A/N: No niin, tässä lopultakin pitkän tauon jälkeen seuraava luku. Toivon itsekin, ettei yhtä pitkiä välejä enää lukujen väliin jäisi, koska vaati jo vähän aiempien osien uudelleen lukemista, että pääsi itsekin kärryille siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tän kirjoittaminen oli oikeasti todella hauskaa, ja toivon, että lukeminen olisi sitä myös.
6. Luku
Satamakaupunki oli hiljainen heidän saapuessaan laituriin. He käyttivät vanhaa satamaa, jossa ei nykyisin enää juuri käyty, sillä kiinni jäämisen pelko ei koskaan jättänyt heitä täysin rauhaan. Vaikka he jakelivatkin oikeutta ryöstellen niitä, joilla oli pahat mielessään tai jotka omistivat enemmän kuin heille oli hyväksi, jostain kumman syystä lainvalvojat eivät olleet heidän puolellaan. Oli siis turvallisempaa laskea maihin käytöstä poistettuun laituriin kuin mennä koettelemaan onneaan jatkuvasti saapuvien ja lähtevien kauppa-alusten sekaan. Rannasta kuitenkin näki alas varsinaiseen satamaan johtavalle kadulle, eikä silläkään juuri näkynyt liikettä. Toisaalta aamu oli vielä hyvin varhainen, joten ehkei se mikään ihme ollutkaan.
”Kuunnelkaapa hetki”, Arthur kajautti täsmälleen samalla hetkellä kun Antonio hihkaisi:
”Lovi, tule tänne, ja kaikki muutkin totta kai. Tehdään päiväsuunnitelma.”
Hetken kaksi kapteenia tuijotti toisiaan kuin äänetöntä tahtojen taistoa käyden. Sitten kumpikin vilkaisi neljäntoista hengen sekalaista joukkiota, joka parhaillaan kokoontui heidän ympärilleen.
”Älä kutsu minua sillä nimellä!” Lovino huusi Antonion suuntaan samalla kun Francis yritti kaikin keinoin pitää italialaista poissa pikkuveljensä ja Ludwigin luota selittäen, kuinka rakkaudelle oli annettava tilaa.
Ludwig kuuli hänen sanansa ja punastui rajusti Gilbertin nauraessa omaan äänekkääseen tapaansa. Lovino kirosi ja talloi erehdyksessä tai tarkoituksella takanaan seisovan Berwaldin varpaille. Ruotsalainen hätkähti ja sai Feliksin piiloutumaan ystävänsä taakse.
”Liet!” hänvinkaisi kauhuissaan ruotsalaisen vilkaistessa häneen päin.
”Lopettakaa tuo kukkotappelu. Ei teistä kummallakaan ole tähän porukkaan minkäänlaista auktoriteettia”, Lukas hymähti.
Molemmat kapteenit vilkaisivat häneen päin ja sitten jälleen yleistä sekasortoa, joka kannella vallitsi.
”Olet luultavasti oikeassa”, Arthur huokasi.
Kun päivän työt oli jaettu, aurinko oli kivunnut jo hyvän matkaa kohti lakipistettään. Vaikka syksy olikin jo edistynyt melko pitkälle, päivä oli silti yllättävän lämmin. Se oli kuin viimeinen jäänne menneestä kesästä, joka väistyi hyvää vauhtia tulevan talven tieltä. Viimepäivien huolestuttavista käänteistä huolimatta yleinen mieliala oli korkealla, ehkä juuri sään takia, ehkä vanhojen tuttujen seuran vuoksi.
He olivat sopineet tapaavansa illansuussa hiukan ennen auringonlaskua, johon mennessä tehtävien oli laskettu tulevan hoidetuiksi. Tino tunsi jännityksen sulavan sitä mukaa, kun hän etääntyi laivasta ja mikä tärkeintä, Berwaldista. Oli rentouttavaa, kun ei jatkuvasti tuntenut toisen silmiä niskassaan. Hän oli ilmoittautunut saman tien vapaaehtoiseksi ruoanetsintämatkalle Gilbertin ja Francisin kanssa, mikä oli yllättänyt lähestulkoon kaikki. Kukaan ei kuitenkaan ollut kyseenalaistanut hänen päätöstään ääneen. Berwald oli valinnut tehtäväkseen kierrellä kaupungilla Eirikurin, Lukasin ja Mathiaksen kanssa siinä toivossa, että he löytäisivät karttoja myyvän kaupan. Pohjoisilla merialueilla purjehtiminen syysaikaan oli haastavaa jo yksin sääolosuhteiden takia, joten eksymistä he eivät todellakaan halunneet joutua kokemaan.
