hänet lopulta avuttomana maahan, se ei ollut suinkaan pahinta. Hän oli saanut nyrkistä, joka kuului Potterille.

Hän oli lentänyt Potterin kanssa rinta rinnan siepin perässä ja samalla he olivat haukkuneet toisiaan kuten niin lukemattomia kertoja ennenkin. Sieppi hävisi yhtäkkiä heidän kummankin näköpiiristä ja Potter oli saanut sellaisen raivokohtauksen, ettei ikinä ennen. Sitä oli ollut todistamassa koko katsomollinen väkeä. Sen raivonpuuskan ja nyrkiniskun kohteeksi Draco oli joutunut yllättäen. Eniten Dracoon olivat sattuneet ne vihaa, inhoa ja halveksuntaa tihkuneet sanat, joita Potter ei ollut säästellyt. Sanat olivat repineet häntä ja haavoittaneet syvemmältä, kuin mitkään sanat ikinä sitä ennen. Hän oli tuntenut fyysistä repivää kipua sydämessään, aivan kuin siitä olisi yritetty irrottaa väkisin pieniä paloja.

Muutaman päivän jälkeen Draco näytti olevan kaikin puolin kunnossa. Ruhjeet olivat parantuneet, mustelmista ei ollut jälkeäkään. Matami Pomfrey oli jo valmis päästämään hänet palaamaan arkeen, kunhan olisi tehnyt vielä viimeisen tarkistuksen pojan kunnosta.
”Tämäpä kummallista”, Pomfrey totesi skannatessaan Dracon koko kehon päästä varpaisiin taikasauvallaan.
”Mi- mitä nyt?” Draco ihmetteli maatessaan tutkimuspöydällä pelkät alushousut jalassaan. Hän oli kuitenkin hyvin tietoinen omasta tilastaan ja siitä, että jokin oli vielä pahasti vinossa. Häneen sattui edelleen.
”Minun on tehtävä lisätutkimuksia ja haastateltava sinua vielä tarkemmin. En uskalla päästää sinua vielä pois.”

Draco huokaisi raskaasti noustessaan istumaan ja pukiessaan paitaansa takaisin ylleen. Muutama päivä sinne tai tänne, ei kai sillä olisi mitään merkitystä. Ei ainakaan tarvitsisi kohdata vihan kyllästämää mustahiuksista rohkelikkoa.
”Onko sinulla vielä kipuja?” Matami kysyi.
Draco nyökkäsi.
”Niin arvelinkin. Taikasauvani mukaan kipukeskuksesi on sydämen kohdalla. Voisikohan se olla ryhmyn aiheuttaman iskun takia vai olisiko mahdollista että...” matamin ääni hävisi vähitellen muminaksi.

”Meneekö se ohi? Kai siihen on jokin parennuskeino?” Draco kysyi ja tunsi samalla repivän vihlaisun sydämensä kohdalla ja inahti vähän.
”En ole varma. Jos kipusi johtuu muusta, kuin ryhmyn aiheuttamasta osumasta, sitä voi olla vaikea tai jopa mahdoton parantaa millään rohdolla tai taialla. On olemassa eräs toinenkin syy tuollaiselle kivulle, mutta vain sinä voit sen kertoa.”
Draco istahti oman sairaalasänkynsä reunalle ja tunsi itsensä hyvin pieneksi.

”Oletko rakastunut?” Matami kysyi. ”Voit kertoa minulle. Minun asiani ei ole kertoa henkilökohtaisia asioitasi kenellekään muulle ilman lupaasi.”
Draco ihmetteli vähän kysymystä mutta nyökkäsi vähän.
”Niin arvelinkin. Kysyn vielä jotain. Onko tämä rakastamasi henkilö loukannut sinua erityisen pahasti ja kertakaikkisesti ja on joko tietämättään tai tietäen olevansa rakkautesi kohde?” Matami katsoi nuorta potilastaan, joka näytti yhtäkkiä ujolta punan levitessä tämän kasvoille. Draco nyökkäsi jälleen.
”Tapahtuiko se huipausottelupäivänä täällä Tylypahkassa?”
Vielä kerran Draco nyökkäsi ja laski katseensa lattiaan.

”Olen pahoillani nuoriherra Malfoy”, matami sanoi. ”Mikään tuntemani taika tai rohto ei auta sinun potemaasi särkyneeseen sydämeen. Taikasauvani antaman analyysin mukaan sydämessäsi on viiltoja, jotka tihkuvat verta. Sinun on jäätävä tänne lepäämään. Olisi vaarallista päästää sinua nyt pois.
”Onko siihen mitään parannuskeinoa?” Draco kysyi. ”Siihen sattuu”, hän jatkoi ja inahti sitten viiltävän kivun kouraistessa hänen sydäntään.

”On olemassa pieni mahdollisuus, johon tiedät vain itse vastauksen”, matami aloitti. ”Jos rakastamasi ihminen tietää tunteistasi ja on nyt tahallaan loukannut sinua, kipu ei ehkä koskaan katoa kokonaan. Pahimmillaan sellaiseen sydänsärkyyn voi jopa kuolla. Se johtuu siitä, että sinulla on fyysisiä repeämiä sydämessäsi ja pientä sisäistä verenvuotoa, joita ei voi taikakeinoin tai taikajuomin parantaa. Mutta jos tämä henkilö on loukannut sinua eikä tiedä tunteistasi, on mahdollista, että sopimalla ja anteeksiannolla sydämesi paranee. Siltikin saatat joutua kokemaan, kuin sinulta olisi revitty pala pois sydämestä, mutta se on vain tunne, fyysiset vammat pääsevät tällöin kuitenkin paranemaan.”

Draco veti verhot sairaalasänkynsä suojaksi ja vetäytyi yksinäisyyteen. Sinne hän linnoitautui seuraaviksi päiviksi, eikä suostunut ottamaan vastaan edes lähimpiä tupatovereitaan. Draco vajosi ajattomaan mustuuteen ja pyöritteli asioita mielessään. Hän ei voinut käsittää mikä Harryyn oli yhtäkkiä mennyt. He olivat pelanneet ja ärsytelleet toisiansa niinkuin heidän tapansa oli. Draco oli nauttinut kilpailun tuomasta huumasta ja niistä hetkistä, jolloin hän sai Harrylta vastakaikua ivailuilleen. Hän oli vähitellen jopa vähentänyt sellaista ilkeilyä, joka meni henkilökohtaisuuksiin, sillä hän oli tajunnut pitävänsä Harrysta. Kiusoittelu oli molemminpuolista, mutta se oli alkanut viimeaikoina muuttaa sävyään vähemmän inhottavaksi ja enemmän kujeilevaan suuntaan.

Matami Pomfrey alkoi huolestua toden teolla kahden tällaisen synkän päivän jälkeen. Hänen nuori potilaansa voisi kuolla tätä menoa hyvinkin pian, jos tämä jatkaisi vetäytymistä yksinäisyyteen ja vajoamista pimeyteen. Poika olisi saatava puhumaan ja jokin ratkaisu olisi löydettävä. Matami löysi potilaansa tuijottamasta tyhjä katse silmissään kohti vaaleaa kattoa. Muutama kyynel oli karannut poskelle.
”Herra Malfoy, sinun olisi aika päästää tupatoverisi luoksesi, et voi työntää heitä syrjään. He voivat auttaa sinua, jos puhut heille”, matami puheli samalla kun hän selvitti taikasauvallaan potilaansa sen hetkistä tilaa. ”Jos etsisimme rakkautesi kohteen ja keskustelisimme...” matami aloitti, mutta Draco keskeytti hänet.
”Se on mahdotonta”, Draco kuiskasi ja kuivasi mekaanisesti kyyleneet hihaansa.
”Jos kohteesi on kuollut, se varmasti onkin mahdotonta, mutta mikäli käsitin oikein ja kyseinen henkilö on täällä Tylypahkassa, se saattaisi olla mahdollista.”

Draco puri huulensa verille ja käänsi selkänsä häntä hoitavalle Pomfreylle. Harry Potter olisi universumin mahdottomin ihminen kaikista elävistä. Eikä poika haluaisi auttaa häntä. Hehän olivat vihanneet toisiaan ja Harry vihasi häntä edelleen. Dracon pitäminen oli muuttunut ihastumiseksi ja matamille hän oli myöntänyt jopa olevansa rakastunut. Kaipa hänen sydämensä sen tiesi paremmin, kuin hän itse. Jos hän ei olisi syvästi ja kertakaikkisesti rakastunut ei hänen sydäntään olisi kukaan eikä mikään voinut näin rikkoa. Mutta se oli säröillä niiden kauheiden sanojen tähden, joilla Harry oli häneen iskenyt. Nyrkinisku oli sivuseikka, sen aiheuttama ruhje oli parantunut nopeasti.

”Neiti Parkinson on kysellyt sinua jo useamman kerran. Aion päästää hänet huomenna luoksesi, koska uskon että se on sinulle hyväksi”, matami sanoi.
Draco murahti vastaukseksi ja kiskoi peiton päänsä yli. Hän jäi jälleen yksin kipunsa kanssa. Harryn ajatteleminen tuntui repivän hänen sydäntään enemmän auki ja Harryn kammottavien sanojen pohtiminen tuntui saavan hänen sydämensä haavat vuotamaan enemmän. Hänen olisi kerrottava jollekin, olkoon se sitten vaikka Pansy. Ehkä tyttö ymmärtäisi.

***

Harry istui Rohkelikkotornin oleskeluhuoneen leveällä ikkunalaudalla ja katsoi ulos pimeään yöhön. Hän ei ollut ylpeä itsestään. Vain muutama päivä takaperin oli ollut huispausottelu Luihuisia vastaan ja hän oli yhtäkkiä menettänyt malttinsa ja kontrollinsa aivan täysin. Hän ei muistanut aivan tarkkaan miksi niin oli käynyt, mutta hän muisti lyöneensä Malfoyta suoraan kasvoihin ja oli sen jälkeen antanut vielä muutaman potkun mihin vain ylsi ja sen jälkeen vielä haukkunut tämän pahimmilla haukkunimillä, mitä hän oli ikinä kuullut ja kironnut toisen kuumimpaan ja pimeimpään helvettiin.

