Lunalotta, kiitos paljon kommentista! Kiva että luet! Ginnyn päässä varmaan vähän naksahti, mutta mitäpä sitä ei ihastuksissaan menisi tekemään
nominal, kiitos paljon!!
Tosi kiva kuulla, että pidit luvusta! Harpyijathan on Gwenogin kotiseura, jonne hän palasi ulkomailla pelaamisen jälkeen. Huippujoukkue, jolla on ollut muutama tahmeampi kausi takana. Ehkä Gwenog sai niin hyvän tarjouksen, että ei voinut kieltäytyä, tai sitten halusi pelata vanhassa joukkueessaan, kenties nostaa sen taas loistoonsa
A/N: Äh, jo toinen pidempi luku putkeen! Tai siis tämän ficin muihin lukuihin verrattuna pidempi, oikeasti alle 1500 sanaa. Joitakin asioita ei näemmä voi kertoa viidessäsadassa sanassa
18.
Luna on asunut hänen luonaan jo kolme päivää, ja se tuntuu yllättävän mukavalta.
”Siihen asti, että sinä olet kunnossa”, äiti oli vaatinut, ja kun vaihtoehdot olivat asua äidin kanssa tai asua Lunan kanssa, Ginnyn valinta ei ollut vaikea.
Niinpä kolme päivää sitten Luna marssi päättäväisin askelin olohuoneen viereisessä sijaitsevaan pieneen ja harvoin käytettyyn vierashuoneeseen ja teki sinne vuoteen.
”Sopiiko tämä sinulle varmasti?” hän varmistaa Lunalta joka päivä.
”Sopii”, Luna vastaa kärsivällisesti.
”Mitä Rolf sanoo?”
”Ei mitään.”
”Eli et ole puhunut hänen kanssaan.”
”En. En ihan vielä.”
Hengittäminen on jo lähes kivutonta. Uudet luut ovat vielä arat: liian nopeat liikkeet saavat aikaan ikävän vihlaisun kyljessä. Ginny keskittyy lähinnä laittamaan ruokaa ja tuntemaan syyllisyyttä siitä, miten sotkuinen hänen asuntonsa on. Luna kyllästyy valitukseen toisen päivän iltana ja siivoaa koko asunnon nopeammin ja tehokkaammin kuin hän ikinä.
”Kiitos”, Ginny sanoo, kun he istuvat sunnuntaina syömässä lounasta. Höyryävä keitto polttaa poskien sisäpinnat, mutta se tavallaan sopii tunnelmaan. Ginny oli ajatellut sitä edellisenä iltana ensimmäisen kerran: hän oli todella tainnut olla vähän yksinäinen. On aivan eri asia asua jonkun kanssa kuin asua yksin. Luna auttaa häntä kulkemaan portaat ylös ja alas, riisumaan kengät, kurottamaan teekupit ylähyllyltä ja ennen kaikkea kestämään kaiken luppoajan, joka syntyy siitä, että hän ei parantajan sanojen mukaan saa ”edes hengittää luudan suuntaan seuraavien kahden viikon aikana”.
”Ei mitään”, Luna vastaa ja puhaltaa lusikkaan. ”Kuulehan, mietin yhtä asiaa.”
”Mitä?”
”Vierashuoneen seinällä on sinun ja Harryn hääkuva.”
”Onko? Olin ihan unohtanut.” Se on vale. Hän ei käy vierashuoneessa koskaan.
”Sopiiko jos”, Luna aloittaa ja pitää pienen tauon, ”jos minä otan sen pois?”
Hän nyökkää.
*
Iltapäivällä he pelaavat velhoshakkia. Ginny ei ole ikinä ollut siinä kovin hyvä: peli on aivan liian pitkäveteinen hänen makuunsa, eikä hän saa koskaan nappuloita tottelemaan yhtä hyvin kuin vaikkapa Ron. Lisäksi Lunalla on ärsyttävä tapa jäädä tuijottelemaan lautaa ikuisuudelta tuntuviksi ajoiksi.
Pelin keskeyttää ovelta kuuluva koputus.
