Kirjoittaja Aihe: Supernatural: Gabriel sanoi: "Tulkoon diskovalo!" Ja diskovalo tuli (K-11) Sam/Gabriel, Dean/Castiel, one-shot  (Luettu 2952 kertaa)

jossujb

  • Q
  • ***
  • Viestejä: 4 077
  • Peace & Love
Nimi: Gabriel sanoi: "Tulkoon diskovalo!" Ja diskovalo tuli
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: idiootit peeloilee, draamaa, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Sam Winchester/Gabriel (”Sabriel"), Dean Winchester/Castiel (”Destiel”)
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.

A/N: Tämä on jatko-osa fikilleni Kutiavatko enkelit jalkapohjista?(K-11) Ei sen lukeminen ole mitenkään niin oleellista, ei tässä ole oikeasti niin paljon juonta, että jatkuvuuden ylläpitäminen olisi tärkeää. Tämä sijoittuu canonissa välittömästi vitoskauden jälkeen, lainaten erinäisiä asioita kutoskaudelta eteenpäin, mutta Gabriel on edelleen elossa ja niin poispäin.

Siipisarja:
I Kutiavatko enkelit jalkapohjista? (K-11)
II Gabriel sanoi: ”Tulkoon diskovalo!” Ja diskovalo tuli (K-11)
III Aureola tassilla (K-11)
IV Quumotuksia (K-11)
V Tekoja, joita ei ole ennen tehty (K-11)
VI Self-care on self-lovee, Samshine (K-15)
VII Työajalla (K-18)
VIII Vaaleanpunainen vespa ja muita sivuaiheita (K-11)
IX Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi (K-11)
X Sano se viittomin (K-18)
XI Marjapiirakkaa ja sydämenviisautta (S)
XII Perseet ja sen synonyymit (K-18)
XIII Gabrielinkeltainen (S)





Gabriel sanoi: "Tulkoon diskovalo!" Ja diskovalo tuli


Se nyt ollut mikään uutinen, että Bobby pykäili jotain umpivahvassa bunkkerissaan, jota myös kodiksi kutsutaan. Talossa oli jo entuudestaan kellari, pari kerrosta ja vintti, mutta se levisi kuin kihomato kaikkiin ilmansuuntiin sitä mukaa kun mies puuhaamasta ehti.

Sen takia Samia ja Deaniä ei hätkähdyttänyt, että Bobby oli heidän viime reissunsa aikana repinyt eteläpäädyn kattorakenteet alas ja ruvennut ihan aikamiehen elkein pystyttämään sinne jotain ihan kaiken konventionaalisen arkkitehtuurin vastaista rakennelmaa. Kysyttäessä hän mörisi jotain epäselvää. Tyypillistä Bobbya. Kai se purki remonttireiskailemalla paineita, tai jotain. Niin, toisaalta, kenenpä meistä henkisyys ei hyötyisi ruumiillisesta rujoraadannasta? Samin mielestä se oli Deaniin ja pappa Winchesteriin verrattuna terveempi tapa käsitellä mielen syvimpiä solmukohtia, kuin viinan viruttelu. Ainakin Bobbylle jäi joka rehkimisestä jotain käsinkosketeltavaa.

Tai no, kun vetää tarpeeksi lujasti perseet, niin senkin jälkiväristyksissä on kouriintuntuvia piirteitä. Mutta vittuako siitä.

Joka tapauksessa, Bobbyn kevytmielisestä nikkaroinnista huolimatta maailmanlopun peruuntuminen ei ollut valitettavasti tarkoittanut sen vähempää metsästämistä. Päinvastoin, sitä tuntui, että kaikenmaailman pienet saatanat ne vasta nyt rupesivatkin riehumaan, kun sekä Helvetissä että Taivaassa oli asiat ihan vituroillaan. Sam ja Dean löhöilivät pitkäksi venyneen yön jälkeen Bobbyn kämpillä olohuoneessa paskaisina ja verisinä. Silti Bobby pentele aloitti poraamisen tasan kello viis reikäleipä.