Harry ei ollut itse tajunnut, mutta hän oli kesken kaiken vaihtanut kärmeskieleen ja sivusta katsojat olivat kertoneet, että ne sanat olivat lausuttuina niin hirvittäviä ja voimallisia kuin pimeä loitsu, että ne saivat ympärillä olijat voimaan pahoin ja tuntemaan kylmiä väreitä kehossaan. Sanat oli tarkoitettu Malfoylle henkilökohtaisesti ja hetken oli näyttänyt siltä, että poika kärsi kestämättömästä kivusta ja tuskasta. Sitten jostain oli tähdätty ryhmy suoraan Malfoyn rintaan ja poika oli lyyhistynyt mutaiselle pelikentälle hänen jalkojensa juureen. Sillä hetkellä Harry oli ollut hetken pelkästään vahingoniloinen.

Viime päivät olivat kuluneet siten, että Harry oli ollut vuoronperään kaikkien häntä opettavien professorien puhuttelussa ja jälki-istunnoissa, eikä hänelle jäänyt vapaata aikaa lainkaan. Aamun ensimmäinen jälki-istunto alkoi kahta tuntia ennen aamiaista ja viimeinen päättyi vasta iltakymmeneltä, mikä tarkoitti sitä, että käytävillä oli alkanut jo liikkumiskielto ja hänet saatettiin aina kädestä pitäen Rohkelikkotornille saakka. Koulusta erottaminen oli ollut hiuskarvan varassa. Hänen täytyisi kestää tällaista järjestelyä kokonainen kuukausi ja hänelle annettu pelikielto koskisi koko kouluvuotta.

Ainoa hetki hengähtämiselle olivat yöt, jotka oli tarkoitettu nukkumiseen, mutta Harry sai nukuttua vain vähän. Hän häpesi aiheuttamaansa välikohtausta, mutta ei ollut valmis anteeksipyyntöön. Hänessä asui vielä pala ylpeyttä, joka ei antaisi periksi sille, että hän menisi matelemaan Malfoyn jalkojen juureen anteeksiantoa anoen. Hän ei suinkaan aikonut myöntää olevansa ainoa syyllinen osapuoli, ei ikinä. Malfoylla olisi vähintään yhtä paljon anteeksipyydettävää. Harry luotti siihen, että matami Pomfrey osaisi kursia kenet tahansa kasaan vaikka pienistä kappaleista, eikä ollut lainkaan huolissaan, etteikö Tylypahkan inhottavin ihminen toipuisi liiankin nopeasti jaloilleen. Mutta siinä Harry oli väärässä.

***

Marraskuu
Päivät kuluivat, mutta vaaleahiuksinen luihuinen ei palannut oppitunneille. Dracon tupatovereissa saattoi nähdä hienoista hermostuneisuutta ja heistä Pansy Parkinson näytti jopa surulliselta. Myös muiden tupien oppilaat alkoivat osoittaa uteliaisuutta sitä seikkaa kohtaan, mitä Malfoylle oikein oli tapahtunut. Harrya ei luihuisen poissaolo paljoa hetkauttanut, saihan hän olla tunneilla ilman jatkuvaa häirintää ja typeriä kiistoja. Hän ei kuitenkaan saanut olla montaa päivää rauhassa, kun Parkinson tunki hänen käteensä pienen viestin. Minulla on kahdenkeskistä asiaa tuntien jälkeen. Harry kohautti hartioitaan ja saattoi vain arvata että asia koski jollain lailla Malfoyta. Hän tavoitti luokan yli Parkinsonin katseen ja nyökkäsi tytölle.

Harry jättäytyi viimeisten lähtijöiden joukkoon kun tunnit olivat ohitse ja huomasi Pansy Parkinsonin tekevän samoin. Vasta nyt Harry huomasi, että tyttö oli sen näköinen kuin olisi valvonut ja ehkä vähän itkenytkin. Ne olivat sellaisia asioita, joihin Harry ei kiinnittänyt huomiota, ellei asiaa sitten läjäytetty suoraan hänen silmiensä eteen, kuten nyt. Harry käveli luokan toiselle puolelle ja istahti mitään sanomatta pöydälle odottaen Parkinsonin sanovan asiansa. Tyttö ei katsonut häntä aivan suoraan, mutta kertoi asiansa.

”Potter”, Pansy sanoi ja yritti koota samalla itseään. ”Sinua ei ehkä millään tavalla kiinnosta, mutta Draco on edelleen sairaalasiivessä. Pomfrey ei päästä häntä pois, koska... koska hänen sydämensä ei ole kunnossa.”
”Ja miten tämä liittyy mitenkään minuun?” Harry ihmetteli kädet puuskassa.
”Draco on muuten kunnossa, mutta sinun kauhea kirouksesi vaikuttaa hänessä edelleen, eikä kukaan muu voi peruuttaa sitä paitsi sinä.”
”Mikä hiton kirous? En minä ole häntä kironnut, haukkunut vain.”

”Minä olen huono selittämään tätä, mutta pyydän että tulisit mukaani. Draco antoi luvan, että matami Pomfrey voi selittää tämän juurta jaksain.”
”Miksi tulisin? Saisin vain lisää jälki-istuntoa jos en mene seuraaville tunneille. Kärsin jo ihan tarpeeksi niistä seurauksista, joita aiheutin”, Harry sanoi ja oli jo lähtemässä pois kun Pansy tarttui hänen kaapuunsa.
”Minä pyydän tämän yhden kerran. Draco ei ehkä toivu tästä ikinä”, Pansy pyysi niin kauniisti kuin osasi ja hänen poskelleen putosi yksi kyynel, joka näytti Harryn mielestä aidolta.
”Hyvä on. En kyllä lupaa että osaan tehdä mitään.”

Matkalla Harry puri huultaan ja mietti miksi hän aina antoi periksi niin helposti. Parkinson oli osannut olla vakuuttava. Hän kuuntelisi mitä matami Pomfreylla on sanottavana ja miettisi sitten pystyisikö hän tekemään yhtään mitään. Jos hän nyt ylipäänsä oli syypää johonkin kauheaan kiroukseen. Matami Pomfreylla kesti hetki käsittää, että Pansy oli tuonut Harryn sairaalasiipeen varta vasten kuulemaan sen, mikä Dracoa vaivasi. Sitten hän oivalsi.
”Herra Potter. Olenko nyt ymmärtänyt oikein että sinä ryöpytit nuoriherra Malfoyta sanallisesti viime huispausottelun aikana?”
”Kyllä se olin minä”, Harry myönsi.

”Istu alas. Herra Malfoy antoi luvan kertoa mikä häntä vaivaa. Mutta vain sille, joka häntä on loukannut. Voinko nyt luottaa sinuun, että kuulemasi asiat pysyvät näiden seinien sisäpuolella?” Matami Pomfrey kysyi Harrylta. Harry nyökkäsi. Pansy käveli verhojen suojassa olevan sängyn luokse ja raotti verhoa. Harry ei nähnyt mitään, mutta arvasi tytön menneen Malfoyn luo. Harry istui ja kuunteli kaiken, mitä matami Pomfrey kaunistelematta ja häntä säästelemättä kertoi. Harry oli hyvin hämillään kuulemastaan. Hän oli tietämättään tullut loukanneeksi luihuispoikaa sydänjuuria myöten, kirjaimellisesti. Hänen sanansa olivat toimineen vahvan ja pimeän loitsun tavoin, eikä mitään vastaloitsua tai parannuskeinoa ollut olemassa. Olisi vain sovinnon polku, johon Harryn olisi astuttava, jotta sairastunut sydän voisi tervehtyä.

”Herra Potter, en halua järkyttää sinua enenpää mutta haluan painottaa yhtä asiaa. Näin ei ikinä olisi käynyt jos olisit sanonut samat sanat jollekin, jolle ne olisivat olleet vain tyhjiä sanoja. Näin kävi, koska herra Malfoy on rakastunut sinuun. Sydän ei valehtele”, Pomfrey päätti kaiken kertomansa ja katsoi Harryyn. Harrysta tuntui ettei hän saanut ilmaa keuhkoihinsa. Hänen Tylypahkan aikainen elämänsä tuntui välähtävän filminä silmien ohi. Kaikki ne kerrat, jolloin hän oli ollut tukkanuottasilla Malfoyn kanssa vilisivät hänen silmiensä ohi.

Vaikka hän istui tuolilla, hänen olemuksensa valahti täysin ja hän oli varma, etteivät hänen jalkansa kantaisi häntä yhtään. Hänen kätensä tärisivät vähän. Harry haukkoi henkeään ja yritti sisäistää kaiken kuulemansa. Malfoylla oli oikeita fyysisiä vammoja, jotka hän oli tietämättään sanoillaan sivaltanut. Poika voisi pitemmällä aikavälillä kuolla sisäiseen verenvuotoon, sillä sydän vuosi verta aiheuttaen jatkuvasti sisäisiä vammoja. Hän oli tullut viiltäneeksi haavoja, jotka aiheuttivat kipuja.

Harrysta se kaikki kuulosti uskomattomalta ja epätodelliselta. Jos olikin mahdollista loukata sanoilla niin vahvasti, niin miten ihmeessä kaikista ihmisistä juuri Draco Malfoyn piti olla se paskiainen, joka kaiken tappelemisen päälle meni ja rakastui häneen?
”Herra Potter?” Pomfreyn ääni kuului kuin jostain hyvin kaukaa.
”Minun täytyy mennä tunneille tai saan jälki-istuntoa vielä toisen kuukauden”, Harry kuuli itsensä sanovan ja nousi huterille jaloilleen. Hän otti muutaman harppauksen kohti ovea ja lysähti niille sijoilleen. Pomfrey sai toisen potilaan.

Myöhemmin Harry heräsi ja totesi makaavansa sairaalasiivessä. Toisella puolella huonetta oli Malfoyn sänky, joka oli edelleen verhottu. Harry näki yöpödällään muutaman suklaasammakon ja pienen tervehdyksen. Ron ja Hermione olivat käyneet. Nyt hänellä ainakin oli pätevä syy siihen, ettei hän ollut palannut oppitunneille. Samalla hän säästyisi muutamalta jälki-istunnolta ja voisi nukkua univelkojaan pois. Hänen sumeat aivonsa kelasivat uudellen Pomfreyn sanoja läpi ja häntä alkoi heikottaa uudelleen. Rakastunut Draco Malfoy ja tylypahkan paskin olento, ei sellainen yhdistelmä voinut olla mahdollista.

