Nimi: Vuoroleikki
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: kauhu
Haaste: Kauhuhaaste
A/N: Tämä on uudelleenkirjoitus tekstistäni
Kaste, K-11. Tein tämän luovan kirjoittamisen kurssille ja sain hyvää palautetta. Pidän tätä versiota parempana ja eheämpänä kuin alkuperäistä. Olisi mielenkiintoista kuulla näitä kahta tekstiä vertailevaa palautetta. Tietysti kaikenlainen kommentointi lämmittää yhtä lailla :3
VuoroleikkiToivo hikoilee. On juuri sellainen kuumannihkeä kesäpäivä, jolloin kuuluu vain uida. Toivo tahtoisi repiä iholle liimaantuneen t-paitansa ja juosta täyttä vauhtia laiturilta veteen. Mikään ei voita sitä tunnetta, kun saa sukeltaa kohti kylmää pimeyttä. Kun poika on tarpeeksi syvällä, hän katsoo valoisaa pintaa. Toivo kelluu hiljaisessa hämärässä, joka kuuluu vain hänelle. Siellä voi kuitenkin olla vain muutamia sekunteja kerrallaan, kunnes pakottava tunne rinnassa ajaa Toivon pintaan. Juuri siksi se on niin erityistä.
Tänään Toivo ei pääse uimaan. Hänen täytyy olla Kaapon kanssa. Kaapo ei uskaltaudu edes laiturille, koska se pelkää vettä. Kun Toivo yrittää saada Kaapon veteen, poika alkaa itkeä ja pakenee äitinsä luo väittäen, että Toivo kiusaa. Kuuma tunne valtaa Toivon kehon. Hän tärisee. Se johtuu Kaapon huutamisesta.
Ää-ää. Se on maailman ärsyttävin ääni. Toivo tahtoisi kaataa Kaapon maahan, rutistaa tätä nenästä ja painaa kämmenensä pojan suulle, kunnes se lopettaisi huutamisen. Toivo tuntee kasvoillaan ruman irveen. Turpa kiinni saatanan itkupilli.
”Ei toista saa pakottaa”, äiti sanoo. ”Teidän täytyy keksiä jokin yhteinen kiva leikki.”
”Piilosta!” Kaapo ehdottaa. Toivoa turhauttaa, mutta äidit katsovat, joten hän pakottaa suupielensä ylös.
”Joo!” hän hihkaisee kuin olisi yhtä tyhjäpäinen kuin Kaapo.
”On reilua olla välillä toiselle mieliksi”, äiti sanoo. ”Leikkikää piilosta nyt, ja sitten Toivo saa päättää seuraavan leikin.”
”Joo!” Kaapo suostuu. Toivon mielialaa kohenee. Hän pääsisi sittenkin uimaan! Hänen täytyy vain ensin olla Kaapolle mieliksi.
Piilosta on tylsää leikkiä kahdestaan, mutta Toivo sinnittelee. Järveen pääseminen on palkinto. Hän voisi opettaa Kaapon uimaan. Sillä tavalla kesästä tulisi paljon hauskempi. Ensin Kaapo kuitenkin pitää saada laiturille. Sinne Toivo livahtaa viimeisellä piiloutumiskerrallaan.
”Löysin sut!” Kaapo huutaa nähdessään hänet.
”Etpäs”, Toivo sanoo. ”Sun täytyy ensin koskea mua.”
”Ei ole totta”, Kaapo sanoo.
”Pelkuri”, Toivo syyttää. ”Itsepähän halusit leikkiä piilosta. Et voita, jos et koske mua.”
Kaapo empii, mutta lopulta poika kävelee Toivon luokse ja koskee häntä.
”Sun vuoro etsiä!”
”Nyt on mun vuoro keksiä tekemistä”, Toivo sanoo. ”Haluan uida. Sä voit kahlata rannassa. Jos haluat, voin opettaa sut uimaan. Se on ihan helppoa.”
Kaapo pudistaa vimmatusti päätään, ja Toivoa suututtaa. Hän on ollut kiltti. Nyt on Kaapon vuoro. Muuten se ei ole reilua.
”En halua! Et voi pakottaa!”
Ai en vai? Polttava välähdys, ja Toivo tyrkkää Kaapon alas laiturilta. Pojan säikähtänyt ilme saa hänet nauramaan. Toivo seuraa tilannetta. Kaapolla on vaikeuksia pysyä pinnalla. Sen kädet ovat ihan jäykät. Pää yrittää pinnalle ja painuu taas alas. Kaapo ei huuda tai räpiköi. Se on ihan hiljaa. Sellaisesta Kaaposta Toivo pitää. Hän yrittää neuvoa Kaapolle, miten pysyä pinnalla, mutta se tyhmyri ei kuuntele. Pojan pää painuu veden alle eikä tule enää takaisin. Kaapo saa jäädä hämärään. Toivo on melkein kateellinen.