”Mitä meidän kannattaa hankkia? Tino, sinä olet pohjoisesta. Kuinka kostea ilmasto siellä tähän aikaan vuodesta on, ja mitkä ruoat säilyisivät parhaiten?” Francis kysäisi heidän lähestyessään toriaukeaa.
”Syksy on niin pitkällä, että norjan rannikoilla ollaan jo luultavasti pakkasen puolella siinä vaiheessa, kun me sinne pääsemme. Hankala sanoa, koska en tällä kyseisellä seudulla ole ikinä käynyt, mutta olen melko varma, että siellä on pian päällä jo täysi talvi. Oikeastaan voimme olla kiitollisia, jos meri ei jäädy, ennen kuin me pääsemme perille.”
”Sehän kuulostaa mahtavalta”, Gilbert tuhahti. ”Tuskin maltan odottaa. En osaa kuvitella paljon sen epämahtavampaa tilannetta kuin jään vangiksi joutuminen.”
”Ainakaan ruoka ei pilaannu”, Francis naurahti, mutta vakavoitui sitten hänkin.
”Oletko maininnut tästä Antoniolle tai kellekään muullekaan. Kenelläkään ei tainnut edes käydä mielessä sellainen mahdollisuus kuin jäiden tulo.”
”Lukas lupasi hoitaa asian”, Tino sanoi olkapäitään kohauttaen.
Hän piti yleensä ottaen Lukasista paljonkin ja laski tämän yhdeksi parhaista ystävistään Eduardin, Mathiaksen, Eirikurin ja tavallaan Berwaldinkin kanssa, mutta toisinaan norjalaisen salaperäisyys ja vaikeaselkoisuus ärsyttivät häntäkin.
”Eiköhän meidän noitatiimi sulata koko jäämeren, jos tarve vaatii”, Gilbert heitti puoliksi vitsaillen, puoliksi pilkallisesti.
He olivat seurailleet sivusta, kun Lukas ja Arthur olivat yrittäneet houkutella esiin Lovinon ja Feliksin toistaiseksi tuntemattomia kykyjä. Hommasta ei ollut näyttänyt tulevan yhtään mitään millään kerralla, eikä Tino ainakaan jaksanut suhtautua kovin luottavaisesti maagisiin voimiin ja niiden antamaan turvaan. Ainakaan Feliksistä ja Lovinosta ei luultavasti olisi sillä saralla hyötyä vielä pitkään aikaan, jos koskaan.
”Muutenkin tämä touhu tuntuu jotenkin täysin järjen vastaiselta”, Gilbert jatkoi heidän käveltyään hetken hiljaisuudessa. ”Arthur ja Lukas nyt sanovat mitä sanovat, mutta mitään ei ole edes tapahtunut. Välillä ihan tosissani epäilen, onko heistä kumpikaan aivan täysissä järjissään. He näkevät jotakin, mitä kukaan muu ei näe, ja väittävät sitten, että se jokin on päättänyt tuhota koko ihmiskunnan. Miksei sitten mitään tapahdu?”
”En tiedä”, Tino huokaisi. ”Olen nähnyt omin silmin, miten Lukas on saanut myrskyjä asettumaan ja vihollislaivoja hidastamaan vauhtia pelkällä tahdonvoimalla ja magialla, mutta outoa tämä minustakin on.”
”Angleterre on aina sanonut näkevänsä kaikkea sellaista, mistä minä en ole nähnyt vilaustakaan”, Francis kommentoi pieni hymy huulillaan.
Ilmeisesti hän muisteli jotakin hyvin kauan sitten tapahtunutta, ja Tino muisti taas äkkiä, että Francis oli tuntenut englantilaiskapteenin jo kauan ennen heitä muita.
”Kaikkeahan sitä voi sanoa”, Gilbert totesi kuulostamatta kovinkaan vakuuttuneelta.
Keskustelu päättyi heidän saavuttaessaan torin ensimmäiset myyjät. He saivat hankituksi edulliseen hintaan pari säkillistä jauhoja, kuivattuja sieniä ja marjoja sekä pussitolkulla erinäisiä Francisin valitsemia mausteita. Hetken he yrittivät ratkaista, mikä ruoka kaikkia miellyttäisi, kunnes he päätyivät kompromissin. Kuten Francis sanoi, olisi järjetöntä kuunnella vapaaehtoisesti koko matkan kestävää valitusta. Niinpä he täydensivät kantamuksiaan perunoiden lisäksi myös sälelaatikollisella tomaatteja, jotka tuntuivat olevan suoranainen elinehto Antonion lisäksi myös Lovinolle. Kukaan heistä ei halunnut antaa temperamenttiselle italialaiselle enää yhtään lisää syitä raivoamiseen, joten tomaattien hankkiminen ja kantaminen puolen kaupungin halki tuntui pieneltä uhraukselta.