Verhotun sängyn takaa kuului syvä huokaus, joka vangitsi Harryn ajatukset täysin vaaleaan luihuiseen. Kohta Draco tuli verhon takaa ja käveli huoneen toiseen päähän sijaitsevan vessan suuntaan. Harry laittoi kiireesti silmänsä kiinni, mutta ei voinut uteliaisuudeltaan olla kurkistamatta. Draco voihkaisi ja kuulosti tuskastuneelta ja vingahti muutaman kerran. Poika kuulosti ja näytti siltä, kuin hänellä olisi todella ollut kipuja. Harry nosti peiton korvilleen ja tunsi olevansa erittäin syyllinen ja kertakaikkisen hukassa. Poika joka elää ja jota yleisesti ottaen pidettiin jonkinlaisena sankarina ei varmasti odotettu vihaavan ketään muuta kuin Voldemortia. Hänen pika-analyysi itsestään ei ollut imarteleva. Hänen olisi tehtävä jonkinlainen aselepo Malfoyn kanssa.

***

Draco oli ollut huonovointinen koko päivän tai ainakin siitä saakka kun Pansy oli tuonut Potterin matami Pomfreyn luokse. Se tarkoitti sitä, että hänen antamallaan luvalla Pomfrey oli kertonut hänen tilanteensa Potterille. Pansy oli jäänyt hänen vierelleen henkiseksi tueksi. Tyttö oli ymmärtänyt ja tukenut. He olivat kuulleet kolahduksen ja nähneet sen jälkeen, miten matami Pomfrey oli tuonut Harryn sängylle lepäämään. Poika oli pyörtynyt. Siinä ei sinänsä ollut mitään uutta, mutta Draco mietti nyt ankarasti oliko hän tullut aiheuttaneeksi Potterille pysyviä vaurioita. Jos oli, niin he olisivat tasapelissä, vaikka mieluummin hän itse haluaisi parantua kivuistaan, eikä pökertynyt Potter voinut millään olla avuksi, jos nyt tajuissaankaan oleva poika sitä haluaisi. Draco tunsi olevansa umpikujassa.

Draco heräsi uudelleen joskus myöhään illalla vai oliko jo yö. Häneen sattui. Potter oli saatava kuuntelemaan ja auttamaan häntä jotenkin. Jos se tarkoitti sovinnon tekoa, niin hän oli valmis tulemaan vastaan. Hän oli valmis pyytämään tuhannesti anteeksi, jos se auttaisi yhtään. Riittäisikö sovinto viemään hänen kipunsa pois? Löytyisikö rohkelikolta sen verran rohkeutta ja myötätuntoa, että hän sen voisi tehdä? Draco meni vessaan ja vingahti kivusta, eikä huomannut sinne kompuroidessaan, että Harry oli hereillä. Takaisin tullessaan hän totesi rohkelikon nukkuvan peitto korvillaan. Entä jos... mitä jos hän herättäisi Potterin nyt? Sairaalasiipi voisi olla turvallinen paikka keskustella. Draco istahti tuolille sängyn vierelle, jossa Harry nukkui.

”Ha-Harry...”, Draco huomasi kuiskaavansa, mutta ei saanut vastausta. Hän istui pitkään ihan hiljaa ja vain katseli peiton alta pilkistäviä mustia hiuksia. ”Voisitko auttaa minua?” Draco kysyi viimein pienellä, tuskin kuuluvalla äänellä odottamatta vastausta. ”Pyydän anteeksi kaikkia näitä vuosia, jolloin olen ollut ilkeä ja aiheuttanut harmia. Tiedän, olen kusipää ja pahempaakin, eikä sinulla ehkä ole mitään halua antaa anteeksi ja sopia kanssani yhtään mitään. Minuun sattuu Harry, sydäntäni vihloo jatkuva kipu. Pomfrey taisi kertoa sinulle koko tarinan aikaisemmin päivällä. Sanasi iskivät tikarin lailla suoraan sydämeeni”, Draco selitti ja hautasi kasvonsa käsiinsä eikä nähnyt kuinka Harry työnsi peittoa pois ja katsoa tapitti suu auki suoraan Dracoon.
”Anna anteeksi Harry”, Draco sanoi käsiensä takaa ja niiskutti vähän.
”Draco?”

Draco hätkähti kuullessaan Harryn puhuvan.
”Saat anteeksi”, Harry sanoi ja nousi nyt tyynyään vasten istumaan. ”Vaikka minun tässä pitäisi anteeksi pyytää. En tiennyt mitä tulin tehneeksi kun haukuin sinua. Enkä olisi saanut lyödä. Annathan minulle anteeksi?”
Draco nyökkäsi ja niiskaisi kerran.
”En tiennyt että olet hereillä.”
”Ehkä näin oli tarkoitus”, Harry sanoi.
”Ehkä”, Draco vastasti ja nousi sitten ja meni omalle sängylleen.
Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jota kumpikaan ei tohtinut rikkoa.

***

Draco palasi oppitunneille muutaman päivän jälkeen, kun matami Pomfrey oli tutkinut hänet ja todennut, että sisäinen verenvuoto oli nyt tyrehtynyt ja suurin kipu oli hellittänyt. Oppitunnit eivät kuitenkaan tuntuneet enää samalta, eikä eläminen tuntunut sekään enää samalta. Potterin kiusoittelu, ärsyttely ja nimittely olivat nyt taakse jäänyttä elämää. Sopimus piti molemmin puolin. Ei enää vihanpitoa kummankaan puolelta. Draco oli tullut paljastaneeksi Potterille sisimpänsä suurimman salaisuuden, eikä siitä ollut juurikaan iloa, paitsi se ettei hän ehkä kuolisikaan nuorena. Potter tiesi hänen rakastumisestaan ja pahimmillaan sen tiesivät muutkin. Ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että kukaan muu tietäisi yhtään mitään. Kaiken päälle Dracoa vaivasi kertakaikkinen tylsistyminen.

Harry kärsi viimeiset jälki-istuntonsa ja normaali arki palasi uomaansa. Enää ei ollut aikaisia aamuheräämisiä, eikä rehkimistä iltamyöhään. Harrylle ylimääräinen vapaa-aika oli tervetullut. Hän käytti suuren osan siitä nukkumiseen tai vain sängyllään lojumiseen. Jälki-istunnoissa hän oli joutunut tekemään kotitehtävänsä säännöllisesti, mukisematta ja sen lisäksi siivoamaan ja järjestelemään mitä milloinkin. Tylypahka ei ollut varmaan ikinä ollut niin puhdas, kuin nyt. Nyt kun hänet oli erotettu huispausjoukkueesta, vapaa-aikaa oli enemmän kuin tarpeeksi. Jonkun aikaa Harry oli kaiken kaikkiaan oloonsa tyytyväinen, mutta mikään hyvähän ei koskaan kestänyt kauaa.

Joulukuu
”Mikä Malfoyta mahtaa vaivata? Hän on ollut tuollainen jo muutaman viikon”, Hermione huomautti kesken oppitunnin.
”Hän on pitänyt päänsä kiinni ja hyvä niin. Ilma on paljon raikkaampaa”, Ron totesi ja vilkaisi olkansa yli jonnekin sinne missä Malfoy istui.
”Kerroinhan teille, että tein sovinnon Malfoyn kanssa. Siitä se johtuu. Ollaan nyt vain tyytyväisiä, että saamme olla rauhassa”, Harry huokaisi.
”Niin mutta hän vaikuttaa masentuneelta”, Hermione jatkoi.
”Et kai sinä puolusta häntä tai jotain. Hänhän on täys ääliö ja räkänokka”, Ron tuhahti.
Harry oli hiljaa. Hermionen viimeinen toteamus sai hänet katsomaan uteliaana taakseen. Hän näki surullisen näköisen Dracon, jota Pansy silitti lohduttavasti selästä.

Seuraavina päivinä Harryn ajatuksia vaivasi yhä useammin Draco. Tai se mitä pojasta näytti olevan jäljellä. Hermione taisi olla jälleen kerran oikeassa, poika oli masentunut ja Harry pelkäsi olevansa siihen jollain lailla syypää. Toinen puoli Harrya kaipasi paluuta entiseen, siihen tilanteeseen joka vallitsi ennen kohtalokasta huispausottelua. Toinen puoli hänestä halusi elämän menevän nopeasti eteenpäin, sillä nykyinen tilanne oli painostava. Koska vanhaan ei ollut paluuta, voisi tulevalta ajalta odottaa jotain muuta. Harry pohti monta päivää olisiko mitään järkeä keskustella Dracon kanssa.

Jokin hiersi heidän välejään, ellei sitten muu niin raju muutos vanhasta nyt vallitsevaan nykytilanteeseen. Harrylla ei ollut aavistustakaan mitä sanottavaa hänellä olisi tai tulisiko keskustelusta yhtään mitään. Hän ei osannut suhtautua siihen tietoon, että poika oikeasti piti hänestä. Se oli kuin ylimääräinen, häiritsevä pikkuseikka jonka hän halusi työntää syrjään. Mitä ihmettä sellaiselle ihmiselle voi sanoa? Harry kuitenkin antoi Dracon käteen pienen viestin, jossa oli ehdotettu tapaaminen samalle illalle. Draco nyökkäsi viestin luettuaan.

Draco oli jollain lailla helpottunut. Hän ei ollut rohjennut tehdä minkäänlaista aloitetta Harryn suuntaan vaan oli jättänyt toisen totaalisesti rauhaan ja kärsinyt samalla itse. Harry oli näyttänyt nauttivan olostaan ja vapaudestaan olla rauhassa, niinkuin rohkelikko sen olisi sanonut. Hän ei ollut vaihtanut Harryn kanssa sanaakaan sairaalasiivessä yöllä käydyn lyhyen keskustelun jälkeen. Oli syntynyt jonkinlainen sovinto, joka oli jättänyt Dracon aivan kylmäksi. Hän oli avautunut syvintä sisintään myöten, eikä ollut saanut itselleen mitään muuta kuin tyhjyyttä ja turhautumista. Hänen opiskelustaan ei ollut keskittymisen puutteen takia tullut oikein mitään. Hänen sydämensä saattoi olla fyysisesti terve, mutta siihen sattui edelleen. Hän haaveili saavansa vastarakkautta, jota hän ei koskaan voisi tavoittaa. Nyt hän pääsisi keskustelemaan Harryn kanssa. Se oli jotain, mitä hän oli voinut vain salaa toivoa.

Illalla Tyrmistä lähti yksinäinen hahmo kävelemään kohti sovittua määränpäätä. Samaan aikaan Rohkelikkotornista suuntasi toinen yksinäinen samaan kohteeseen. Nämä kaksi tapasivat Tylypahkan keittiön luona. Harrylla oli ajatuksena saada kotitontuilta jotain syötävää keskustelun lomaan. Hän oli oppinut Mollylta, että vaikeat asiat tarvitsivat rinnalle aina vähintäänkin teekupposen ja mielellään jotain muuta sen lisäksi. Tontut johdattivat pojat keittiön perälle pöydän äärelle ja toivat yhtä ja toista syötävää ja kuumaa kaakaota. Kyllähän kaakao aina teen voittaisi.
Harry kiitti tonttuja ja pyysi niitä jättämään heidät kahden.