Josta tulikin mieleen, että Castiel ei ollut kuukauteen itsestään ilmoitellut. Dean alkoi käydä tästä syystä Samin pirtaan ihan sietämättömäksi.

”Oletko soittanut sille?” kysyi Sam huomattuaan Deanin tuijottavan kaljapullo kädessään tyhjää. Kai se yritti ottaa yhteyttä tuonpuoleiseen pelkän vitutuksen voimalla. Bobbysta kuului tasainen vasaran nakutus, sitten lyhyt hiljaisuus ja perkele. Ja sama alusta.

”Kelle?” kysyi Dean. Samin ei tarvinnut vääntää naamaansa, se oli jo norsunvitulla.

”Älä viitsi, Dean.”

Winchestereillä oli ollut Bobbyn bunkkerissa omat huoneet jo silloin kun Karen oli ollut vielä elossa. Ne olivat tietysti käytössä harvoin ja pesemättömät petivaatteet houkuttelivat lutikoita, mutta Bobby sai siitä jotain ihmeellisiä isällisiä kiksejä. Sam nyt saattoi nuoremmuuttaan ja muutenkin miellyttävämpää luonnettaan myöntää, että Bobby oli aina ollut enemmän isä kuin isä itse, mutta Deanille sitä ei kannattanut sanoa. Samilla oli omassa huoneessaan vielä joku Hansonin juliste. Hän oli luullut sitä pienintä niistä tytöksi silloin joskus. Dean oli nauranut kitalakensa halki.

No joo. Eipä pojilla paljon parempaakaan omaa kotia ollut kuin Bobbyn bunkkeri. Ellei sitten Impalaa lasketa, ja toisaalta eihän sitä lasketa. Impala on enemmän niin kuin ruumiinosa. Tai sisäelin, siis joku sellainen mitä ilman on tosi ikävä elää. Joku, haima, tai sellainen.

"Taivaassa mitään kenttää ole”, Dean puolusteli. Ihan silmälläkin näki, että hän häpesi Castielin perään kuumottelua. Vaan se oli fakta, että hänellä oli Castielia ikävä. Olipa niiden kahden tuijottamiseen ja estyneisiin miestunteisiin perustuva kituminen niin selvä, että sokea-Pamela, rauha hänen sielulleen, olisi sen nähnyt. Taivaassa oli vaan kuulemma asiat Mikaelin törppöilyjen takia niin poissa tolaltaan, että siinä ei kuulemma paljoa naurattanut. Ei sikäli että Castiel olisi liikaa mistään avautunut. Siinä mielessä hän oli oppinut hyvin Winchesterien tavoille, että vaikkei hän ollut mies eikä ihminen, niin hyvin oli enkeli sisäistänyt tunteiden epäterveen patoilun ja siitä kärsimisen. Tiedä vaikka joku päivä saisi vielä enkelivariantin stressipohjaisesta sydämentykytyksestä.

Juu, ja Bobby oli duunaillut jostain vanhasta vierashuoneesta Casille jonkun näköisen sopen myös. Siellä oli sellaiset vauvanlaventelin väriset tapetit ja sänky. Castiel ei ollut käynyt siellä montaakaan kertaa, eikä oikein ymmärtänyt eleen päälle mitään. Ilmeisesti se oli esimerkki Bobbyn erikoisesta huumorintajusta.

”Eikö siellä nimenomaan pitäisi olla lähempänä kaikkia satelliitteja? Osta sille langattoman verkon reititin ja pyydä skypeen kaveriksi", Sam piruili, mutta ei odottanut jonkun zappaavan itseään sillä sekunnilla hänen selkänsä taakse.