”Se on varmaan Rolf”, Luna sanoo, ja hyppää ylös ketteryydellä, josta hän voi vain haaveilla sillä hetkellä. Ginny huokaisee syvään, tuijottaa shakkilautaa ja miettii, uskoisiko Luna häntä, jos hän väittäisi vahingossa tönäisseensä sen alas pöydältä. Valkoinen lähetti irvistää hänelle.
”Ginny! Tämä vieras taitaakin olla sinulle.”
Ginny ähkäisee ja nousee varovaisesti seisomaan. Hän ei pysty ottamaan kovin pitkiä askelia, joten kävely on tuskastuttavan hidasta. ”Onko se taas äiti? Minähän sanoin, että minulla ei ole hätää.”
”Äiti?” kuuluu ovelta huvittunut ääni. ”Tästä lempinimestä täytyy vielä neuvotella.”
Ginnyn maha tekee omituisen kuperkeikan. Gwenog seisoo ovensuussa päällään nahkatakki ja farkut. Kädet ovat syvällä takintaskuissa ja kasvoilla varovainen hymy. Tumma tukka valuu vapaana olkapäille.
”Hei”, hän henkäisee ja kuulostaa typerältä. Gwenog katsoo häntä ja sitten hänen kylkeään, ja hän tajuaa, että näyttää karsealta ja luultavasti haiseekin vähän pahalta.
”Minä tulin – oletko sinä kunnossa? Miten voit?”
”Hyvin”, hän sanoo nopeasti, ja yhä ovea auki pitävä Luna kohottaa kulmiaan.
”Tule sisään, Gwenog.”
”Kiitos. Asutko sinäkin täällä?”
”Väliaikaisesti”, Luna sanoo, esittäytyy, kysyy haluaisiko Gwenog teetä ja käyttäytyy kerta kaikkiaan levollisesti, ikään kuin Gwenog Jones heidän kotonaan olisi maailman luonnollisin asia.
”Ei kiitos”, Gwenog sanoo ja hymyilee Lunalle takaisin. Ginny linkkaa heidän perässään olohuoneeseen ja kuuntelee jonkin aikaa, kun naiset puhuvat säästä ja siitä kohtalokkaasta pelistä, jossa hän oli loukannut itsensä. Kun puheenaihe siirtyy Tylypahka-vuosiin, hän rykii äänekkäästi. Molemmat kääntyvät katsomaan häntä.
”Gwenog. Voisinko minä puhua sinulle? Kahdestaan?”
”Totta kai.”
”Haluatteko jäädä tähän juttelemaan?” Luna kysyy reippaasti.
”Ei, mennään – mennään minun huoneeseen, jos sopii”, Ginny sanoo. Se tuntuu asunnon yksityisimmältä paikalta, ja on vuorenvarmasti äänieristetty. Sitten hän vilkaisee epävarmasti portaita.
”Minä voin auttaa sinua”, Gwenog sanoo ja vilkaisee taas hänen kylkeään huolestunut ilme kasvoillaan.
”Okei. Kiitos.”
Portaiden alapäässä Gwenog laittaa toisen käden hänen olkataipeeseensa ja tukee kyynärvartta toisella kädellään, ja Ginny yrittää kovasti olla haistamatta naisen tuoksua ja katsomatta liian tarkkaan pitkiä sormia ihollaan. Jostakin syystä portaiden nouseminen tuntui paljon hitaammalta Gwenogin kanssa kuin Lunan kanssa, ehkä siksi, että hänen sydämensä lyö niin kamalan nopeasti.
”Ensimmäinen ovi, kiitos.”
Gwenog avaa oven, ja hän linkkaa nopeasti sängyn luokse ja istuu alas. Gwenog katsoo nopeasti ympärilleen ja päättää sitten istua pienelle jakkaralle häntä vastapäätä. Ginny ei tiedä mistä aloittaa.
”Kaikki puhuvat siitä matsista”, Gwenog sanoo hetken hiljaisuuden jälkeen.
Ginny irvistää. ”Ei kai.”
”Kyllä vaan. Ihmiset eivät ymmärrä mikä sinuun meni. Enkä ymmärrä minäkään.”
”Enkä minä.”
”Tavallaan minun tekisi mieli kiittää”, Gwenog sanoo ja katselee häntä otsa rypyssä, ”mutta sekin tuntuisi kamalan itsekkäältä. Ihan kuin olisin jotenkin tyytyväinen, että sinuun sattui ja minuun ei.”