He olivat vasta poistuneet torilta kantamuksineen, kun Francis teki sen, mitä Tino oli salaa koko ajan pelännytkin.
”Tino, olen halunnut kysyä tätä jo pitkään, mutta miten sinulla menee Bew...” hän aloitti kasvoillaan ilme, joka muistutti hyvin paljon sitä uteliaisuutta, jonka Tino oli usein nähnyt Elizabetan kanssa keskustellessaan.
”Hyvin!” Tino äsähti.
Miksi kaikilla tuntui äkkiä olevan pakkomielle puhua siitä ainoasta asiasta, josta hän ei suin surminkaan halunnut avautua kenellekään.
”Arka aihe”, Gilbert huomautti, mutta taisi vaistota vaaran, sillä jatkoi saman tien: ”Käydäänkö juomassa jotakin? Kurkkuni tuntuu suunnilleen yhtä kuivalta kuin Ludwigin vitsit, ja se tarkoittaa jo tosi kuivaa. Sitä paitsi lyödäänkö vaikka vetoa, ettei Norjasta löydy sivistystä sadan virstan säteellä eikä siten oluttakaan.”
”Lasketko sitten itsesi tai oluen osaksi sivistystä. Paljon mitään sen barbaarisempaa en osaa kuvitellakaan”, Francis nauroi.
”Maistuu se ainakin paremmalta kuin sinun iänikuiset viinisi.”
”Mennään”, Tino keskeytti alkavan väittelyn.
Hän oli saanut näköpiiriinsä vanhan tavernan, jonka ovesta kulki ihmisiä virtanaan sisään ja ulos. Ihmisvirrasta päätellen paikka oli hyvä, eikä kiinni jäämisen riski olisi niin suuri, kun asiakkaita oli paljon. Oikeastaan hänelle ei sillä hetkellä ollut edes kovin paljon väliä sillä, miten hyvää olutta paikalla oli tarjottavanaan. Kunhan sitä olisi tarpeeksi pyyhkimään kaiken epätoivotun hänen mielestään.
He nousivat tavernan kuluneita kiviportaita, kun Mathias yhytti heidät. Hän juoksi katua alas ja pysähtyi hengästyneenä heidän kohdalleen.
”Tekin tulitte tänne. Arvelinkin vähän niin, ja päätin karata Lukasilta ja muilta.”
”Kuulostaa siltä kuin sinä olisit hänen koiransa tai jotain. Onneksi minulla ei ole tuollaisia ongelmia”, Gilbert nauroi ja veti Mathiaksen ovesta sisään heidän mukanaan.
”Minä luulen, että meillä kaikilla on ongelmia, kun joskus menemme takaisin”, Francis ennusti, mutta näytti pikemminkin ilahtuneelta kuin huolestuneelta.
”Sinäkö olet jo päättänyt jäädä juhlimaan pitkän kaavan mukaan?” Mathias virnisti.
”Sinäkö sitten et?” Francis heitti vastaan.
Tino ei jäänyt kuuntelemaan keskustelun loppua, vaan suuntasi saman tien tavernan keskellä seisovalle tiskille. Hän halusi juomansa nyt eikä kohta.
***
”Täydellinen sää, täydellinen kaupunki, erinomainen päivä tehdä kaikkea, mitä mieleen tulee”, Alfred hihkui loikkiessaan alamäkeen viettävää katua kohti kaupunkia veljensä edellä.
Matthew pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään. Hän oli aivan liian tottunut veljensä energiaan ja loppumattomiin suunnitelmiin välittääkseen todellisuudessa paljoakaan. Sitä paitsi ainakin hän saisi rauhassa hoitaa heidän asiansa, eli tarpeellisten ostosten tekemisen maatilalle, kun Alfred viilettäisi matkoihinsa tekemään, mitä tämä nyt sitten ikinä saisi päähänsä tehdä.
He erosivat lähellä kaupungin pienehköä keskustaa Alfredin ilmoittaessa menevänsä tapaamaan jotakuta lukuisista ystävistään. Matthew ei enää kuullut ystävän nimeä Alfredin jättäessä hänet kadun kulmaukseen. Osin huvittuneena, osin ärtyneenä hymähtäen hän jatkoi yksin matkaansa toriaukealle, jolla oli jopa tavallista enemmän ihmisiä. Hyvä sää ja kesän todennäköisesti viimeinen lämmin päivä oli ilmeisesti houkutellut monet muutkin nauttimaan ulkoilmasta ja toisten ihmisten seurasta ennen pitkää syksyä ja talvea.
