Nimi: Kaiken rohkeutensa keräten
Kirjoittaja: Rowena
Genre: Draamaromanssi
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Tonks
Vastuuvapautus: Rowlingin maailmaa, ei minun!
Tiivistelmä: Tonks on raskaana, Remus on ottanut hatkat ja Andromeda on pahana.
A/N: Tämä ficci on kirjoitettu synttärilahjaksi Fiorellalle. Paljon onnea <3!
Lisäksi tämä osallistuu lainaushaasteeseen, minulle arvottu lainaus on kursiivilla heti ficin alussa.
Kaiken rohkeutensa keräten
Ellei joku kaltaisesi välitä kauhistuttavan paljon, mikään ei tule muuttumaan paremmaksi.
Remus Lupin oli elämässään ollut monessa tukalassa tilanteessa. Mutta pitkään aikaan hän ei ollut ollut näin peloissaan. Hän seisoi kaksikerroksisen, valkoisen kivitalon kuistilla, oli seissyt jo hyvän tovin. Pakkasesta huolimatta hänellä on hirvittävä hiki. Portailla könöttävä kotitonttupatsas tuijotti häntä itseriittoisena.
”Joko olet kasannut itsesi?” patsas kysyi honottavalla äänellä. Remus veti syvään henkeä – hyvä sisään ja paha ulos. Mutta mikä tässä tilanteessa oli hyvää ja mikä pahaa? Oliko Harry Potter, teinipoika, todellakin ollut oikeassa käskiessään Remusta tekemään tämän?
”Olen.”
”Hyvä. Minä ilmoitan sinut emännälle.”
”Minä… hyvä on.”
”Krhm! Rouva Tonks, täällä on vieras!” patsas kailotti.
Remus sulki silmänsä. Hän ei tajunnut, miksi Andromedan ja Tedin ovella oli tuollainen keskiaikainen porttivahti! Miksei heidän oveensa voinut vain normaalisti koputtaa?
Ulko-ovi avautui aivan liian pian. Remus säpsähti nähdessään Andromedan. Hän ei varmaan koskaan tottuisi siihen, miten paljon sisareltaan Bellatrixilta Andromeda näytti, hänellä vain oli vaaleammat hiukset ja ystävällisemmät silmät. Paitsi nyt. Nyt silmät kaventuivat Remuksen nähtyään pieniksi viiruiksi ja tummuivat aivan samanlaisiksi kuin Bellatrixin omat. Remuksen suuta kuivasi.
”Remus. Nyt on kyllä vaikea uskoa.”
”Saanko tulla sisään?”
”Tule ihmeessä. Odotimme sinua tosin jo kaksi kuukautta sitten”, Andromeda sanoi kylmästi, mutta päästi Remuksen ohitseen sisälle. Remuksesta tuntui kuin hän olisi mennyt viimeiselle tuomiolle.
”Onnea matkaan!” kotitonttupatsas huusi ja nauroi päälle. Andromeda veti oven perässään kiinni. Sisällä oli painostavan hiljaista.
”Tuota… onko Dora kotona?”
”On. Mutta antaa hänen nukkua, hän on nukkunut viime aikoina tavattoman huonosti”, Andromeda sanoi merkitsevästi ja Remus nyökkäsi, vaikka kylmä kauhu alkoi hyvää vauhtia vallata hänen mieltään. Keskustelutuokio Andromedan kanssa oli juuri se, minkä hän oli toivonut välttävänsä.
”Selvä. Entä Ted?”
”Hän on työmatkalla. Tulee vasta huomenna.”
Remus kirosi mielessään. Hän oli suunnitellut vierailua Tonksien luokse melkein viikon, ja nyt, kun hän vihdoin oli rohkaissut mielensä, joutui hän olemaan kahdestaan Andromedan kanssa. Tämä ei ollut mennyt ollenkaan suunnitelmien mukaan. Mikäpä Remuksen elämässä koskaan menisi.
”Teetä?”
”Kiitos.”
Tonksien keittiö oli ahdistavan siisti. Siellä ei koskaan ollut mitään ylimääräistä, ei tiskaamattomia tiskejä, ei ruoanmurusia pöydällä. Remus istuutui varovasti valkoisen puupöydän ääreen. Pöydällä oli maljakossa keltaisia sieppelikukkia ja liedellä kattilassa porisi jotakin, mikä tuoksui aivan joululta.
”Kaksi palaa sokeria, niinkö se oli?”
”Kyllä.”
”Kas, kun vielä muistin. Siitä on niin pitkä aika”, Andromeda sanoi koleasti. Remus tunsi käsiensä hikoavan. Hän ei muistanut, koska viimeksi kukaan olisi nälvinyt häntä näin paljon alle kahteen minuuttiin. Andromeda totisesti oli Mustien sukua, vaikka ei sitä yleensä näyttänytkään. Mutta eipä siinä, Remus tiesi ansaitsevansa kaiken tämän.