”Etkö sitten ole?”
Gwenog näyttää vähän järkyttyneeltä. ”En tietenkään ole. Tällaiset loukkaantumiset on lajin varjopuoli, joita ei toivoisi kenellekään, varsinkaan –”
Ginnyn on pakko laskea katseensa maahan lauseen keskellä, koska hänestä tuntuu, lause saattaa päättyä miten vain, ehkä ihan tavallisesti tai sitten niin kauniisti, että koko elämä tuntuu sen jälkeen erilaiselta. Gwenog haparoi, nielaisee.
”- varsinkaan noin hyvän pelaajan.”
Ginny on hiljaa, vaikka Gwenog selvästi odottaa vastausta.
”Mutta onneksi sinä kuitenkin paranet melko nopeasti, eikö vain?”
”Joo. Kaiken pitäisi olla kunnossa maajoukkueleiriin mennessä.”
”Hyvä”, Gwenog sanoo, kumartuu eteenpäin, katselee ympäri huonetta ja naputtaa sormiaan yhteen. ”Upea asunto.”
”Kiitos”, Ginny sanoo ja vilkaisee ympärilleen.
”Aikamoiset näkymät.”
Ginny kohauttaa olkiaan. ”Välillä on niin sumuista, ettei katua edes erota.”
Gwenog nyökkää, nousee seisomaan ja kiertelee ympäri huonetta, pysähtyy vanhan valokuvan eteen, jossa koko perhe poseeraa pyramidin edessä ja vilkuttaa iloisesti kameralle. Se oli ensimmäinen ja ainoa koko perheen ulkomaanretki. Ginny muistaa, miten armottomasti kaksoset olivat kiusanneet häntä Harrysta.
”Silloin kun minä olin koulussa”, Ginny sanoo yhtäkkiä, kauhistuu että aloitti lauseen, mutta ei voi kuitenkaan enää lopettaa, ”minun huoneen seinät oli vuorattu Harpyijoiden julisteilla.”
”Ihanko totta?” Gwenog näyttää huvittuneelta, toinen kulmakarva kohoaa.
”Joo. Tai lähinnä – tai lähinnä sinun kuvillasi.”
Gwenog pysähtyy eikä sano heti mitään.
”Minun kuvillani”, hän toistaa.
”Joo”, Ginny sanoo. Nyt kun asia on sanottu, se ei tunnukaan niin kamalalta. ”Sinä olit paras pelaaja, jonka tiesin.”
Punastuuko Gwenog todella, vai johtuuko se auringonlaskusta? Nainen kääntää katseensa nopeasti ikkunaan. Ginny nypertää päiväpeittoa sormiensa välissä. Pieni lintu pyrähtää kohti ikkunaa, mutta tajuaa väistää viimetipassa.
”Asutko täällä siis Lunan kanssa?”
”En. Tai tavallaan”, Ginny sanoo. ”Luna on täällä auttamassa kunnes voin paremmin.”
”Eli te olette – te olette kavereita?”
”Joo”, Ginny sanoo nopeasti. ”Lunalla on poikaystävä. Rolf. Hän opiskelee taikaeläinbiologiaa ja on avoin sirppuhöppiäisten olemassaololle, vaikkakin suhtautuu siihen lähtökohtaisen kriittisesti.”
Gwenog hymähtää ja näyttää miettivän jotakin. ”Sinä olet niin kamalan nuori.”
”Enkä ole”, Ginny sanoo taas nopeammin kuin oli tarkoittanut. Gwenogin ajatukset tuntuvat menevän omituisia ratoja. ”Minä täytän seuraavaksi kaksikymmentäviisi. Se on lähempänä viittäkymmentä kuin nollaa. Lähempänä kolmeakymmentä kuin kahtakymmentä. Kamalan kaukana kouluiästä. Suorastaan shokeeraavaan kaukana.”
Gwenogin toinen suupieli nousee, ja nainen jää taas miettimään jotakin. ”Sinulla oli minun kuva seinällä”, hän sanoo sitten.
”Niin oli”, Ginny sanoo ja yrittää käskeä kipristyksen mahastaan pois.
