Nimi: Aureola tassilla
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Slice-of-life, tai miten sen nyt maailmanlopun jälkeen ottaa. One-shot
Ikäraja:K-11
Paritus: Sam Winchester/Gabriel (”Sabriel”), Dean Winchester/Castiel (”Destiel”)
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Jotakuinkin suoraa jatkoa edeltäville fikeille
Kutiavatko enkelit jalkapohjista? ja
Gabriel sanoi: ”Tulkoon diskovalo!” Ja diskovalo tuli, molemmat K-11. Eipä tuolla varsinaisesti liene mitään väliä, kaikki vain sattuvat sijoittumaan samaan AU:hun, jossa kaikki on muuten ihan samalla tavalla kuin canonissa, mutta Gabriel ei kuollut. Ja sillee.
Siipisarja:I
Kutiavatko enkelit jalkapohjista? (K-11)
II
Gabriel sanoi: ”Tulkoon diskovalo!” Ja diskovalo tuli (K-11)
III Aureola tassilla (K-11)
IV
Quumotuksia (K-11)
V
Tekoja, joita ei ole ennen tehty (K-11)
VI
Self-care on self-lovee, Samshine (K-15)
VII
Työajalla (K-18)
VIII
Vaaleanpunainen vespa ja muita sivuaiheita (K-11)
IX
Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi (K-11)
X
Sano se viittomin (K-18)
XI
Marjapiirakkaa ja sydämenviisautta (S)
XII
Perseet ja sen synonyymit (K-18)
XIII
Gabrielinkeltainen (S)
Aureola tassillaErään kämäisen huoltsikan lounasravintolan kulmassa oli joku vanha mekaaninen flipperi, joka kutsui Deania ja Deanin irtokolikoita kuin seireeni ikään. Castiel ei ymmärtänyt minkäänlaisista peleistä sitäkään vähää, että olisi osannut laittaa oma-aloitteisesti kolikkoa reikään. Joku voisi sanoa, että siinäpä erinomainen vertauskuva koko heidän suhteelleen ylipäätänsä.
No, ehkä Dean nyt opettaa sen reikiin panemisen yksi esimerkki kerrallaan. Ainakin Castiel näkymän mukaan tarttui tattiin ihan määrätietoisesti opastettuna. Toisaalta, Castiel olisi hypännyt kai kaivoon tai mennyt järveen siihen syvimpään paikkaan, jos Dean olisi vain käskenyt.
Sam jäi istumaan kahvin ja jäävuorisalaattinsa kanssa pöytään. Gabriel istui toisella puolella, vasten ikkunaa. Hänen edessään oli lautasellinen tahmeassa siirapissa uittamalla uitettuja, voissa paistettuja vaniljavohveleita. Häntä taas olisi ollut ihan turha pyytää edes pureskelemaan suu kiinni, puhumattakaan sitten sen suuremmista palveluksista.
"Eikö sinun tule maha kipeäksi? Noin sikana hiilareita heti aamusta", Sam kysyi ihan piruuttaan, sillä jos kerran Castiel pystyi syömään kerralla viisisataa porilaista kaikilla mausteilla, niin helposti joku arkkienkeli elää pelkällä sokerilla. Gabriel tunki mielenosoituksellisesti vohvelia turpaansa ja hymyili vaan kun rasva valui pitkin leukaa.
"Hyi", torui Sam.
"Älä niuhota. Söisit itsekin pelkkää karkkia, jos et siitä pullapojaksi paisuisi", mussutti Gabriel suu auki ja imi suklaapirtelöä palanpainikkeeksi. Sam pyöräytti silmiään ja nakersi vitriinissä kovaksi kuivunutta krutonkia. Pakko myöntää, että enkelillä oli väitteessään vissi perä. Kukapa nyt ei joka aamu söisi nameja, jos saisi vapaasti valita. Gabriel veti makeaa aamiaiseksi, lounaaksi ja päivälliseksi ja ihan jatkuvalla syötöllä aterioiden välissä. Sam hörppäsi huikan jo vähän väljähtänyttä sumppia. Ei kulu enkelillä hampaat, ei lölly jenkkakahva.
