Nimi: Vapausvaellus
Kirjoittaja: Secu
Fandom: Poika ja ilves (elokuvaversio)
Hahmot: Tomi, Leevi-ilves, äiti
Genre: haikea draama, irti päästäminen, vapaus
Ikäraja: S
Haasteet:
Kaiken maailman ficlettejä V: viikko 37/2017 - fandom
Multifandom lll: Poika ja ilves
Tassunjälkiä: ilves
Vastuuvapaus: Raimo O. Niemi, Ville Suhonen
A/N: Poika ja ilves -elokuvan katsominen inspiroi kirjoittamaan tämän tekstin, joka sijoittuu elokuvan
loppukohtaukseen (videolla 1:15 eteenpäin). Tekstin ymmärtäminen vaatinee, että elokuvan on nähnyt. Jos et ole tai katsomisesta on aikaa, elokuvan juonen ja ajatuksiani elokuvasta voi lukea alta:
Elokuva alkaa siitä, että Tomi muuttaa tutkijaisänsä kanssa pohjoiseen. Äiti on kuollut, eikä Tomi ole päässyt menetyksestä yli. Eläessään äiti yritti pelastaa ja vapauttaa pohjoisen silloiset ilvekset. Kaksikko asuu Jouko-enon luona. Isän tehtävä pohjoisessa on vapauttaa eläintarhaoloissa kasvanut Leevi-ilves luontoon. Yritys epäonnistuu, ja ilves päätetään myydä Venäjälle. Tomi päättää toimia ystävystyttyään Leevin kanssa ja vapauttaa sen. Seuraavien kuukausien aikana Tomi ruokkii Leeviä. Tilanne kärjistyy, kun Leevi raatelee Joukon poron ja Tomin Joukolta lahjaksi saamat hanhet, koska ei osaa kunnolla saalistaa luonnossa. Jouko päättää lähteä tappamaan Leevin Haapalan kanssa. Haapala on täkäläinen metsästäjä, jolle Jouko on ilvesten tappamisella maksanut velkojaan, Leevin tappaminen kuittaisi viimeisen velan. Tomi on tähän mennessä saanut tietää, että Jouko on tappanut myös edesmenneen äidin ilvekset, ja on raivoissaan. Tomi lähtee pelastamaan Leeviä. Ehtiessään Leevin luo Tomi tajuaa, että Haapala on yksin, Jouko on muuttanut mielensä. Leevi on jäänyt Haapalan asettamaan jalkarautaan ja loukkaantunut. Kahakan lopputuloksena Leevi pääsee raudasta irti ja hyökkää Haapalan kimppuun, minkä seurauksena Haapala ja Leevi putoavat kielekkeeltä, Haapala loukkaantuu vakavasti. Tomi onnistuu kiskomaan Haapalan reessä erämökkiin, ja pelastuspartio löytää nämä viime hetkellä. Sairaalassa Tomi huolehtii Leevistä, ja sen kuultuaan Jouko päättää pelastaa Leevin. Kotiutuessaan Tomi löytää Leevin Joukon navetasta, jossa aikoinaan äidin ilveksiä pidettiin, ja Tomi antaa Joukolle anteeksi. Myös Haapala näyttää hyvän puolensa jättäessään Leevin rauhaan ja tehdessään Tomin kanssa sovun. Lopussa Tomi vapauttaa Leevin luontoon.
Koin elokuvaa katsoessa, että Tomi käsittelee äitinsä menetystä Leevin kautta. Toisaalta Tomi ehkä tuntee äidin jollain lailla Leevin kautta olevan elossa. Leevin vapauttaminen on Tomille äidin työn loppuunsaattamista, mutta luultavasti myös yleistä kapinaa ja taistelua vallitsevaa vihamielistä ilmapiiriä kohtaan. Elokuvassa yksi tärkeimpiä teemoja ihmisen ja eläimen välisen suhteen lisäksi oli mielestäni varhaisteinin suhde menetettyyn vanhempaan ja asian käsittely. Leevistä tulee Tomille niin tärkeä, koska ilvekset liittyvät niin vahvasti äidin muistoon. Kun Leevi lopulta vapautuu, minulle tuli tunne, että nyt myös Tomi on vapaa menetyksestään ja osaa jatkaa eteenpäin: äidin työ on saatettu päätökseen Leevin vapautuessa, joten Tomi on valmis päästämään irti niin Leevistä kuin äidistä.
Erityisesti seuraavat dialogipätkät inspiroivat kirjoittamaan ficin, ja niihin myös tekstissä viittaan:
"Äiti sano, et ilvekset oli täällä ennen ihmisiä, siks mä oon niitten puolella, ihmiset vois painuu muualle." - Tomi
"Se (Leevi) on äidin ilves, ja sä (isä) meet myymään sen!" - Tomi
"Vie se (Leevi) niin kauas, ettei sitä kukaan löydä." - Haapala
Lukuiloa! ^^
Miten vapauden voi tahtoa tappaa, viedä kauneuden luodulta tuomalla tuhon?
En saata vastata, kaipuuni selitykseen hiipuu, hekin ymmärtävät, nyt. Elvytän elämän, hypähtää sisälläni, loikkaa edestäni häkistä.
Hankeen uppoavat pehmeät käpälät tekevät syvänteitä lumipintaan, jonka kerrostumat ovat paksuudessaan hahtuvaiset. Tuuli keinuttaa valkeita hiukkasia sinisen ilman näkymättömissä aallokoissa, nostattaa hyökyjä, iskee puhuripyörteenä maahan. Nietosten kumpareiden jälkien jatkumo virtaa rintaan, jäljet painautuvat sydämen onkaloihin, täyttävät halkeamat, sirottelevat kylmästä lämmennyttä eheyttä. Äiti hymyilee hiljaa kutsumatta sanoin (ei tarvitse enää), puiden katveikossa, kimaltavien kuusenoksien raoista.
Sulava, kehräävä keho liikkuu, karvat tunnustelevat rajattomuutta, korvat kuulevat huminan, lumen havinan. Luodun täplät taipuvat notkeissa käännöksissä, tummat kannaksien kyyneleet, ensi-ilvesten vuodattamat, niin uskon täplien tulleen.
Ilves kääntyy, viisaat hiekankultaiset silmät katsovat. Pidemmät, sirot askeleet tavoittavat tassunpainaumat, suuntaavat avaraan valkeaan (äiti, voit mennä).
Kahdet jäljet jatkavat rinnakkain, hälvenevät yhdessä. Vaellukseni päättyy samaan lumisyvennykseen, josta ilves lähtee omalleen saattajansa kanssa. Luon rauhan piirin pitäjien pääsemättömiin. Annan vapauden vallata maiseman, itseni.
Hymyilen.