Andromeda leijutti Remuksen eteen höyryävän teekupin. Remus kiitti nyökkäämällä. Noita, jonka silmät olivat yhä vaarallisen kapeat viirut, kaatoi teetä itselleenkin ja istuutui sitten Remusta vastapäätä.
”No?” Andromeda kivahti sitten. Remus ei uskaltanut tarttua teekuppiinsa, ettei noita näkisi hänen käsiensä tärinää.
”Mitä?”
”Miksi sinä vaivauduit tulemaan?”
”Minä… minua ahdistaa tämä tilanne nyt aika tavalla”, Remus sanoi lopulta. Jos hän jotakin Siriuksen kanssa oli Mustista oppinut, niin sen, että suora puhe oli ainoa, joka johti jonnekin. Useimmiten metsään, mutta kuitenkin.
”Minuakin on ahdistanut aika tavalla, että jätit minun raskaana olevan tyttäreni kaksi kuukautta häittenne jälkeen”, Andromeda sanoi silkkisesti. Remuksesta tuntui kuin häntä olisi lyöty kasvoihin.
”Minä en tiedä, mitä sanoa”, Remus mumisi. Hänestä tuntui kammottavalta eikä Andromedan kiinteä tuijotus auttanut asiaa yhtään. Vaikka Remus pelkäsi kuollakseen Doran näkemistä, hän rukoili, että noita tulisi ja pelastaisi hänet Andromedalta.
”No, voit aloittaa myöntämällä, että olet säälittävä raukka, joka ei ota vastuuta teoistaan.”
Remus tiesi, että hänen olisi pitänyt sanoa, että hänelle ei puhuta tuolla tavoin, että vaikka hän oli toiminut väärin, ei hän silti ollut tullut kuuntelemaan solvauksia. Mutta Remus ei pystynyt sanomaan mitään, joten Andromeda jatkoi.
”Onko sinulla aavistustakaan siitä, missä kunnossa Nymphadora on? Hän on itkenyt ja valvonut ja tuijottanut tyhjyyteen. Ymmärrätkö sinä ollenkaan, miten haitallista äidin hysteria on teidän syntymättömälle lapsellenne? Välitätkö sinä edes?”
Remus tunsi kauhuissaan, miten kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.
”Kyllä minä välitän.”
Andromedan katse liudentui hivenen ja hän loitsi Remukselle nenäliinan.
”Minä ymmärrän, miten ahdistunut sinä olet. Minä ymmärrän, että sinä pelkäät lapsen olevan ihmissusi. Mutta kun pakeneminen ei auta mitään, Remus.”
”Minä tiedän. Minä en vain osannut muuta.”
”Miksi sinä olet täällä nyt?”
”Minä tulin kysymään, haluaisiko Dora tulla takaisin kotiin”, Remus sanoi hiljaa ja tunsi olonsa typeräksi. Miksi hän oli edes kuvitellut, että hänen raukkamaisen käytöksensä jälkeen Dora haluaisi mitään muuta kuin pysyä kaukana hänestä.
Remuksen yllätykseksi Andromeda hymyili hiukan ja näytti ensimmäistä kertaa sinä iltana omalta itseltään.
”Tuo tekee minut iloiseksi.”
”Tekeekö? Tunnen itseni typeräksi”, Remus sanoi ja hörppäsi teetään. Se maistui kamomillalta, samalta kuin Dora. Remus tunsi ikävän pyrkivän pintaan uusien kyyneleiden muodossa. ”Haluaako hän edes nähdä minua?”
”Tuota sinun on kysyttävä häneltä.”
Hetken kaksikko joi teetään hiljaisuuden vallitessa. Andromeda oli sanomassa jotakin, kun yläkerrasta kuului rymähdys ja heti perään mittava kirosanatulva. Remus säpsähti Doran ääneen kuullessaan.
”Hän on näköjään herännyt. Kompastui varmaan taas lattialla lojuvaan kirjaansa. Minä en totta vie ymmärrä, miten hän on saanut pidettyä vauvan hengissä! Sano minun sanoneen, mahdollinen ihmissusius on lapsen pienin ongelma, pikemminkin olisin huolissani siitä, että Nymphadora astuu hänen päälleen”, Andromeda paasasi, mutta veti suunsa sitten vinoon hymyyn. Remus hymyili varovasti takaisin. Tuntui helpottavalta, että teetään hörppivä noita ei enää käyttäytynyt niin kuin voisi hetkenä minä tahansa kirota Remuksen. Äkkiä Andromeda kuitenkin taas vakavoitui.