"Elettiin Deanin kanssa lapsena melkein pelkästään muroilla ja kekseillä. Ei sekään ole pidemmän päälle ihan niin kivaa."
"Ei kai sitten, jos
pakko”, tuhahti Gabriel.
”Isä ei ollut mikään kotitalousihme”, Sam totesi kokotavalla neutraalisti, vaikka tosiasiassa John Winchester ei ollut ainoastaan laiminlyönyt lastensa ruokkimista ja vaatettamista, vaan myös aktiivisesti käyttänyt nälkää kasvatuskeinona. Samia ihan puistatti muistella jotain kaukaista perjantai-iltaa, kun isä oli liian kännissä keittämään edes makaroneja. Tai sitä nieleskeltyä itkua, kun jostain rangaistuna oli pakko mennä nurkkaan häpeämään ilman iltapalaa.
”Just”, sanoi Gabriel, ”Älä nyt liikaa avaudu. Jos ruvetaan kisaamaan siitä, kummalla meistä on paskempi faija, niin siinä jäät kyllä jumboksi.”
”Äh. Meinasin vaan, ettei aina kaikki voi olla vaan kivaa.”
”
Pff. Jos itse saa valita, niin vaikka paskassa rypeminen on kivaa", totesi Gabriel ja kohautti olkiaan. Toiselta puolelta ravintolaa kuului Deanin valtaisa mölyäminen, kun Castiel pudotti kuulan jo kolmatta kertaa. Siitä se palleroiden pyörittäminen lähtee. Dean näytti ihan käsi kädestä pitäen, miten vipuja rynkytettiin rytmisesti. Score!
Tyydytettyään makeanhimonsa toistaiseksi Gabriel oli vähän aikaa aika nätisti hiljaa. Sinällään harvinainen tapahtuma. Gabriel ei yleensä edes viihtynyt Winchesterien tai pikkuveljensä seurassa niin kauan, että olisi ehtinyt rauhoittumaan. Tosin asia oli viime aikoina hieman muuttunut. Gabriel oli nimittäin joku aika sitten haavoittunut omillaan sössiessään aika pahasti, ja vaikkei hän sitä suoraa tunnustanut edes Samille, niin oikeastaan hän tarvitsi ulkopuolista tukea. Hän ei ollut enää se aivan sama arkkienkeli, joka pystyi vain sormiaan napsauttamalla halkomaan meret halki.
Mutta ehkä Sam olisi halunnut puhua! Tai ainakin antaa ymmärtää tukevansa Gabrielia aina ja kaikessa, sillä niin tyhmää kuin se olikin, niin hän rakasti häntä niin kuin sitä nyt ylipäätänsä ketään rakastetaan. Mutta Gabriel oli liian ylpeä. Ehkä hän ei sitten rakastanut Samia yhtä paljon.
Gabriel nojasi päänsä vasten ikkunaa. Samin teki mieli kysyä, oliko kaikki okei. Aurinko vasta nousi taivaanrannasta, ei ollut oikein kunnolla aamukaan kun he olivat kurvanneet aseman pihaan. Vaaleanpunainen ja kullankeltainen kajo piirsi Gabrielin profiilin esiin ikkunasta veitsellään. Varjo lankesi kasvoille, mutta päätä ympäröi väpäjäinen kehä. Aivan kuin aamun säteet olisivat huoltoaseman ikkunaan osuessaan vääntyneet Gabrielin pään päälle kruunuksi. Samin jäi tuijottamaan tyhmänä.
Gabriel oli
kaunis. "No sulje se suukin välillä, äläkä vain kuolaa", tokaisi Gabriel äkkiä. Sam keräsi leukansa, mutta hänen silmiään ihan särki. Aivan kuin olisi tuijottanut paljain silmin suoraa aurinkoon.