”Sitä on niin käsittämätöntä ajatella”, Gwenog sitten sanoo, istuu hänen viereensä sängylle ja hieroo kädellä silmiään.
”No, minä olin silloin aika nuori. Ja sinä olit myös, ne olivat ihan ensimmäisiä pelivuosiasi liigassa, eikö vain?”
”Niinhän ne taisivat olla.”
Gwenog tuntuu taas vaipuvan ajatuksiinsa. Ginny vaihtaa asentoa ja voihkaisee.
”Kuinka kipeä se on?” Gwenog sanoo ja nyökkää hänen kylkeään kohti.
”Ei kovin”, Ginny sanoo. ”Tai rehellisyyden nimissä, jos et kerro äidilleni ja Lunalle, kyllä se välillä tuntuu aika ikävältä.”
”Kunpa et olisi tehnyt niin”, Gwenog sanoo ja näyttää aika väsyneeltä.
”Anteeksi”, Ginny sanoo, koska ei tiedä mitä muutakaan sanoisi.
”Älä nyt hitto vie pyydä anteeksi”, Gwenog sanoo. Ginny miettii hetken, ja siirtää sitten toisen kätensä naisen olkapäälle. Hän tarkoittaa eleen lohduttavaksi, mutta se tuntuukin paljon merkityksellisemmältä. Gwenog kääntyy katsomaan häntä. Auringonvalo osuu Ginnyä silmään, ja hetken kaikki on ihan valkoista.
”Mitä sinä ajattelet?” Gwenogin ääni on aika hiljainen.
”Minä ajattelen, että –” Ginny nielaisee. ”Minä luulen, että tiedän miksi tein niin. Menin sen ryhmyn eteen.”
”No miksi?”
”Minä – minä – minä luulen, että haluaisin suudella sinua”, Ginny sanoo, ja tietää saman tien menneensä liian pitkälle, sillä Gwenog nousee nopeasti sängyltä, Ginnyn kylki vihlaisee ikävästi, mutta hän ei anna ilmeensä värähtääkään, ja sitten he tuijottavat toisiaan sanomatta mitään.
”Minä en tiedä, mitä minun pitäisi sanoa”, Gwenog sanoo sitten ja hieroo käsiään yhteen.
”Voit unohtaa koko jutun”, Ginny sanoo ja laskee katseensa päiväpeittoon. Hän kuulee Gwenogin huokaisevan ja kävelen pari askelta kohti ikkunaa ja sitten takaisin.
”En minä halua unohtaa koko juttua.”
Ginny ei uskalla nostaa katsettaan. Gwenog tulee taas lähemmäksi, ja laskeutuu polvilleen sängyn viereen, suoraan hänen eteensä. Pää on hänen päänsä tasalla. Naisen silmät ovat lempeät.
”Mutta sinä olet niin kamalan nuori.”
”Enkä ole.”
”Oletpas.” Gwenog ojentaa kätensä, ja koskettaa varovasti hänen poskeaan, ja se tuntuu niin kevyeltä ja kutittavalta, että hän vetää tahtomattaan henkeä.
”Enkä ole.”
”Etkö?”
”En. Minä olen eronnut nainen, Gwenog. Ikäloppu. Merlin soikoon, minähän tarvitsen apua, että pääsen portaat ulos.”
Gwenog naurahtaa, ja Ginny näkee jokaisen kohdan naisen kasvoista, ruskettuneen ihon, jokaisen pitkän, ruskean silmäripsen, toisen posken hymykuopan, silmät, joiden nurkkiin tulee nauraessa rypyt. Sitten Gwenog silittää hänen poskeaan vielä kerran, siirtää käden varovaisesti niskaan ja suutelee häntä, ja hän ei heti suutele takaisin vaan jähmettyy paikalleen, sulkee silmänsä ja vain tunnustelee, ihastelee, miten erikoiselta naisen huulet tuntuvat hänen huuliaan vasten, miten suudelma on vähän enemmän vasemman suupielen puolella, miten lähellä Gwenogin kasvot ovat hänen kasvojaan. Sitten hän hengittää sisään naisen tuoksua, nostaa toisen kätensä Gwenogin olkapäälle ja sieltä niskaan, hiuksiin. Suutelee takaisin.