”Mutta Remus. Yksi asia. Olethan sinä nyt varma tästä? Nymphadora ei kestä, jos tulet takaisin hänen elämäänsä, mutta sitten taas katoatkin, kun alkaa ahdistaa.”
Remus nyökkäsi. Tämän asian hän oli ajatellut perinpohjaisesti.
”En minä olisi tullut, jos en olisi varma.”
”Hyvä. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että minulle opetettiin anteeksiantamattomat kiroukset jo ennen Tylypahkaa”, Andromeda sanoi eikä näyttänyt siltä, että vitsaili.
”Niille tuskin tulee tarvetta”, Remus sanoi ja pusersi jonkinlaisen hymyn huulilleen. Andromedankin kapeat huulet sulivat hymyyn.
”Niin minäkin uskon.”
Remus joi teensä loppuun. Kiitettyään hän nousi epäröiden seisomaan.
”Minä… minä menen nyt yläkertaan”, hän sanoi ja toivoi, että olisi ollut menossa minne tahansa muualle, vaikka Fenrir Harmaaselän kanssa kermakaljalle tai Lucius Malfoyn kanssa huispaamaan. Mikä tahansa olisi ollut helpompi vaihtoehto kuin mennä kohtaamaan rakastamansa nainen, jonka luottamuksen oli pettänyt.
”Onnea matkaan”, Andromeda sanoi ja näytti siltä, että tarkoitti sanomaansa.
Portaita noustessaan Remus yritti miettiä, mitä hän yläkerrassa sanoisi. Mitään järkevää ei tullut mieleen, ennen kuin hän oli jo Doran huoneen ovella. Remus veti syvään henkeä ja koputti sitten.
”Joo”, sisältä kuului murahdus. Remus puraisi huultaan ja avasi oven.
Dora istui sängyllä lukemassa. Hänellä oli päällään sieppikuvioiset pyjamahousut ja Kohtalottarien paita. Hänen hiuksensa valuivat olkapäille likaisena, harmaana takkukasana. Hänen vatsansa oli paljon suurempi kuin mihin Remus oli varautunut. Remusta huimasi.
”Joko on teeaika?” Dora kysyi nostamatta katsettaan kirjasta.
”Dora”, Remus sanoi ja kirja naisen kädestä lensi korkeassa kaaressa lattialle, joka oli täynnä suklaakääreitä ja nenäliinoja.
”Mitä sinä täällä teet?” Dora sai kysyttyä tuijotettuaan Remusta tovin silmät ymmyrkäisinä. Remus veti oven kiinni ja astui muutamaan askeleen lähemmäs Doraa. Ainakaan noita ei ollut alkanut välittömästi huutaa. Se oli hyvä alku.
”Tulin kysymään, haluaisitko sinä tulla kotiin”, Remus sanoi. Ehkä Dorassakin virtasi sen verran Mustien verta, että suora puhe oli hänenkin tapauksessaan järkevin vaihtoehto.
”Oletko sinä tosissasi?” Doraa kysyi. Hänen äänestään tai ilmeestään Remus ei pystynyt lukemaan mitään. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Doraa näin sulkeutuneena.
”Olen. Mutta ymmärrän tietysti, jos et tahdo.”
”Entä ne kaikki lukuisat syysi jättää minut ja vauva? Mitä niille on tapahtunut?”
”Saanko minä istua?” Remus kysyi. Tästä tuskin tulisi lyhyttä keskustelua. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua Dora nyökkäsi. Remus istuutui sängynreunalle, mahdollisimman kauas Dorasta. Hän nielaisi, ennen kuin alkoi puhua:
”Minä tajusin, miten itsekäs olin. Tai oikeastaan Harry sai minut tajuamaan sen.”
”Harry?”
”Niin. Hän ripitti minua aikalailla. Ja oli täysin oikeassa. Minä olen pahoillani, Dora, minä todella olen. Olen ollut idiootti.”
”Niin olet.”
”Mutta minä olen miettinyt asioita. Minä… minä haluaisin pitää sinusta ja vauvasta huolta. Jos vain tahdot.”
Dora oli pitkään hiljaa eikä Remus uskaltanut katsoa häneen. Lopulta noita kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä:
”Entä jos vauva onkin ihmissusi? Lähdetkö sinä sitten taas pakoon?”
”En. Sitten minä teen kaikkeni helpottaakseni lapsen oloa.”
”Lupaatko?”
”Lupaan.”
”Lupaatko myös päästää irti itsesäälistä ja melankoliasta?”
Remus naurahti.
”Mitä minusta sitten jäisi jäljelle?”
”Lämmin, hauska ja voimakas velho.”
”Minä tiedän, että häpeän ja vihaan sutta itsessäni koko elämäni. Sille minä en voi mitään, vaikka kuinka yrittäisin.”