Kun Matthew parin tunnin kuluttua palasi paikkaan, jossa hän ja Alfred yleensä tapasivat, veljestä ei näkynyt vielä vilaustakaan. Hän odotteli kärsivällisesti jonkin aikaa, mutta pian hänenkin malttinsa alkoi osoittaa rakoilun merkkejä. Mitä maailmassa Alfred oli voinut jäädä tekemään? Vastauksia oli loputtomiin, eikä hän viitsinyt edes alkaa arvailla.
Laskeva aurinko porotti vuodenaikaan nähden uskomattoman kuumasti juuri siihen, missä hän seisoi. Tuulta ei käynyt nimeksikään ja säkit, joissa heidän ostoksensa olivat, painoivat valtavasti. Vielä hetken aloillaan seisottuaan hän päätti kerrankin luopua kärsivällisyydestään. Alfredin tuntien tällä saattaisi kestää vielä vaikka kuinka kauan. Lähellä toriaukeaa oli taverna, jossa hän saisi jotakin kylmää juotavaa. Lisäksi hän saattaisi jopa törmätä tuttuihin, joita ei ollut aikoihin nähnyt. Enää hetkeäkään epäröimättä hän kohensi kantamustensa asentoa ja lähti sitten päättäväisesti kohti tavernan kutsuvasti raollaan olevaa ovea.
Sisällä oli taivaallisen viileää, kuten Matthew oli toivonutkin. Intiaanikesän lämmintä päivää edeltänyt viileä viikko oli jäähdyttänyt jykevän kivirakennuksen, ja nyt kiviset seinät luovuttivat keräämäänsä viileyttä sisätilaan. Pöydissä istui melko paljon väkeä, mutta takanurkassa seisovapöytä, tai pikemminkin siinä istuvanelikko, kiinnitti hänen huomionsa. Vaikkei hän vielä kunnolla nähnytkään heidän kasvojaan, hänellä oli häiritsevä tunne, että jotakin tuttua neljässä miehessä oli.
Ihanan kylmän juomansa saatuaan Matthew suuntasi kulkunsa hetken emmittyään nurkassa istuvaa nelikkoa kohti. Hän halusi nähdä heidät ja saada selville, oliko heissä oikeasti mitään tunnistettavaa vai ei. Miehet purskahtivat raikuvaan nauruun, ja Matthew seisahtui hiukan epäröiden. Olisiko hänen sopivaa noin vain tunkeutua selvästi keskenään hyvin viihtyvien ihmisten seuraan noin vain kutsumatta? Toisaalta lähistöllä ei näkynyt tyhjiä pöytiä, joten hänen olisi joka tapauksessa lyöttäydyttävä joidenkuiden seuraan. Saattoi sitä paitsi olla, ettei kukaan edes huomaisi häntä. Ihmisillä oli käsittämätön taipumus toisinaan yksinkertaisesti olla huomaamatta häntä, oli hän miten näkyvällä paikalla hyvänsä.
”Bonjour, bonjour”, yksi seurueesta huudahti hilpeästi heti, kun hän veti tuolin itselleen.
Tällä kertaa hän ei selvästikään olut jäänyt huomaamatta. Silmänräpäyksen ajan hän pohti, olisiko hänen vastattava ranskaksi, mutta ongelma ratkesi itsestään.
”Terve! Älä välitä Francisista. Hän ei vain tule ajatelleeksi, etteivät kaikki välttämättä puhu ranskaa”, Albiino nauroi Francisiksi kutsutun miehen vieressä.
”Minusta tuntuu, että olen nähnyt sinut jossakin”, kommentoi seurueen kolmas jäsen.
”Mathias hei, sinä olet sanonut noin jo ainakin kolmelle ihmiselle tänä iltana. Jollen tietäisi, että Lukas on elämäsi suuri rakkaus, voisin kuvitella, että yrität käyttää maailman kuluneinta iskurepliikkiä.”
Mathias oli tukehtua olueensa ja mulkaisi seurueen pienikokoisinta jäsentä, joka hymyili viattomasti siniset silmät hiukan harittaen.