”Voi sinua tyhmää lasta, kun ei Taivas sijaitse kirjaimellisesti pilvien päällä”, totesi arkkienkeli Gabriel ylimielisesti, rouskuttaen siinä samalla Reese's pieces -karkkeja pohjattomaan kitaansa. ”Taivaankoto on enemmän metafyysinen konsepti”, hän lisäsi.

Täh”, sanoi Dean, jota ihan selvästi arkkienkelin pölähtäminen vitutti oikein mainiosti. Gabriel nojaili sohvan selkämykseen Samin hartioiden takana.

”Täh-täh, senkin tärähtänyt! Osaatko mitään muuta sanoakaan, senkin karvaton apinamies? Tarkoitan tietysti, että ei Taivas ole sen paremmin ylhäällä tai alhaalla, noin niin kuin fysikaalisesti ajateltuna, vaan enemmän sillä tavalla, no, ympäriinsä. Niin kuin homesieni”, sanoi Gabriel ja viittilöi humoristisesti ympärilleen. Deanin ilme oli kuin kirveellä veistetty.

”Mikä vitun sieni?” hän kysyi. Gabriel ravisteli hartioitaan.

"Oletko nähnyt vuoden 1993 Super Mario -elokuvan? Sen missä on John Leguizamo. Sillä tavalla ympäriinsä!"

"Näytänkö minä siltä, että olisin?"

"Minä olen!" pani Sam väliin, "Sehän on ihan paska. Oliko se Sienimaan kuningas siinä joku… ruskea rihmasto?"

Gabriel ihan kuin säteili. Ehkä säteilikin, ja jos Deaniltä kysytään, niin radioaktiivisesti.

"Oliko sinulla jotain vitun viisasta asiaakin, vai tulitko siihen ihan vain turpaasi levittämään?” Dean sanoi to-del-la kyllästyneesti. Gabriel ei ollut moisesta panettelusta moksiskaan.

”Etkö ilahdukaan nähdessäsi minua? Voi surku, ja minä kun niin kauniisti toivoin. Onneksi tämä nuorempi ilahtuu ihan käsin kosketeltavasti…" Gabriel piinasi Deaniä ja kävi käpälöimään Samia. "Mitäs meillä on täällä taskussa jo kovana odottamassa, mitä? Oisko joku vähän ilahtuneempi sammynmakkara?"

Gabriel tarrautui oikein ällömakeillen Samin kaulaan ja hipsutteli siitä tahmeita sormiaan alas hänen kropallaan. Ihan kunnolla alas. Juunou.

”Gabe, se on kuntomittari”, sanoi Sam.

"Minä sinulle mieskunnot näytän", virkkoi Gabriel ja myönnettäköön, että Sam ihan punastui siinä. Ainakin se tuntui punastumiselta, vaikkei välttämättä näkynyt. Samin ja Gabrielin välinen vääntö oli vähän erilaista tekoa kuin Deanin ja Castielin. Että siinä ei ihan vaan tuijoteltu.

Arkkienkeli kurkotti koko (lyhyeltä) pituudeltaan Samin syliin ja puristi röyhkeästi pallisektorilta. Dean teki yökkäävän eleen. Samin teki mieli lyödä häntä kyynärpäällä suuhun. Kumpaakin.

”Lennä nyt vaikka hevonkukkuun siitä pervoilemasta”, yrmähti Dean, ja mikäli Sam olisi riittävän nopeasti hoksannut, niin hän olisi hyvin voinut pistellä takaisin muistuttamalla, miten paljon liikaa Dean aina leveili panohaluillaan verrattuna siihen kuinka paljon ketään kiinnosti. Gabriel avasi toisen rasian karkkeja ja hyppäsi selkänojan yli Samin viereen istumaan.

"Pervo, pervo, pervo, pervo mä oon... mut en sen enempää kuin kukaan muukaan joka juoruja palvoo-oo-oo..." Gabriel lallatteli ja härnäsi Deaniä vähän lisää tökkimällä tätä paljaalla varpaalla. Olikohan se joku pakanajuttu, että hän sillä tavalla usein pelmahti paikalle ilman kenkiä, vai eikö Gabriel muuten vaan tykännyt sukista?