"Onko... onko enkeleillä muuten sellainen, öh. Sädekehä?" Sam kysyi viittoen idioottimaisesti ikkunaa Gabrielin takana. Gabriel kurtisti otsaansa ja nosti sitten toista kulmaansa. Hän käänsi katseensa takaisin nousevaan aurinkoon. Se ei paistanut lähimaillekaan yhtä kirkkaana kuin hänen valosta veistetyt silmänsä.
"No ei nyt varsinaisesti", hän vastasi yliolkaisesti. "Äläkä mulkkaa, idaria tuollainen töllistely."
"Sori", sanoi Sam, mutta ei osannut silti lopettaa. Mitä oikeastaan
”ei varsinaisesti” tarkoittaa? Sitäkö, ettei enkeleillä kaiken maailman pyhäkoulukuvista ja lastenlauluista huolimatta ollut sädekehiä laisinkaan? Mikä ihme se kehä sitten Gabrielin päällä oli? Sam näki sen niin selvästi, hänen teki melkein mieli kurkottaa ja koskea sitä, mutta hän ei uskaltanut. Se näytti siltä kuin se olisi voinut vaikka polttaa.
Joko Gabriel luki Samin ajatukset tai arvasi vain, mutta hän odotti ja mietti epätavallisen hiljaisena. Hän katsoi aurinkoa kauan, antaen sen loisteen kiertää itseään. Sitten hän vilkaisi Samia kovin ilkikurisesti silmäkulmastaan. Hän otti vohvelihaarukan lautaselta, sillä tavalla korostetuin elein kuin taikuri vetäessään pupua hatusta. Ja hups vain! Gabriel tökkäsi sen auringon läpi! Hän poimi auringon taivaalta kuin pikkuisen palavan kirsikkatomaatin ja laski sen kahvikupin tassille pöydälle.
"Ei hele-, Gabe, pistä se takaisin, herrantähden!" Sam vinkaisi kauhuissaan. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan fyysikko tajutakseen, että aurinko on hei vähän oleellinen taivaankappale maapallon elinolosuhteiden kannalta. Gabriel naksautti kieltään.
"Yhdet haluaa kuun taivaalta ja toisille kun antaa auringon lautasella niin sekään ei kelpaa", hän nakkeli niskojaan ja antoi pienen valopallon loistaa pöydällä. Siitä tuli ääni - sellainen... miten sitä nyt kuvailisi? Ehkä veden vasaraksi, tuulilta tutuksi, kuten sitä sanotaan.
Tästä riemastuneena Dean länki säärineen paikalle kiukkuisempana kuin mies konsanaan. Castiel seurasi kuin hai laivaa. Hänellä oli kädessään neljännesdollarin kolikko.
"Vittuako te säädätte taas? Kahdeksi vitun sekunniksi teitä kehtaa jättää keskenään tai kaikki menee vituralleen", huusi Dean ja huomasi vasta sitten auringon tassilla. "
Mitä vittua?"
"Älä hoe sitä vittua niin taajaan, kuluu hyvä sana puhki", virkkoi Gabriel, "Vai oliko se niin, että siitä puhe mistä puute?"
"Kohta on kuule hampaista puute, kun nyrkillä turpaasi leipäsen", tiukkasi Dean ja olisi varmaan seuraavaksi tintannutkin arkkienkeliä nenään, ellei Castiel olisi yhtäkkiä työntänyt häntä omaehtoisesti sivuun. Hän kyykistyi pöydän eteen ja pudotti kolikon tassille auringon viereen - tai pudotti ja pudotti, sillä se ei koskaan osunut lautaselle, vaan alkoi pyörimään valopallon ympärillä kuin pieni planeetta.