Matthewille alkoi olla melko selvää, ettei tämä joukko nauttinut ensimmäisiä tuoppejaan sinä iltana. Useimmiten hän karttoi humalaista seuraa, mutta nelikko vaikutti suhteellisen harmittomalta, ja hän oli utelias, oliko hän tosiaan tavannut heidät joskus aiemminkin. Ainakin Mathiaksen sanat viittasivat siihen suuntaan, mutta toisaalta jos hän oli jo kolmas sinä iltana, jonka mies väitti kohdanneensa, asiasta ei voinut olla kovin varma.
”Minä olen Matthew, Matthew Williams”, hän esittäytyi joutuen puhumaan hiukan tavallista kovempaa tullakseen kuulluksi hälyn yli.
”Minä olen Tino. Kiva tutustua”, Mathiaksen rakkauselämää pohtinut mies ilmoitti ja ojensi kätensä pöydän yli.
Sitten hän jähmettyi ja jäi tuijottamaan avoimen hämmästyneenä.
”Oletko sinä se laivapoika, joka jätti tekemättä hälytyksen silloin vuosia sitten?”
Tinoksi esittäytynyt mies näytti selviävän jonkin verran silkan yllättyneisyyden ja oman oivalluksensa voimalla. Matthew oli tullut samaan johtopäätökseen yhtä aikaa Tinon kanssa. Miesten ulkonäkö oli liikauttanut jotakin hänen muistissaan, mutta Tinon nimi oli vapauttanut muiston lopullisesti.
Hän oli työskennellyt joitakin vuosia takaperin satamassa, silloin kun heidän vanhempansa olivat vielä olleet elossa ja huolehtineet tilan töistä. Hänet oli lähetetty hakemaan jotakin vanhasta, jo silloin käytöstä poistuneesta satamasta. Perille päästyään hän oli törmännyt laivaan, jonka ei ehdottomasti olisi kuulunut olla siellä. Hän oli aavistellut pahaa outoon paikkaan ankkuroituneen laivan nähdessään, ja laivan miehistön hätääntyneet reaktiot olivat vahvistaneet kaikki hänen epäilyksensä. Hän oli kuitenkin luopunut aikeestaan hälyttää vartijat paikalle, kun Tinoksi esittäytynyt mies oli vakuuttanut heidän vaarattomuuttaan. Hänellä ei ollut ollut sydäntä jättää miehen pyyntöjä huomiotta, vaikka jokin osa hänestä olikin käskenyt noudattaa lakia ja saattaa merirosvot oikeuden eteen. Hän oli kuitenkin tiennyt, että miehistön jäsenten kohtalona olisi hirsipuu, eikä seurue ollut näyttänyt hänestä millään muotoa uhkaavalta. Niinpä hän oli jättänyt kielellään pyörivän huudon huutamatta ja antanut laivan lähteä.
”Kyllä, minä se olen”, Matthew vastasi hiukan kankeasti keksimättä mitään muutakaan.
”Hienoa! Upeaa tavata uudelleen. Sovitaanko, että olemme edelleen kalastajia tai kauppiaita tai jotakin emmekä suinkaan...”
Albiino, jonka Matthew muisteli olevan nimeltään Gilbert, potkaisi terävästi Tinon jalkaa.
”Mathias, käy hakemassa Tinolle jotain juotavaa niin, ettei hän ehdi huudella kaikkia ammattisalaisuuksiamme ympäriinsä. Ja siitä tulikin mieleeni, että miten olikaan se lupauksesi juomakilpailusta?”
”Selvä”, Mathias myöntyi seisomaan nousten. ”Ja niin se juttu. Mietin vähän, että voisin aloittaa tuosta viininlitkijästä, koska aion peitota teidät kummatkin yhdeltä istumalta. Hänen päihittämisessään ei kauaa kestä, ja sitten voin siirtyä sinuun.”
Matthew ei osannut selittää oikein itselleenkään, miksi jäi katselemaan sitä mieletöntä, juopunutta näytelmää. Olihan sillä viihdearvoa, se hänen oli pakko myöntää, mutta siitä huolimatta. Hän ei yleensä ollut kuppiloissa istuksivaa tyyppiä, eivätkä merirosvot kyenneet minkäänlaiseen keskustelun tapaiseenkaan. He olivat tyystin uppoutuneet jaloksi kilvaksi nimittämäänsä toimintaan, joka Matthewin silmissä muistutti hetki hetkeltä enemmän eläintarhaa. Tavernan omistaja, hollantilainen Tim, oli ilmeisesti samaa mieltä silmien pyörittelystä päätellen, mutta viisaana miehenä hän ei kieltäytynyt myymästä maksaville asiakkaille. Matthew itse olisi kehottanut joukkiota poistumaan jo kauan sitten, mutta toisaalta eihän hän liikemies ollutkaan.