Draco lämmitti käsiään kuuman mukin ympärillä ja katseli ympärilleen. Siitä oli monta vuotta, kun hän oli viimeksi käynyt keittiöllä. Toki olisihan sitä voinut käydä useamminkin, kun tontut tarjosivat niin auliisti kaikkea hyvää. Hiljaisuus vallitsi hänen ja Harryn välillä hyvän tovin. He joivat ja söivät ja vilkuilivat muutaman kerran pöydän toiselle puolelle toistensa suuntaan.
”Pyysin sinut tänne, jotta voisimme keskustella. Mutta jos olen ihan rehellinen niin en tiedä mitä sanoisin”, Harry sanoi vähän vaikeana. ”Et ole näyttänyt ihan öh... terveeltä viime päivinä”, hän jatkoi ja jäi tuijottamaan pöytäliinassa olevaa kiemuraista kuviota.
”Vihaatko sinä minua?” Draco kysyä töksäytti katuen saman tien mitä oli tullut päästäneeksi suustansa.
”En. En kai... enää. Ja aikaisemminkin taisin pääasiassa inhota sinua. Mutta jokin on nyt jotenkin kuin eri lailla tai jotain”, Harry sopersi yrittäessään löytää oikeita sanoja.

”En olisi ikinä uskonut, mutta olen kaivannut vanhaa naljailuamme”, Harry sanoi.
”Oikeasti?” Draco ihmetteli.
”Niin, tai sitten siirtymistä eteenpäin. Jokin tämänhetkisessä tilanteessa ei oikein täsmää.”
”Mitä tarkoitat? Tai siis, minäkin olen kaivannut vanhoja aikoja.”
”Olet näyttänyt surulliselta. Se ei jollain lailla tunnu oikealta.”
Draco nielaisi ja mietti mitä sanoisi. Hän oli surullinen ja niin tyhjä ja kaipasi kipeästi Harrya.
”Minä olen surullinen.” Draco huokaisi syvään ”Ja tyhjä.”
Harry ei tiennyt mitä siihen olisi kuulunut sanoa ja oli sen tähden vain hiljaa. Hän ei kysynyt miksi toinen oli surullinen, koska hän ei ollut valmis kuulemaan vastausta.

Draco oli jumissa ajatustensa kanssa. Nyt kun Harry oli tässä hänen kanssaan, ei keskustelu tuntunutkaan luontevalta. Hän oli niin monesti haaveillut keskustelevansa Harryn kanssa ihan kaikesta, mutta todellisuus oli ihan muuta. Hän oli pettynyt ja häntä harmitti. Kunpa vain asiat olisivat toisin. Paremmin. Harrykaan ei osannut sanoa mitään. Tässä he istuivat ja söivät hiljaisuuden vallitessa. Ehkä he olivat liian erilaisia ja kasvaneet liian erilaisissa maailmoissa. Draco mietti rohkenisiko kysyä jotain pientä, mikä hänen mieltään oli askarruttanut.

”Etkö oikeasti tiennyt, että olet velho ennenkuin täytit 11-vuotta?” Draco kysyi.
Se kysymys oli jonkinlainen keskustelun avaus heidän välillään. Harry huomasi kertovansa lapsuudestaan ja elämästään Dursleyn perheessä, eikä kaunistellut asioita, vaikka ei hän kaikkea yhdeltä istumalta paljastanutkaan. Harry esitti vuorostaan kysymyksen ja oli Dracon vuoro raottaa omaa elämäänsä. Aika kului yhtäkkiä kuin siivillä ja heidän oli lopetettava ennenkuin kello tuli yhdeksän ja käytävillä liikkumiskielto tulisi voimaan. He kuitenkin päättivät tavata seuraavalla viikolla uudelleen. Draco hymyili itsekseen pitkästä aikaa kävellessään omaan tupaansa.

***

Ensilumi satoi Tylypahkan maille. Draco käveli yksinään ulkona ja oli vajonnut syvälle synkkiin ajatuksiinsa. Hän oli auttamattoman rakastunut ja kärsi siitä. Hän ikävöi Harrya niin että teki kipeää. He olivat tavanneet nyt kolme kertaa Tylypahkan keittiöllä. Draco oli tutustunut Harryyn ja tämän elämään. He olivat keskustelleet ja väitelleetkin muutamista asioista, mutta tulleet siihen tulokseen, ettei oikeaa mielipidettä ollut, oli vain näkökulmia asioihin joista oli turha kiistellä. Hän oli opettanut Harrylle muutaman arkipäiväisen loitsun, jonka avulla saattoi muutamat asiat tehdä helpommin kuin ilman taikaa.

Harry oli selvästi varautunut ja varovainen heidän tapaamisissaan. Aina he söivät ja joivat hyvin ja välttivät tiettyjen aiheiden puheeksi ottamista, kuten Pimeän Lordin ja kuolonsyöjät tai Harrylta odotettavat asiat liittyen Lordin epätoivoiseen kukistamiseen. Harry puhui yleisesti Weasleyistä, mutta vältti ottamasta puheeksi lähimpiä tupatovereitaan ja molemmat välttivät puhumasta Dracon rakastumisesta. Se ei ollut luonteva aihe, vaikka se olikin läsnä koko ajan. Se oli Dracon jokapäiväistä todellisuutta ja Draco saikin olla tyytyväinen, että Harry oli pitänyt sen tiedon itsellään. Mutta mitä Harry ajatteli siitä? Se ei ollut asia, jota niin vain kysyttäisi.

Helmikuu
Vasta kuukausi joululoman päättymisen jälkeen he tapasivat seuraavan kerran. Se oli Dracon mielestä ikuisuus. He olivat jutelleen niitä näitä, aika tavanomaisia asioita, mutta silti aika oli kulunut kuin siivillä ja kaikella tavalla mukavasti. Muuten päivät ja viikot matelivat omalla painollaan armoa antamatta. Edes huispausharjoitukset eivät antaneet Dracolle mielenrauhaa, sillä ne muistuttivat liiankin selvästi siitä ottelusta, mikä oli johtanut tämänhetkiseen tilanteeseen. Eikä otteluissa Rohkelikkoa vastaan ollut enää vanhaa jännitystä kun Harry ei kuulunut joukkueeseen. Hänen pitäisi vain pitää itsensä kasassa jollain lailla ja odottaa, että koulu parin vuoden kuluttua loppuisi kokonaan. Ehkä hän silloin unohtaisi Harryn, kun ei näkisi poikaa enää. Se ajatus kouraisi häntä syvältä. Tutuksi tullut kipu sydämen kohdalla muistutti olemassaolostaan.

Harry istui tapansa mukaan Rohkelikkotornin oleskeluhuoneen leveällä ikkunalaudalla. Ulkona satoi vähän lunta ja päivä alkoi jo vähän hämärtää. Hän lepuutti ajatuksiaan ja tyhjensi päänsä onnistuen siinä aika hyvin. Kun päätä eivät vaivanneet mitkään ajatukset, vaan saattoi hetkeksi saavuttaa ajatustyhjiön, kuten hän itse sellaista hetkeä kutsui, se rentoutti ja vei kaiken stressin hetkellisesti kokonaan pois. Harry tuijotti mitään näkemättä ulos, mutta havahtui sitten nähdessään yksinäisen hahmon kävelevän pihamaalla. Draco. Vaikka Draco oli pienen pieni piste kaukana alhaalla, Harry kyllä tunnisti pojan tämän tavasta kävellä.

Harry totesi, ettei Dracon näkeminen nostanut hänen stressitasoaan tai verenpainettaan, niinkuin se olisi ennen tehnyt. Hän löysikin itsensä usein miettimästä mitä ajatteli pojasta nykyään. Hän oli  oppinut tuntemaan toista hitusen ja ymmärtämään joitakin asioita, jotka olivat olleet ennen piilossa. He keskustelivat lähinnä kohteliaasti ja välttivät ottamasta puheeksi tiettyjä asioita. Harry totesi, ettei inhonnut Dracoa enää. Jos niin olisi, tuskin hän olisi ensimmäisen tapaamisen jälkeen enää ehdottanut toista. Harry huomasi uteliaisuutensa kasvavan keskustelu keskustelun jälkeen ja tapasi mielellään uudelleen. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa, että pitäisi Dracoa edes jonkinmoisena kaverinaan. Koulutoveri kuvaisi ehkä parhaiten sitä, miten hän heidän välinsä koki. Mutta entä Draco, mitä hän mietti?

Joululoman jälkeinen tapaaminen oli ollut tavallista vaisumpi. He huomasivat taas, että keskustelun aloittaminen oli nihkeää ja heidän juttelunsa pysyttelikin aivan tavanomaisissa asioissa. Harryn olisi tehnnyt mieli udella Dracon joululomasta, tulevista suunnitelmista ja haaveista ja sen sellaista. Aina hän huomasi jättävänsä utelut utelematta ihan vain sen takia, koska pelkäsi kuulla vastaukset, sellaiset totuuden sisältävät vastaukset. Voisihan Draco lämpimikseen puhua vaikka palturia. Mutta Harry ei kysynyt, eikä hän itse aloittanut puhumaan vastaavasti omista suunnitelmistaan. Hän oli jumissa. Mitä ihmettä hän pelkäsi kuulevansa Dracolta?

***

[Fairy tale]

2. osa

Helmikuu
Liian pitkä aika oli kulunut siitä, kun Voldemort oli antanut kuulua mitään itsestään ja se oli saanut monet liian varomattomiksi. Tylypahkan mailla oli tavanomainen suojaus, sillä merkkejä myrskyn nousemisesta ei näkynyt. Siksi välikohtaus Tylyahossa oli yllättävä ja kohtalokas.
”Harry, voi Harry”, Hermione valitti itkua äänessään.
”Voi hitto Harry, pysytkö omilla jaloissasi, hei kamu? Hermione auta, en jaksa taluttaa häntä yksin”, Ron pyysi. Tylyahossa oli sattunut jotain hyvin epämääräistä ja kaikki oli tapahtunut hiljaa ja niin salamyhkäisesti, että vasta kun jaloistaan vetelä ja päästään sekava Harry oli löytynyt Kolmen Luudanvarren kellariin vievien portaiden luota, olivat lähimmät ohikulkijat tajunneet, että pojalle oli sattunut jotain.