"Gabe tuota... otti auringon taivaalta", selitti Sam. Castiel katsoi häntä vakavin ilmein syvälle sieluun sillä tavalla tuomitsevasti, kuin Sam olisi ollut ihmisen sijaan hiivasieni.
"Ei se ole aurinko, vaan aureolan siemen", totesi Castiel, kuin se olisi ollut maailman päivänselvin asia.
"Mikä vitun aurajuusto?" kysyi Dean.
"Nyt oikeasti bucko, käyttäisit vaikka vaihtelun vuoksi kyrpää”, Gabriel puuskahti äärimmäisen kyllästyneesti. ”Nimitän ja kannatan Cassien kasseja käytettäväksi tähän tarkoitukseen.”
”Gabe, pliis”, parahti Sam, joka ihan tosissaan pelkäsi valtimon vielä purskahtavan puhki Deanin pään sisässä. Castiel tuijotti aina yhtä vakavana. Gabrielia ei paska vastaanotto haitannut lainkaan.
”Aureola tarkoittaa pyhimyskehää”, selitti Castiel.
”Sinähän sanoit, ettei enkeleillä ole - !” Sam aloitti tiukkaamisen, mutta Gabriel keskeytti hänet tykkänään pimpauttamalla valopallon haarukalla hänen otsaansa. Kirkkaus meni päästä läpi, niin kuin oikein mojova epileptinen kohtaus.
”
Wow!” sanoi Sam ja näki tähtien lisäksi toisia universumeita. Hän näki aikojen alun ja enkelten kodon ja Castielin syntymän ja Gabrielin, niin paljon Gabrielista.
”Wow”, sanoi Dean, joka näki nyt oman veljensä pään ja koko kropankin ympärillä kiiltävän valokaaren, joka hohti nousevan auringon kullassa, ennen kuin se hiipui pois. Se oli kovasti kaunis näky. Gabriel pilasi tunnelman ryystämällä pirtelöä kitusiinsa.
”Se on jumaluuden murunen vaan. Heijastuma enkelin armosta, kvarkeista ja fotoneista tehty ilmestys. Ole hyvä vaan, Sammykins”, sanoi Gabriel iloisesti, eikä juuri muuta virkkonutkaan ennen kuin katosi. Jälkeen jöi vain siiräpin imelä haju. Näkö palautui Samin silmiin pätkittäin. Castiel ja Dean tuijottivat häntä.
”Cas”, sanoi Dean, ”Osaatko sinä selittää mitä vittua tuo nyt sitten oli olevinaan?”
Castiel katsoi Deania kiusallisen pitkään, mutta sitten joku aivan pieni pilkahti hänen silmäkulmassaan.
”Gabriel on oikeassa. Kulutat ihan liikaa vittua”, hän sanoi ja Sam tyrskähti – se taisi olla ensimmäinen huuli, jonka Castiel oli heittänyt vahingon sijaan tarkoituksella. Kyllä se pentele oppii! Ja poimi kolikonkin tassilta, jolle se oli ilman kiintotähteään pudonnut.
Sam hymyili ja tunsi olonsa jotenkin todella lämpöiseksi. Kuin sisältä käsin halatuksi, tai jotain. Siltä kai siunaus tuntuu, jos on tuntuakseen.
”Se oli pala Gabrielin tosimuotoa, eikö ollutkin?” Sam kysyi. Castiel ei sanonut mitään, mutta vaikeneminen painaa kaikkia sanoja enemmän. Eikä Sam olisi voinut olla iloisempi.
”Mitä sinä virnistelet tuolla tavalla? Sulattiko se hullu sinulta käämit”, Dean puuskahti. Sam naurahti ja pyyhkäisi hiuksensa ohimoiltaan.
”Gabe rakastaa minua. Eikö siinä ole riittävästi syytä olla sulana hulluudesta?” sanoi Sam, eikä vähää välittänyt siitä, ettei ollut kovin Winchesteria puhua niin pehmoisia.
FIN