Ilta oli ehtinyt jo pitkälle, ja Matthew alkoi todella huolestua Alfredin yhä venyvästä poissaolosta. Hän oli käynyt säännöllisin väliajoin kurkistamassa toriaukiolle varmistaakseen, ettei hänen veljensä ollut palannut, mutta tuloksetta. Aukio pysyi itsepäisesti tyhjänä, tai ainakaan hänen etsimäänsä henkilöä sille ei ilmaantunut. Kun joku Alfredin monista ystävistä, jonka Matthew itse tunsi vain ulkonäön perusteella, ilmoitti hänelle Alfredin yöpyvän aasialaisen tuttavansa luona, hän oli vähällä räjähtää tukahdutetusta kiukusta. Oliko liikaa pyydetty, että Alfred olisi vaivautunut saapumaan normaaliin aikaan hänen luokseen ja ilmoittanut suunnitelmistaan?
Hän oli jo lähtemäisillään äkäisenä takaisin heidän tilalleen, kun jokin heräsi hänen sisällään. Miksi hänen oli aina oltava se kiltti ja tunnollinen, joka palasi takaisin tekemään työt, kun Alfred oli omilla teillään? Sellaista ei rehellisesti tapahtunut kovin usein, mutta tuntikausien odottelu ja lisääntynyt ärtyneisyys eivät kaivanneet tarkkoja tietoja, kuinka monta kertaa sama oli toistunut. Hän ei koskaan valittanut juuri mistään, mitä Alfred teki tai ei tehnyt, ja sillä hetkellä hänen kiukkunsa tuntui täysin oikeutetulta. Heillä ei ollut karjaa, ja kai vilja kasvaisi pellossa yhden yön ilman häntäkin. Näiden kapinallisten ajatusten saattelemana hän pujahti takaisin tavernaan yhä järjetöntä kilpailuaan jatkavien ystävysten luokse. Olisi hänellä tänä iltana ainakin seuraa, joka jopa huomasi hänet.
***
”Tässä se taas nähdään. Sinun kurittomat kaverisi viivästyttävät koko porukkaa. Vannon, että tämä laiva lähtee puolen tunnin sisällä, ja jolleivat he ole silloin mukana, se ei ole minun asiani”, Artur pauhasi laivan kannella silmät salamoiden.
”Anteeksi nyt, mutta seisot meidän laivamme kannella”, Antonio huomautti.
”Se ja sama. Lähdemme sitten omalla laivallamme, ja te saatte jäädä odottelemaan typeriä ystäviänne.”
”Mitä tapahtui sille yhteistyölle, josta sovimme”, Antonioo virnisti.
Arthur mulkaisi häntä, mutta huokaisi siten syvään antautumisen merkiksi ja siirtyi tähyilemään rantaa.
”Mihin hittoon se sakki on voinut jumittua. Ei sillä, että piittaisin, vaikka he lojuisivat kaltereiden takana tai riippuisivat rinnakkain hirressä, mutta...”, Antonio kuuli toisen kapteenin mutisevan itsekseen.
Esitys ei hämännyt häntä, vaan hän näki selvästi, että toinen kantoi huolta muustakin kuin vain ajan tuhlaamisesta. Antonio oli itse kohtalaisen varma siitä, etteivät hänen ystävänsä olleet joutuneet mihinkään pubia kummallisempaan paikkaan, mutta eihän sitä koskaan voinut tietää. Yleensä, kun jotakin tällaista tapahtui, hän oli itse mukana karkuteillä, joten odottelu ei ollut hänelle kovin arkipäiväistä. No, ainakaan hänen ei tarvitsisi kestää Lovinon raivoa pitkäksi venähtäneen illan vuoksi.
Kun vielä jokunen tovi oli kulunut ilman, että kaivatuista karkulaisista näkyi vilaustakaan, Feliciano alkoi kerjätä lupaa lähteä etsintäretkelle. Lovino ilmoitti saman tien, ettei päästäisi pikkuveljeään hortoilemaan yksikseen hämärtyville kaduille, ja vaati päästä mukaan.
”Entä jos vain lähtisit heidän kanssaan”, Arthur heitti reelingin luota Antoniolle. ”Jätä norjalainen tänne, koska hän on teistä ainoa, josta on oikeasti jotain hyötyäkin. Sitten me voisimme vahingossa ajautua tuulen mukana satamasta ja jättää teidät seitsemän sekoilemaan tänne.”
Antonio ei vaivautunut vastaamaan. viimein pohdittuaan hän myöntyi Felicianon pyyntöön.