”Herra Potter, nyt ei ole aika nukahtaa. Minun täytyy saada tietää mitä tapahtui”, matami Pomfrey vaati ja riisui samalla sängyn laidalla hoippuvan pojan talvitakkia ja kaulahuivia pois. Matami läpsäytti tuiman tuntuisesti Harrya poskelle. Poika ei saisi menettää tajuntaansa, hänen tulisi saada tietää, jotta oikea hoitokeino voitaisi löytää nopeasti.
”En ole varma, mutta... minua puraistiin”, Harry sopersi.
”Keskellä päivää?” Hermione ihmetteli.
”Shhh, minne sinua puraistiin?” Matami vaati saada kuulla.
Harry näytti kaulaansa, jossa oli vielä selvät jäljet.
”Oliko se ihminen vai jokin olento?” Matami kysyi.
”Mut-mut... en tajua mitään”, Ron totesi päätään raapien.
”Näytti ihmiseltä... minua väsyttää.”

”Ei nyt, sinun täytyy pysyä hereillä”, matami sanoi ja ravisteli Harrya pitäen hänet istumassa.
”Näyttikö hän kalpeaihoiselta? Olisiko se mielestäsi voinut olla vampyyri?” Matami tivasi vielä.
”Vampyyri?” Ron sanoi ja näytti puulla päähän lyödyltä.
”Luulen niin”, Harry sanoi sanotuksi.
Matami skannasi taikasauvallaan Harryn ihoa vamman kohdalta ja sai kohta varmistuksen sen aiheuttajasta.
”Nyt nuoret, etsikää nopeasti nuoriherra Malfoy ja tuokaa hänet tänne”, matami komensi ja hätisti Ronin ja Hermionen pois sen kummempia selittämättä.

Harry vajosi sekavaan olotilaan ja hänen olonsa tuntui kuumeiselta. Matami antoi kaiken mahdollisen ensiavun ja juotti hänelle rohtoja, mutta ainoastaan yksi rohto voisi auttaa oikeasti ja toimia vastamyrkkynä. Siihen tarvittaisi vielä yksi ja tärkein ainesosa, jonka tässä tapauksessa herra Malfoy pystyisi antamaan, jos hän vain suostuisi siihen. Vain muutama tunti ja Harry olisi pysyväsi avun ulkopuolella ja hänestä tulisi vampyyri tai vähintään puolirotuinen. Sellaista ei ollut tapahtunut vuosikymmeniin, eikä niin saisi käydä nytkään. Oliko tämä jokin Voldemortin juoni tai irrallaan Voldemortista, sitä Pomfrey ei käynyt miettimään, mutta koulun suojauksia olisi lisättävä välittömästi. Niinpä hän lähetti valmiiksi juoksemisesta hengästyneet Ronin ja Hermionen suorittamaan uutta tehtävää, kun he olivat saaneet vähän hämmentyneen Malfoyn tuotua sairaalasiipeen.

”Herra Malfoy, luullakseni sinä voit auttaa, mutta vain jos teet sen omasta halustasi. En pakota sinua, mutta päätös on tehtävä hyvin nopeasti”, matami aloitti.
”Jos Harry on vaarassa niin tietysti autan”, Draco vastasi. ”Mikä häntä vaivaa?”
”Häntä on purrut vampyyri. Minulla on siihen vastamyrkkyä, mutta siitä puuttuu yksi ainesosa. Mutta haluan varmistaa sinulta muutaman asian.”
”Vampyyri?” Draco kalpeni ja rohjahti tuolille istumaan.

”Herra Malfoy. Puuttuva ainesosa on sellaisen henkilön veri, joka rakastaa vilpittömästi uhriksi joutunutta. Oletan syksyisen tapaamisemme perusteella, että sinun veresi olisi sopiva ainesosa vastamyrkkyä varten. Sydämesi on sen todistanut.”
Draco nyökkäsi.
”Vielä toinen asia. Oletko valmis siihen, että rakkautesi paljastuu ja tulee ilmi? Väittäisin, että jotkut oppilaista selvittävät hyvin nopeasti mitä aineksia vastamyrkky vaatii ja tieto luovuttamastasi verestä ei välttämättä jää salaisuudeksi. Minä en sitä kerro enkä paljasta, mutta oppilaat ovat hoksaavia sellaisissa asioissa.”
Draco kuunteli tarkkaavaisena ja nyökkäsi jälleen.
”On vielä yksi seikka, joka minun on mainittava. Vastamyrkyn sivuvaikutuksena käy erittäin todennäköisesti niin, että toipuva uhri kokee verenluovuttajan tunteita. Mutta tavallisesti se häviää muutamassa tunnissa.”

Draco ei osannut hetkeen sanoa mitään. Hän rakasti Harrya eikä ikimaailmassa antaisi toisen muuttua vampyyriksi, se oli selvä. Hänen oli siis otettava riski siitä, että hänen luovuttamansa veri olisi kohta kaikkien tiedossa. Mitä tuli hänen tunteisiinsa, niitä oli vaikea kertoa ja paljastaa Harrylle mutta jos sen piti tapahtua näin, niin sitten se vain tapahtui. Draco sulatteli kaikkea kuulemaansa.
”Ymmärrän. En tiedä olenko valmis, en ehkä ole koskaan mutta en voi antaa Harryn veren saastuvan”, hän sanoi ja ojensi kätensä Pomfreylle. Matami pisti hänen sormenpäähänsä pienen reiän ja tiputti tarvittavan määrän veritippoja vastamyrkkyyn. Matami alkoi herätellä Harrya sekavuudesta ja sai potilaansa nielemään vastamyrkyn.

Draco ei ollut varma siitä, missä hän halusi olla seuraavien hetkien aikana. Aivan pian sairaalasiipeen palaisivat Harryn ystävät tuoden rehtorin ja ehkä joitakin professoreita mukanaan. Ja Harry alkaisi vastamyrkyn vaikutuksen takia tuntea hänen kokemiaan tunteita. Draco päätti lähteä pois ja toivoi samalla välttävänsä pahimman – mahdolliset juorut ja pilkan. Hän vetäytyi omaan makuusaliinsa ja yritti lukea kirjaa. Hänen mielensä oli kuitenkin liian levoton siihen. Hän päätti etsiä Pansyn ja kertoa tytölle mitä oli tapahtunut. Pansy oli ennenkin kuunnellut ja tukenut häntä.

Harry näytti toipuvan sekavuudestaan. Matami Pomfrey antoi Ronin ja Hermionen olla hetken potilaansa luona ja piti nopean neuvottelun rehtorin ja muutaman turvallisuudesta vastaavan professorin kanssa. Hän ei sallinut, että Potteria kuulusteltaisi ja häirittäisi enää tänään. Matamilla oli pojalle vielä kerrottavaa, kunhan vieraat olisivat lähteneet.
”Nyt minun on pyydettävä jättämään potilas rauhaan ja lepäämään.” Hän istahti vielä itse potilaansa sängyn vierelle. Hänen olisi kerrottava totuus vastamyrkystä ja sen väistämättömästä sivuvaikutuksesta. Harry kuunteli keskeyttämättä. Yksi kyynel putosi hänen poskelleen. Se oli jo alkanut.

Harry jäi kohta yksin ajatustensa ja tunteittensa kanssa, tai oikeammin Dracon tunteitten kanssa. Hänestä tuntui tyhjältä ja surulliselta. Sitten tunteeseen sekoittui kaipausta, joka tuntui sydämen pohjassa saakka. Se oli kaipausta johonkin, jota ei voinut saada. Harryn tuli kylmä, eikä hän voinut pidättää kyyneliään. Hän saattoi vain miettiä ja arvailla, mihin nuo kaikki tunteet liittyivät ja mitä ne sisälsivät, mitä Draco mahtoi ajatella niin tuntiessaan. Harry veti peiton lisäksi myös ylimääräisen huovan ylleen, jotta hänen tulisi lämmin. Muutaman kerran hänen sydäntään viilsi ja raastoi, niin pahalta hänestä hetkittäin tuntui.

Tunnemyrsky muutti kohta muotoaan. Harry tunsi kuinka jokin lämmin läikähti hänen sisällään ja se kulki aallon lailla hänen selkärankaansa pitkin alhaalta ylös ja jatkoi matkaa ylimpään hiustupsuun saakka. Se sai hymyn huulille ja poskissa tuntui kihelmöintiä. Harryn oli pakko naurahtaa ääneen, hänellä oli niin ihanan kevyt ja rakastanut olo. Harryn oma tunne puski sen läpi ja hän tunsi olevansa hämmentynyt tajutessaan mitä hän oikein mietti. Hän hengitti syvään ja yritti rentoutua. Hänet valtasi kohta pettymys joka vaihtui pelkoon. Harry sukelsi peiton sisään ja toivoi tämän tunnekaaoksen jo päättyvän. Voiko yhden ihmisen elämään mahtua niin paljon tunteita laidasta laitaan. Hän käsitti, että tunsi niitä tunteita, joita Draco oli viime päivien aikana tuntenut. Harry nukahti lopulta kyyneleet silmissään. Viimeisenä tunteena oli taas tyhjyys, johon hän vajosi ennen nukahtamistaan.

***

Harry tiesi että hänen oli puhuttava Dracon kanssa. Hän ei voinut vain olla ja elää, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Draco oli pelastanut hänen minuutensa ja persoonansa muuttumasta joksikin toiseksi. Jos hän olisi muuttunut, hän ei olisi voinut elää tavallista ihmisen elämää vaan hänet oltaisi karkoitettu kaltaistensa joukkoon. Lisäksi häntä vaivasivat suunnattomasti kokemansa Dracon tunteet. Hänen olisi saatava jakaa kokemuksensa ja ainoa oikea ihminen siihen olisi Draco. Pojan tunteet eivät kuuluneet kenellekään muulle, eivät ne olisi kuuluneet edes hänelle. Harryn omat tunteet olivat ailahdelleet koetun jälkeen. Oli tapahtunut niin paljon, eikä kaikesta voinut puhua Ronille ja Hermionelle.