”Sinä saat vihata sitä. Totta kai saat. Mutta voitko lopettaa jankuttamisen siitä, että olet köyhä ja minulle liian vanha? Ihmissusiudesta saat valittaa, mutta minä en jaksa noita muita. Enkä minä välitä niistä! Minä rakastaisin sinua, vaikka olisit satavuotias ja veloissa jokaiselle Irvetan maahiselle”, Dora paasasi, mutta sitten hänen äänensä madaltui: ”Halaa minua, Remus. Minä tarvitsen sitä.”
Sydän pamppaillen Remus kääntyi Doraan päin. Noita kontti Remuksen luo ja kapsahti sitten tämän kaulaan. Remus sulki silmänsä tuntiessaan tutun tuoksun nenässään. Voi Merlin, miten hän oli Doraa kaivannut. Tuntui lähes epätodelliselta, että Dora oli siinä taas, istui hajareisin Remuksen sylissä ja suukotti häntä hiuksiin, nenään ja otsalle.
”Minä luulin, että et koskaan tulisi”, Dora sanoi silmät kimmeltäen.
”En minä pysty elämään ilman sinua”, Remus vastasi totuudenmukaisesti ja ensimmäistä kertaa sinä iltana Dora hymyili. Hän painoi huulensa Remuksen omille ja mies hätkähti, ennen kuin tajusi vastata tunnustelevaan suudelmaan. Dora painautui tiukemmin vasten Remusta, ja mies muistutti itseään siitä, että tarjoaisi Harrylle joskus kermakaljan tai vaikka kaksikin.
Nopeasti suudelma syveni, mutta kun Dora alkoi avata Remuksen vyönsolkea, Remus irtautui suudelmasta. Kaikki itsehillintänsä rippeet keräten Remus tarttui Doran ranteisiin ja pudisti päätään.
”Täysikuu on huomenna.”
”Minä en välitä.”
”Minä välitän. Minä en pysty hillitsemään itseäni.”
”Ei se ole ennenkään haitannut”, Dora sanoi ja suuteli Remusta niin, että mies oli jo hetken unohtaa kaiken muun. Jossakin takaraivossa räpiköivä järki sai kuitenkin lopulta äänensä kuuluviin.
”Minä pelkään, että satutan vauvaa.”
”Ollaan varovaisia.”
”Rakas, minä unohdan kaiken varovaisuuden näin lähellä täysikuuta”, Remus sanoi ja työnsi lempeästi naisen irti itsestään. Hetken Dora näytti pettyneeltä, mutta nyökkäsi sitten. Remus huojentui, että hänen ei tarvinnut erikseen ottaa esille asiaa, joka oli melkein yhtä hillitsevä kuin lähestyvä täysikuu – Andromeda alakerrassa.
”Sinä olet oikeassa”, Dora sanoi. Yllättäen hymy valaisi hänen kasvonsa: "Siksi sinä siis tulit tänne juuri nyt, juuri ennen täysikuuta! Sinä et uskaltanut aikaisemmin!”
Remus naurahti. Doran tarkkanäköisyys jaksoi yllättää hänet kerta toisensa jälkeen.
”Niin. On pakko olla vähän ihmissutta veressä, jos aikoo selvitä sinun äitisi katseen alla.”
”Oliko äiti pahana?” Dora kysyi iloisena.
”Bellatrix olisi jäänyt kakkoseksi.”
”Eikä!” Dora hihkaisi onnellisena. Vihdoinkin hän kuulosti omalta, pirteältä itseltään.
”Taidat olla sitä mieltä, että ansaitsin sen?”
”Todellakin ansaitsit”, Dora hihkaisi ja Remuksen oli pakko naurahtaa noidan peittelemättömälle vahingonilolle. Hetken kaksikko tuijotti toisiaan hymyillen. Sitten Doran ilme vakavoitui.
”Remus, arvaa mitä.”
”Niin?”
”Sinä olet valehdellut minulle yhdestä asiasta.”
”Mistä?” Remus kysyi kulmiaan rypistäen. Hän ei tiennyt yhtään, mistä noita puhui.
”Suklaasta”, Dora sanoi ja loi paljonpuhuvan katseen lattialla oleviin käärepapereihin, ”se ei todellakaan auta kaikkeen.”
Remus purskahti nauruun ja kurottautui pörröttämään vaimonsa hiuksia, jotka olivat vaivihkaa muuttuneet harmaasta vaaleanpunaisiksi.
Keittiössä Andromeda nojautui helpottuneena tiskipöytää vasten kuultuaan Remuksen naurun yläkerrasta. Hän sulki silmänsä ja huokasi syvään. Merlinin kiitos.