Heidän ei tarvinnut odotella kauaa italialaisia palaaviksi. He olivat tuskin ehtineet pois näkyvistä, kun Feliks jo ilmoitti hilpeästi heidän olevan tulossa takaisin.
”Öh, miksi he juoksevat?”
Antonio katsahti rantaan ja näki Eduardin olevan oikeassa. Kaksi hahmoa pinkoi kohti laivaa mieletöntä vauhtia.
”Aseisiin!” Ludwig huudahti tarttuen välittömästi raskaan miekkansa kahvaan.
Muutkin liikehtivät levottomin a aseitaan hapuillen.
”Työnnä se terä sinne mistä se tulikin, peruna-aivo”, Lovino huusi heti, kun he tulivat äänenkantaman päähän. ”Sinä et tarvitse sitä, vaikka minä voisinkin omasta puolestani tehdä pari murhaa, ihan vain varoituksena muille ääliöille.”
Ilmapiiri rentoutui välittömästi ja Ludwigkin työnsi miekkansa takaisin huotraan.
”Pidä vähän pienempää ääntä, tai tässä on pian varmasti käyttöä teräkselle”, Arthur vaati tähyillen vanhaan satamaan päättyvää kujansuuta italialaisen takana.
Vaikkei kukaan onneksi ajanutkaan heitä takaa, metelin pitäminen lainvartijoiden valvomassa kaupungissa ei koskaan ollut erityisen turvallista.
”Mitä tuo on?” Toris kysyi äkkiä saaden kaikki oitis vaikenemaan.
Suunnasta, josta Feliciano ja Lovino olivat tulleet, kantautui kaukaista laulua, joka voimistui ja läheni koko ajan.
”Tino”, Berwald ilmoitti lyhyesti.
”Niin on”, Lukas vahvisti ja kohotti hämmentyneenä kulmiaan. ”Minusta kuulostaa siltä, että hän laulaa omalla kielellään.”
”Viis kielestä. Minkä hiton takia hän ylipäätään mekkaloi tuolla tavalla?” Eirikur puuttui puheeseen.
”Valitettavasti minusta tuntuu, että tiedän vastauksen”, Lukas tuhahti näyttäen äkkiä hyvin ärtyneeltä.
Antoniolta kesti hetki sisäistää näkemänsä. Hän oli kyllä aavistellut, että nelikon matka oli saattanut katketa pubin kohdalla, mutta tätä hän ei ollut odottanut. Ensimmäisenä hän näki Tinon, joka johti kulkuetta laulaen täyttä kaulaa ja soittaen ilmeisesti jonkinlaista kuvitteellista kielisoitinta. Heti hänen perässään marssi Gilbert, joka esitti ilmeisesti jonkin sortin armeijan komentajaa karjuen kehotuksia perässätulijoille. Perää piti Antonion hämmästykseksi neljän hengen joukko. Francisin ja Mathiaksen lisäksi mukana oli kaksi muutakin miestä, joita hän ei ainakaan ensisilmäyksellä uskonut tuntevansa. Syykin kahden odottamattoman henkilön läsnäoloon selvisi yhdellä vilkaisulla. Sekä Francis että Mathias näyttivät menettäneen kumpikin tyystin kykynsä kävellä itsenäisesti.
”Tämä on painajainen. Tämä ei voi olla totta. Tämä on...”
Arthur ei ilmeisesti löytänyt sanoja kuvaamaan tilannetta, sillä hän sulki suunsa kesken lauseen epätoivoisen näköisenä. Antonion oli myönnettävä, ettei hänkään olisi aivan äkkiä keksinyt sopivaa ilmausta kuvaamaan senhetkisiä ajatuksiaan. Tavallaan tilanne oli huvittava, suoranainen komiikan helmi, mutta toisaalta Arthurin ja Lukasin ilmeet enteilivät vaaraa. Yleensä niin ilmeetön Berwaldkin näytti jollei nyt aivan vihaiselta, turhautuneelta ainakin.
Väki kannella jakautui kuin punainen meri saapujien tieltä. Kukaan ei sanonut sanaakaan, kun nelikko saattajineen kompuroi keskelle laivan kantta. Tinon yhä jatkuva laulu esti kuitenkin kohtalokkaan hiljaisuuden laskeutumisen.
”Kiehtovaa”, Eduard sanoi hetken kuluttua laulua kuunneltuaan.
”Mistä tuossa on kyse?” Elizabeta halusi tietää.
”En ole aivan varma. En puhu suomea kovin paljoa, ja nyt hänen ääntämyksensä ei ole parhaimmillaan. Luulisin kuitenkin, että kyse on sammosta.”