Maaliskuu
Vain muutama päivä oli kulunut, kun väistämätön tapahtui. Tylypahkan oppilaiden kanssa olisi ajankohtaista kerrata asioita vampyyreista, hämärän kulttuurista ja yhteisöstä ja vampyyrin puremista. Ja kun puremat tulivat puheeksi, siihen liittyi vastamyrkyn käsittely. Asiaa käsiteltiin lähes jokaisella oppitunnilla eri näkökulmista. Taikahistorian tunnit olivat poikkeuksellisen mielenkiintoisia. Muodonmuutosten tunnilla käsiteltiin muodonmuutosta teoriassa ja liemien tunnilla aiheena oli puremaan käytettävä vastamyrkky. Draco alkoi hermostua. Hän tiesi, ettei monikaan tiennyt hänen liittyvän jotenkin Harrylle tapahtuneisiin asioihin, mutta hän ei voinut olla varma siitä, mitä Harry mahdollisesti oli kertonut lähimmille ystävilleen. Harryn lähimmät tupatoverit olivat etsineet hänet Tylyahon viikonloppuna kuin kiireen kaupalla sairaalasiipeen. Draco livahti pois luokasta ennenkuin oppitunti ehti edes alkaa.

Harry huomasi Dracon lähdön, mutta ei miettinyt sitä sen enenpää. Hän huomasi samalla ohimennen Parkinsonin, jonka ilme näytti samaan aikaan kireältä ja huolestuneelta. Tunti alkoi ja professori loihti taululle vampyyrin pureman vastamyrkyn ainesosat ja valmistusohjeen.
”Harry, tuli vain mieleeni”, Hermione aloitti. ”Vastamyrkkyluettelossa mainitaan seitsemän veripisaraa velhon tai noidan luovuttamana. Teho on täysin varma ja vastamyrkky voi onnistua kunnolla vain ja ainoastaan, jos veren luovuttaja rakastaa uhria pyyteettömästi. Luovuttaja voi olla myös omainen tai lähisukulainen. Kenen verta sinun vastamyrkyssäsi oli?” Hermione kysyi pohtivaan sävyyn.
Ronin ilme oli näkemisen arvoinen.

”Harry?” Ron kysyi varovasti.
Harry oli valahtanut kalpeaksi. Oli yleisesti tiedossa, ettei Harrylla ollut taikovia sukulaisia tai lähiomaisiksi laskettavia ja nyt hänen kaksi ystäväänsä punnitsivat sitä, että verta ei oltu pyydetty kummaltakaan heistä.
”E-en ole varma”, Harry sopersi, vaikka hän muisti hämärästi sumuisen olotilansa läpi käsittäneensä että luovuttaja oli Draco. Ei hän sitä silloin ollut tajunnut, eikä ymmärtänyt että tässä voisi käydä näin. Ilmeisesti Draco oli tajunnut ja livahtanut sen takia pois. Hänen olisi puhuttava Dracon kanssa vielä tänään... tai mieluummin heti.

Harry nousi paikaltaan ja ehti vain ohimennen kuulla Hermionen sanovan ”Malfoy.” Harry näki luokan takana istuvan Parkinsonin paljonpuhuvan katseen. Tyttö tiesi. Hän harppoi monet portaat ylös Rohkelikkotornille ja kaivoi matka-arkustaan Kelmien kartan. Yksi pikainen minuutti ja hän oli selvittänyt Dracon olinpaikan. Poika oli ulkona huispauskentän laitamilla. Harry harppoi samat portaat takaisin alas ja pukeutui matkalla.

”Draco!”
Draco istui katsomon ylärivistöllä. Harry oli aivan hengästynyt päästessään perille. Hän oli vain juossut viimeisen puolen tunnin ajan portaita ylös ja alas ja vielä yhdet rappuset ylös. Draco kuuli Harryn huudon ja jäi odottamaan, että poika pääsisi ylös saakka. Harry läähätti ylös päästyään ja vain huohotti hengästyneenä. Katsomon penkeillä oli ohut lumikerros ja jostain pilvien takaa pilkahti auringonvalo saaden lumen kimaltamaan kauniina helminä. Harry huomasi Dracon poskien olevan punaiset ulkona olemisesta.

”Draco, olen pahoillani”, Harry sanoi.
Draco katsoi häneen ihmeissään, eikä ollut ihan varma mitä toinen tarkoitti.
”Mitä tarkoitat?”
”No kun, ei sinun olisi tarvinnut tai siis. Tarkoitan sitä vastamyrkkyä. En ole edes kiittänyt sinua.”
”Nythän voit tehdä sen”, Draco totesi ja hymyili vähän.
”Kiitos. Jään sinulle pahasti velkaa”, Harry sanoi ja katsoi Dracoa silmiin kiittäessään. Draco katsoi häneen, mutta ei voinut jäädä katsomaan pitemmäksi ajaksi vaan laski katseensa alas. Harry istui hänen vierelleen.

”Tulitko tänne asti kiittämään? Olisi sen ehtinyt myöhemminkin.”
”En tullut ainoastaan kiittämään, minulla on muutakin asiaa.”
Draco vilkaisi häntä uteliaana.
”Kun tuota. Matami Pomfrey kertoi mitä tapahtuu kun otan sen vastamyrkyn. Se oli hirveän henkilökohtaista. Ei minulla olisi ollut oikeus... kaikki ne tunteet”, Harry soperteli.
Draco piti katseensa luotuna alas. Hän ei tarkkaan ottaen edes tiennyt mitä kaikkea Harry oli kokenut ja tuntenut. Hän saattoi ainoastaan arvailla.

”Se nyt vain tapahtui emmekä me voi sille mitään”, Draco sanoi.
”Mutta olen pahoillani. Ne tunteet kuuluvat sinulle, ei minulle. Olin täysin tunnemyrskyssä muutaman tunnin. Ensin olin surullinen ja... se oli painostavaa, minä...”, Harryn ääni sortui vähän. ”Sitten kohta olisin voinut halata koko maailmaa. Äh, en osaa selittää.”
Draco tuijotti kengänkärkiään ja painoi talvilakkinsa tiukemmin päähän.
”Sitten tunsin suurta pettymystä ja tyhjyyttä. Sydämeeni sattui. En voi käsittää miten yksi ihminen voi kantaa niin paljon tunteita sisimmässään”, Harry selitti ja pidätteli kyyneliään, jotta ne eivät pääsisi valloilleen.
”En olisi osannut kertoa sinulle, mutta nyt minun ei tarvitse selittää mitään. Ehkä näin on helpompi”, Draco totesi hiljaa.

”Unohdat yhden asian. Minä kyllä tunsin kaiken sen, mutta en tiedä mitä sinä ajattelet”, Harry sanoi etsien Dracon katsetta. Tällä kertaa Draco katsoi Harryyn, eikä kääntänyt katsettaan pois. Hän näki Harryn kasvoilla surua ja myötätuntoa. Vihreät silmät pyöreiden silmälasien takana kiilsivät  pidätetyistä kyynelistä. Harry katsoi Dracon sinisenharmaisiin silmiin ensimmäistä kertaa elämässään kunnolla. Ne tuntuivat kuvastavan kaikkia niitä tunteita, joita hän oli kokenut. Pojan silmät olivat surulliset, mutta samalla lämpimät ja kirkkaat. Harry huomasi, että pojan vaaleista hiuksista poiketen kulmakarvat ja ripset olivat tummat.

”Sinä kyllä tiedät, mitä minä mietin. Et kaikkea, mutta osan”, Draco sanoi ja silloin hän todisti yhden kyyneleen karkaamista Harryn poskelle. Mitään ajattelematta hän nosti peukalonsa kuivaamaan kyyneleen ja tajusi vasta sitten mitä oli tehnyt. Häneen iski pieni pakokauhu. Harry huomasi Dracon pelästyneen katseen ja otti pojan käden omaansa kuin rauhoittaakseen toista.
”Ei se haittaa.”

Dracon sydän hakkasi kiivaasti ja kuumotus nousi korviin saakka. Harry ei irrottanut hänen kädestään, mikä oli kaiketi hyvä asia. Mutta mitä Harry ajatteli kaikesta tästä ja hänestä?
”Harry...?”
”Niin.”
”Miksi lähdit kesken tunnin ja tulit tänne?”
”No tuota. Tunnin aihe alkoi olla aika kuumaa tavaraa. Käsitin sen vasta kun lähdit. Hermione alkoi kysellä ja minä halusin ehtiä puhumaan kanssasi ennenkuin... ennenkuin koko Tylypahka tajuaa.”
”Mitä sinä siitä välität?” Draco kysyi ihmeissään.

Harry oli hetken hiljaa ja punnitsi sanojaan. Hän rutisti Dracon kättä kovempaa.
”Tätä on nyt hiton vaikea sanoa, mutta olet tainnut sulattaa minua vähän. Minä välitän - sinusta.”
Harry tunsi kuinka hänen poskensa hehkuivat. Perhoset tuntuivat lepattavan hänen sisuskaluissaan hänen sanoessaan nuo sanat ääneen. Kuinka valtava merkitys ääneen lausutuilla sanoilla olikaan, Harry sai nyt huomata sen. Draco puristi hänen kättään kuin vastaukseksi ja Harry sai nähdä pojan kasvoilla lämpimän ja kiitollisen hymyn.
 
”Mitä aiot tehdä tai sanoa, kun palaat koululle? Jos kaikki tietävät?” Harry kysyi.
Draco kohautti hartioitaan.
”En tiedä”, hän vastasi rehellisesti. ”Mitä sinä sitten aiot?
”Mitä sinä haluat että teen?” Harry kysyi. ”Minun on varmaan sanottava jotain ainakin Ronille ja Hermionelle. He tulevat kyselemään ja utelemaan ihan kaiken.”
”Pansy tietää jo, hän on kuunnellut ja ymmärtänyt minua. Ja nyt ymmärrän kuinka reilu olet ollut  minua kohtaan”, Draco totesi. ”Rohkelikot voisivat nyt osoittaa lojaalisuutensa sinulle.”
”Olet oikeassa. Ja ei, rohkelikot eivät saa olla luihuista huonompia, ei ainakaan tässä asiassa”, Harry sanoi ja sai Dracon kyynärpäästä pukkauksen kylkeensä.
”Kerrot mitä kerrot, se on sinun asiasi. En voi estää.”
He kävelivät yhdessä takaisin koululle ja erkanivat sitten omiin tupiinsa.

Harry sai vastaansa kysymysten tulvan. Hän linnoitautui Ronin ja Hermionen kanssa rauhalliseen paikkaan ja kertoi kaiken syksyn huispausottelusta alkaen. Hän kuitenkin valikoi sanojaan oli yritti olla paljastamatta liikaa. ”Ja koska olin tehnyt Malfoyn kanssa syksyllä sovinnon, matami Pomfrey tuli ajatelleeksi että hänen verensä toimisi vastamyrkyssä”, Harry lopetti tarinansa.
”Harry, nyt en kyllä usko tuota. Et usko itsekään”, Hermione sanoi heti. ”Jos olisi kyse vain sovinnosta ja vihanpidon lopettamisesta, ei sellaisella ole riittävää tehoa. Tajuatko Harry, Malfoyn täytyy rakastaa sinua tosissaan ja pyyteettömästi. Mitä sinä jätit kertomatta meille?”
”Hermione, miten sinä voi selvittää tuollaiset asiat muutamassa hetkessä ja väittää että Malfoy voisi rakastaa yhtään ketään? Tai ainakaan Harrya. Hehän vihaavat toisiaan, eikö niin Harry?” Ron kysyi vielä.
Harry punastui. Hermionea ei voinut niin vain höynäyttää.
”Hyvä on, olet oikeassa”, Harry myöntyi.

”Harry, älä nyt vain sano että sinä rakastat Malfoyta. Se tästä vielä puuttuisi”, Ron sanoi ja naurahti epäuskoisena.
”Ei niin ole vielä päässyt käymään, mutta en inhoa häntä enää. Hän on ihan mukava”, Harry selitti.
”Miten niin ei vielä?” Hermione takertui Harryn käyttämiin sanoihin. ”Olet ilmeisesti antanut itsellesi luvan siihen, että niinkin voi vielä käydä vai mitä Harry?”
”Okei, ei puhuta tästä enää tänään. Toivon vain että olette yhtä lojaaleja minulle, mitä Parkinson on ollut Dracolle. Kukaan muu ei saa tietää mitään ja se on hyvin pitkälle teistä kiinni. Vain te tiedätte, miksi Dracon piti tulla sairaalasiipeen. En tiedä näkikö häntä siellä edes kukaan muu. Mutta monet voivat alkaa epäillä jotain. Matami Pomfrey aavisti, että näin saattaa käydä.”
”Ei elämä kamu. Tätä on vaikea niellä. Lupaan olla paljastamatta mitään, mutta en voi luvata ettenkö puhuisi unissani”, Ron jupisi.

Huhtikuu
Seuraavina päivinä Harry sai kuulla Ronilta jatkuvasti jotain pientä, kun muut eivät olleet kuulolla. Ei saamari, Harry tai älä hitossa kamu nyt sorru ja muuta sen kaltaista. Harry oli helpottunut, että Ron suhtautui asiaan niinkin kevyesti. Tai no, eihän hän varsinaisesti ollut ihastunut Dracoon tai mitään sellaista. Hän tapasi Dracoa taas silloin tällöin keittiöllä tai muussa katseilta rauhallisessa paikassa. Kerran heidän juttelunsa päättyi yhteiseen naurunpuuskaan, josta ei meinannut tulla loppua. Sen jälkeen heidän tapaamisensa olivat enemmän valoisia ja he nauroivat usein. He rohkenivat avata vähitellen enemmän elämästään toiselle ja kerran he olivat täyttä vauhtia menossa siihen suuntaan, että alkaisivat kohta haukkua toisiaan, mutta huomasivat sen ja lopettivat ennekuin pääsivät kunnolla vauhtiin. Oli helpottavaa huomata, kuinka asioita pystyi sopimaan.

He puhuivat myös Voldemortia sivuavia tai siihen liittyviä asioita. Draco tosin käytti velhosta nimitystä Pimeän Lordi, eivätkä kuolonsyöjät olleet mitenkään Dracon lempiaiheita. Hän kertoi että häntä varmasti jossain vaiheessa pyydetään liittymään heihin, mutta hän ei ollut haaveillut sellaisesta elämästä. Hän toivoi mieluummin, että Lordi pääsisi hengestään ennenkuin häntä alettaisiin painostaa mihinkään. Harry avasi vähän siitä, mitä häneltä odotettiin ja miksi hän oli Poika joka elää. Draco kuunteli tarkkaavaisena, ei hän ollut koskaan täysin käsittänyt Harryn roolia Lordin kukistamisessa, mutta nyt se näytti päivänselvältä. 

***

Kesäloma
Kesäloman alkuun oli enää muutama päivä. Dracoa revittiin jatkuvasti kahtaalle. Hän oli ystävystynyt Harryn kanssa, mutta heidän välillään ei ollut muuta, tai niin hän asian näki. Hän jutteli Harryn kanssa ja he nauroivatkin nykyisin usein. Harry oli ystävällinen ja mukava, mutta ei antanut Dracon ymmärtää mitään muuta. He olivat ystäviä ja voisivat sellaisina pysyä. Draco alkoi pelätä, että Harry löytäisi jonkun, johon tämä ihastuisi ja ehkä rakastuisikin ja silloin pojalla ei enää olisi aikaa Dracolle ja lopulta Draco jäisi yksin ja unohdetuksi. Kun Tylypahkan juna viimein saapui Lontooseen, tuntui alkava kesäloma Dracosta vain piinaavalta ajalta, erossa Harrysta.

Harry ei näyttänyt olevan yhtään sen iloisempi. Häntä painoi ajatuskin kesästä, jonka hän joutui viettämään Dursleyillä. Hän hyvästeli hajamielisenä ystävänsä juna-asemalla. Mitä muuta hänen kesänsä olisi, kuin jatkuvia palvelustehtäviä ja omaan huoneeseen lukittautumista. Jos hyvä tuuri kävisi, hän pääsisi viimeiseksi yhdeksi tai kahdeksi viikoksi Kotikololle ennenkuin uusi kouluvuosi alkaisi. Harry käveli tavaroineen sovittuun paikkaan muutaman korttelin päähän, jossa Vernon-setä odotti autollaan. Tapaamisessa ei ollut jälleennäkemisen iloa, vain muutama tuhahdus ja murahdus. Harrylta kesti tovin saada painava matka-arkkunsa nostettua kuljetuskärryltä auton takakoppaan.

Vasta yläkerran huoneeseen päästyään Harry antoi itsensä romahtaa. Hän ikävöi jo nyt lähimpiä ystäviään, huispausta, Tylypahkan ruokaa ja sellaista mukavaa vapaa-aikaa jonka sai käyttää siten kuin halusi. Hän kaipasi rohkelikkojen oleskeluhuonetta ja lupaa taikoa, yhteistä naurua ja pelailua sisällä tai ulkona, viikonlopun käyntejä Tylyahossa ja vaaleahiuksista luihuispoikaa. Hän oli aivan kesän kynnyksellä käsittänyt, mitä Draco oli alkanut hänelle merkitä, mutta hän ei ollut osannut pukea ajatuksiaan ja tunteitaan sanoiksi. Tylypahkalaiset olivat toki kiinnittäneet huomiota siihen seikkaan, että heidät kaksi saattoi nähdä jossain kahdestaan juttelemassa ja nauramassa yhdessä. Heidän sovintoonsa ja kaveruuteensa oli aika pian totuttu ja se oli lähentänyt vähitellen myös muiden eri tupien oppilaiden välejä.

Harry oli viimein ymmärtänyt kuinka paljon hän piti Dracon seurassa olemisesta ihan vain pojan itsensä takia. Draco oli älykäs ja huumorintajuinen ja viljeli hyvin usein sarkastista huumoria siellä missä hän kulki. Vasta viikko sitten he olivat maanneet ruohikolla vieretysten ja nauttineet auringonpaisteesta ihollaan. He olivat selvittäneet V.I.P. -kokeensa ja oli aika ottaa rennosti. Draco oli näyttänyt ehkä hitusen synkältä, mutta se oli aika tavallista. Harryn oli tehnyt mieli kertoa, mitä hän tunsi ja ajatteli, mutta pelkäsi sanoa sitä. Hänen oli tehnyt mielensä ottaa Draco tiukkaan halaukseen ja suudella tätä. Hän oli käsittänyt rakastuneensa, mutta ei ollut osannut tehdä asialle mitään. Hän ei ollut enää varma mitä Draco tunsi häntä kohtaan vai oliko se mennyt ohitse ja olivatko he nyt ystäviä siinä missä muidenkin kanssa. Dracon ajatteleminen teki kipeää ja hän itki pahaa oloaan ja ikäväänsä tyynyään vasten.

”Alahan poika tulla sieltä!” Kuului jostain alakerrasta Vernon-sedän ääni. Harry päätti ettei kuullut, hän oli aivan liian hajalla, jotta olisi antanut hajottaa itseään lisää. Hän kyllä tiesi ettei hänen mielipiteillään ollut väliä. Hän joutuisi menemään alakertaan ennemmin tai myöhemmin. Portaista kuului raskaiden askeleiden töminää.
”Alahan tulla, turha leikkiä nukkuvaa”, setä rymisteli oven taakse ja hakkasi ovea ennenkuin sai sen auki jollain konstilla.
”Ja pese naamasi poika.”
Harry kävi kylpyhuoneessa pesemässä itkuiset kasvonsa ja laskeutui alakertaan.
”15-vuotias ja vielä itkupilli”, Dudley ilkkui nähdessään serkkunsa.

”Me lähdemme reilun viikon kestävälle lomamatkalle ylihuomenna ja jätämme sinulle tämän listan töistä, jotka sinun tulee huolehtia kuntoon poissaollessamme”, setä sanoi ja läjäytti listan keittiön pöydälle.
”Saat aloittaa työt jo huomenna, sillä meidän aikamme menee tietysti matkalaukkujen pakkaamiseen ja uusien kesävaatteiden hankkimiseen”, Petunia-täti selitti.
Harry silmäili läpi listaa, johon hänelle tarkoitetut askereet oli kirjattu. Häntä harmitti suunnattomasti se seikka, ettei hän voinut alaikäisenä käyttää taikaa hyväkseen, jotta olisi selvinnyt tehtävistä nopeammin. Hän tunsi olevansa kuin Tuhkimo, jonka tuli kerätä lattialle levitetyt herneet ennenkuin voisi lähteä juhliin. Harry vain nyökkäsi ottaessaan listan itselleen. Hän ei ollut varma saisiko edes kaikkia töitä suoritettua ajoissa. Töitä oli matonpesusta ikkunanpesuun ja vaikka mitä sen lisäksi. Talossa riitti mattoja ja ikkunoita yksistään jo niin monta, että siihen saisi kulumaan kokonaisen viikon.