”Mistä sangosta? Eikö joku saa häntä tukkimaan turpaansa?” Arthur ärähti yksitoikkoisen melodian ja käsittämättömien sanojen käydessä pikkuhiljaa yli hänen sietokykynsä.
”Ei sangosta vaan sammosta”, Eduard oikaisi.
”Mikä se on?” Feliciano kysyi innoissaan.
”No, sitä on vähän hankala selittää. Joissain runoissa se on ikään kuin mylly, josta tulee mielin märin rahaa, viljaa ja suolaa. Sitten toisaalta taas on sellaisiakin kertomuksia, joissa se on eräänlainen maailmanpuu, joka kannattelee koko kaikkeutta. Nyt hän taitaa kertoa siitä, kuinka se hajosi, ellen täysin erehdy.”
”Ole nyt helkkari sentään jo hiljaa siitä rikkinäisestä myllystä!” Arthur karjaisi laulun vain yltyessä.
Hiukan hämmentyneen näköisenä Tino sulki suunsa ja jäi huojahtelemaan uhkaavasti katse Berwaldiin iskostettuna.
”Sinähän olet se poika, joka auttoi meidät pakoon kerran tästä samasta paikasta” Antonio huudahti tunnistettuaan äkkiä toisen vieraista.
”Kyllä vain. Matthew Williams.”
Antonio tarttui tarjottuun käteen ja esittäytyi leveästi hymyillen.
”Mitä sinä täällä teet,Roderich?”
Elizabeta silmäili uteliaan oloisena toista ylimääräisistä tulijoista, joka talutti parhaillaan Mathiasta raivokkaana mulkoilevan Lukasin luo. Nimi liikautti jotakin Antonion mielessä, ja pian hän muisti, missä oli kyseiseen nimeen törmännyt. He olivat joskus ennen jakautumistaan kahteen ryhmään pelastaneet nuoren aatelisen, joka oli joutunut eksyttyään perusteellisen ryöstön kohteeksi. Heidän polkunsa olivat näköjään jälleen ristenneet.
”Roddy on niin mahtava, että voisin vaikka suudella häntä”, Gilbert julisti.
”Sinä hoit rakkaudentunnustuksia Elizabetalle koko matkan tavernasta tänne”, Roderich huokaisi kyllästyneenä, joskin lievästi punastuen.
”Kyllä kyllä. Hänkin on loistava. Voisin minä häntäkin suudella”, Gilbert totesi hetken mietittyään näkemättä asiassa ilmeisesti ongelman häivääkään.
Roderich pyöräytti silmiään Elizabetan nauraessa.
”Puhu niin, että minäkin ymmärrän.”
Antonio pyörähti katsomaan äänen suuntaan. Berwald näytti hänestäkin hiukan pelottavalta turhautuneena mulkoillessaan, mutta yhä omalla kielellään kiivaasti puhuva Tino ei uskomatonta kyllä näyttänyt piittaavan.
”Mitä hän sanoo?” Berwald murahti lopulta Eduardille.
Eduard pinnisteli hetken ymmärtääkseen ja lehahti kirkkaan punaiseksi.
”Ei mitään”, hän sanoi vältellen, mutta luovutti pian Berwaldin vaativan katseen alla.
”Alkuosan jätän kääntämättä, mutta hän taisi kutsua sinua juuri Pohjanakaksi.”
”Miksi?”
”Se on sellainen, sellainen olento vain. Se esiintyy siinä laulussa. Sitä sanotaan myös louheksi, ja se on tarinan pahan pohjolan johtaja.”
”Berwald on akka”, Mathias hihkaisi riemuissaan.
Ruotsalaisen ilme synkkeni entisestään, ja Antonio otti tahtomattaankin pari askelta taaksepäin. Alkava rähinä keskeytyi kuitenkin lyhyeen, kun kaupungin suunnalla soivat torvet. He kaikki tunsivat soitetun hälytyksen, sillä se tiesi vaaraa. Heidän läsnäolonsa oli havaittu.
A/N2: Näin siis käy, kun joutuu opiskeluiden puitteissa kirjoittelemaan sammosta.
On siis oikeastikin vähän epäselvää, mikä sampo alunperin oli. Monien teorioiden mukaan se kuitenkin saattoi olla aivan alkujaan maailmanpuu, joka piti maailman osat, ylisen, alisen ja keskisen maailman paikoillaan ja mahdollisti taivaan pysymisen ylhäällä. Tämä vain tällaisena pienenä extratietona.