Draco yritti saada päivänsä kulumaan pitämällä huolta kunnostaan. Joka päivä hän huispasi, juoksi tai treenasi uima-altaalla. Toisinaan hän ehti tehdä kaikkea samana päivänä. Sadepäivinä hän antoi keholleen palautumispäivän ja luki paljon. Uppoutumalla pitkään tarinaan, hän saisi vaeltelevat ajatukset pidettyä kurissa.
”Draco, onko sinulla huolia tai murheita?” Narcissa kysyi pojaltaan heidän lopetellessa kahdenkeskistä päivällistään. Draco otti toista annosta jälkiruokaa kulhoonsa.
”Miksi kysyt?” Draco ihmetteli.
”Aina kun murehdit tai olet allapäin, syöt tavallista enemmän makeaa. Sinulle on maistunut makea erityisen hyvin tämän kesän aikana. Minä tunnen sinua sen verran, Draco”, hänen äitinsä sanoi ja näytti vähän huolestuneelta.
”Olet oikeassa. Mutta uskoisin että se menee ohi”, Draco sanoi ja hymyili vähän.

Draco tiesi jotain Harryn kertoman pohjalta, miten tämän kesä saattaisi kulua ja hän oli pahoillaan pojan puolesta. Pöllöpostia saattoi yrittää lähettää, mutta Harry ei voinut vastata niihin. Ei voinut sopia tapaamisia Viistokujalle tai mitään muutakaan. Niinpä Dracon piti tyytyä muiden ystäviensä seuraan kesän aikana ja yrittää pitää hauskaa. Hän mietti myös sellaista vaihtoehtoa, että hän voisi unohtaa Harryn ja löytäisi uuden rakkauden kohteen. Hänellä oli ollut aikaisempina vuosina Tylypahkassa ihastumisia muutamiin tyttöihin ja yhteen poikaan, jotka olivat kuitenkin menneet ajan kuluessa ohi. Tämä oli aivan erilaista. Hän tunsi syvällä olemuksessaan, että tämä ei menisi ohitse vaikka vuodet kuluisivat. Tämä tulisi kuluttamaan hänet loppuun, jos hän ei saisi Harrylta vastarakkautta.

Draco löysi itsensä monta kertaa kirjoittamasta Harrylle, mutta kaikki kirjeiden ja viestien alut hän hylkäsi ja heitti takkatuleen. Ei hän voinut avautua tunteistaan kirjeessä, ei hän saanut kuulostaa liian synkältä, mutta ei liian iloiseltakaan jos Harrylla olikin kurja kesä. Kesä oli pahentanut hänen sydänsärkyjään. Ne olivat olleet kauan poissa tai vain muistuttamassa silloin tällöin olemassaolostaan, kun hän oli ollut koulussa. Nyt kun hän ei nähnyt Harrya lainkaan, häneen oli alkanut sattua enemmän. Draco leikitteli ajatuksella koulun vaihtamisesta. Jos hänen elämänsä muuttuisi ulkoisesti, ehkä se auttaisi myös sisäisiin tunteisiin. Pohtiessaan asiaa perinpohjin, hän tiesi, ettei se olisi mikään ratkaisu. Hänen oma minuutensa ei häviäisi mihinkään, vaikka hän yrittäisi paeta. Hänen olisi vain elettävä elämäänsä eteenpäin ja otettava vastaan mitä se tarjosi, hyvässä ja pahassa.

Harrylla oli nälkä. Hän kaipasi aivan tavallista kotiruokaa perunoineen ja kastikkeineen porkkanaraasteen kanssa. Kyllä hän ruokaa sai, ainakin Dursleyn perheen mittapuun mukaan. Harry söi mitä toisilta jäi syömättä, eikä se aina riittänyt. Hän söi lisäksi leipää, mutta se ei ollut sama asia, kuin tavallinen lämmin ruoka, jota hän kasvana nuorena ja paljon liikkuvana ja kotitöitä tekevänä olisi tarvinnut runsaasti. Pöllöposti toi syntymäpäivätervehdyksen Kotikolosta koko Weasleyn perheeltä ja Hermionelta. Tervehdyksen mukana oli Mollyn leipoma kahvikakku, jonka Harry söi nälkäänsä lähes yhdeltä istumalta. Muita tervehdyksiä ei koko kesänä ollut tullut ja Harry alkoi laskea päiviä, jolloin hän pääsisi pois kesävankilastaan.

***

”Harry, mukavaa nähdä sinua”, Molly sanoi ja halasi laihaa Harrya. Harry hymyili vaisusti ja istahti ruokapöydän äärelle. Hän oli lähes sekopäinen siitä helpotuksesta, että oli päässyt pois Likusteritieltä ja oli nyt kunnollisten ihmisten seurassa. Bonuksena hän saisi vatsansa täyteen ruokaa.
”Harry!” Hermione tuli ja rutisti hänet tiukkaan halaukseen ja kohta hänen toiselle puolelle ilmestyi Ron.
”Moi kamu. Viimeinkin pääsit tänne. Voin vain kuvitella että olet odottanut ja laskenut päiviä.”
”Niin olen tehnyt. Loistojuttu olla täällä, oikeasti”, Harry sanoi.
”Voi Harry”, Molly totesi sitten. ”Olet päässyt aivan liian laihaan kuntoon. Ruoka on valmista tuossa tuokiossa.”
”Kiitos Molly.”

Harry oli ärtynyt vielä monta päivää Kotikoloon päästyään ja laittoi sen jatkuvan nälän piikkiin, joka alkoi hävitä vasta monen päivän syömisen jälkeen. Hän väsyi herkästi, eikä jaksanut innostua pitkistä huispausmatseista ulkona. Hänet oli ajettu lukemattomilla kotitöillä ja vähällä ruoalla loppuun, eivätkä hänen lihaksensa olleet pysyneet kunnossa sitä menoa. Onneksi Molly käsitti tilanteen ja antoi pojan nukkua ja syödä omaa tahtiaan, eikä pyytänyt auttamaan, vaikka Harry muutaman kerran tarjoutuikin. Niin rentouttavaa ja mukavaa kuin Kotikoloon oli viimein päästä, Harry ei osannutkaan nauttia olostaan täysillä. Hänen aikansa tuntui kuluvan fyysiseen toipumiseen. Silloin kun hän ei nukkunut, mutta lojui muuten vain sisällä tai ulkona, hän osittain odotti jo koulun alkamista. Hän tajusi ikävöivänsä myös vaaleaa luihuispoikaa yhä enemmän.

***

Syyskuu
Tylypahkan pikajuna oli viimein saapunut Tylyahoon ja satamäärin oppilaita hyöri matka-arkkujensa kanssa hakeutuen omiin ryhmiinsä. Draco oli istunut koko matkan omien tupalaistensa seurassa yrittäen keskittyä yhteiseen vitsailuun ja huulenheittoon. Häntä jännitti nähdä Harry pitkästä aikaa. Olisivatko heidän välinsä ennallaan? Mitä Harrylle kuului ja miten hänen kesänsä oli mennyt? Draco luuli nähneensä pojasta pienen vilauksen ennekuin thestralin vetämät vaunut nytkähtivät liikkeelle. Hänen vatsansa oli kipeä jännityksestä ja odotuksesta. Mitä ihmettä hän voisi sanoa muutaman kuukauden jälkeen Harrylle? Oliko hän Harrylle vain yksi koulutoveri, jonka oli voinut unohtaa kesäloman ajaksi? Draco kuljetti matka-arkkunsa hajamielisenä omaan tupaansa ja suuntasi sitten kulkunsa Suureen Saliin, jossa alkaisi lajitteluseremonia ja illallinen.

Illallisen jälkeen aulassa Draco tajusi jonkun vetävän häntä hihasta sivummalle. Se oli Harry. He livahtivat ulos viileään iltaan, jossa viimeiset auringonsäteet vielä valaisivat horisonttia.
”Draco, meidän täytyy puhua”, Harry aloitti vakavalla äänellä ja harppoi samalla pihan poikki etsien rauhallista paikkaa. Draco säikähti vähän Harryn äänensävyä, mutta pysytteli pojan perässä.
He kävelivät kasvihuoneille, joiden tuntumassa oli pieni villiyrttipalsta, johon Harry viimein pysähtyi.
”Draco. En tiedä kuinka sanoisin tämän...”
”Harry?” Draco nielaisi ja pelkäsi mitä hän kuulisi.
”En tiedä mitä sinä tunnet tai tunnetko minua kohtaan enää mitään. Niin paljon aikaa on kulunut”, Harry aloitti. Draco käänsi katseensa maahan ja yritti pitää itsensä kasassa.
”Niin”, Draco sanoi ja yritti peittää ääntään särkymästä.

”Draco. Minä ikävöin sinua koko pitkän kesän. Tajusin vähän ennen kesälomaa, että minä... että olen rakastunut sinuun. Pelkäsin kertoa, koska en tiennyt mitä ajattelet.”
Draco ei ollut uskoa korviaan. Aivan spontaanisti hän kietoi kätensä Harryn ympärille rutistaen toisen tiukkaan halaukseen.
”Harry. Minä pelkäsin koko kesän, että olet löytänyt jonkun toisen. Minä olen ajatellut sinua ja minulla on myös ollut ikävä.”
”Anteeksi etten kertonut aikaisemmin. En rohjennut”, Harry pahoitteli.
Draco vapisi tukahdetuista tunteista, jotka etsivät ulospääsyä. Harry silitti hänen selkäänsä hellästi ja piti lähellään. Kohta Draco nosti kätensä Harryn kasvoille ja uppoutui vihreisiin silmiin, jotka katsoivat hänen omiaan.
”Minä ajattelin sinua joka päivä. En osannut kirjoittaa, vaikka yritin monta kertaa.”

Harry tunsi Dracon sormien kosketuksen kasvoillaan ja hiuksillaan. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun he olivat näin lähellä toisiaan. Se oli häkellyttävää. Harry laski kätensä Dracon lanteille ja huokaisi silkasta mielihyvästä. Silloin Draco kurosi viimeiset sentit heidän väliltään ja suuteli Harrya kevyesti huulille. Harry hymyili vastaukseksi ja aloitti uuden suudelman. Hän maistoi Dracon suolaisen kyyneleen sen aikana ja haistoi Dracon tuoksun. Kesken herkän tapaamisen, jossain välähti salamavalo. Joku oli ikuistanut heidän hetkensä. Harry hätkähti ja katsoi säikähtyneenä Dracoon.
”Harry, minä en jaksa enää piilotella tunteitani. En jaksa välittää aiheutammeko ulkomaailmalle jonkinlaisia väänteitä. Toivon todella, ettei se haittaa sinua. Olet minulle tärkein ihminen ikinä, jonka olen tuntenut”, Draco sanoi.
”Kiitos Draco. Mihin pyöritykseen joudummekaan, olen iloinen että seisot rinnallani”, Harry sanoi kietoutuessaan uudelleen ihanaan läheisyyteen, jonka hän tunsi Dracon käsien kietoessa hänet otteeseensa.


Loppu