Pikkuinen telkkari oli hiljaisella päällä. Aikansa paskaa jauhettuaan he katselivat sieltä jotain aamusaippuaa. Vain Bobbyn tasainen naulaaminen ja aherrus kuului draamansorinaa kovemmin. Sellaisen kultaisen neljän vartin tuokion tunnelma oli harvinaisen sees. Meni vähän bisseä siinä. Tai vähän enemmänkin. Sam kävi nopeasti suihkussa. Dean ja Gabriel eivät onnistuneet tappamaan toisiaan sillä välin, vaan kummatkin eläytyivät saippuasarjan juonenkäänteisiin ääneen. Gabriel rupesi syöttämään suihkunraikkaalle Samille karkkeja kädestä suuhun. Jossain vaiheessa Dean simahti tarpeeksi pullopirtelöitä huiviin heitettyään.

Sitten tulikin yhtäkkiä kummallisen hiljaista. Kukaan ei puhunut mitään, Dean vähän kuorsasi. Bobby oli lopettanut vasaroinnin. Hän tuli portaat alas nukkavieruna ja pölyisenä, muttei toki ollenkaan huonolla tuulella. Paitsi ehkä korkeintaan siitä, että Dean ei ollut käynyt pesulla ja varisteli kuivunutta verta ympäriinsä. Hoksattuaan Gabrielin vähän piilosta Samin kainalossa hän ihan syttyi.

”No perkele, hyvinpä sattui, että olet siinä”, hän sanoi nimenomaan Gabrielille, mikä oli tosiaan vähän outoa. Gabriel jopa itse ihan kurkisti sohvan takaa ukkoa oudoksuen. Sam kohotti kulmiaan. Hänen ymmärryksen mukaan Bobby oli aika tehokkaasti ollut kuin enkeleitä ei olisi ollut olemassakaan. Castielia hän kohteli suurin piirtein kuin jotain vähän märkää koiranpentua ja Gabrielia Sam ei tiennyt Bobbyn tuntevankaan, vaikkei hänen vierailunsa teknisesti ottaen olleet enää mitenkään harvinaisia tai edes satunnaisia.

Sam katsoi Gabrielia ja sitten Bobbya ja sitten taas Gabrielia. Ettei vaan…. ettei perhana Gabriel ole tutustellut Bobbyn kanssa heidän selkänsä takana?

Öö”, sanoi Gabriel, ”Puhuuko se minulle?” hän kysyi Samilta. Sam ei ehtinyt sanomaan mitään, kun Bobby jo tuli siihen pöllötti arkkienkeliä tukasta vähän samalla tavalla kuin Sammya pienenä. Gabriel oli niin typertynyt, ettei saanut sanaa suustaan. Saavutus sekin.

”No sinulle, sinulle, untuvaperse. Pistin punkan tuonne uuteen yläkertaan. Voisit tulla katsomaan minkä väriseksi seinät maalataan.”

Sanotaanko, että siinä meni kaikki ihan hiljaisiksi. Paitsi Dean, joka kuorsasi. Mutta olisi hänkin vaiennut, jos ei olisi ollut päissään.

”Siis… um… teitkö sinä, tuota, Gabelle oman huoneen?” Sam kysyi oikein sillä tavalla kuin todellisuus olisi irtoamassa neksuksesta. Gabrielin ilme oli ihan näkemisen arvoinen myös.

”Niin. No”, sanoi Bobby hankalana. Hän hieroi hikistä niskaansa, eikä varmaan koskaan ollut näyttänyt yhtä vaikealta.

”Kai tajuat, että se voi napsauttaa sormiaan ja olla vaikka Ritzin hotellissa”, Sam ihmetteli, ja siinä oli joku liian kiinnostava sana, joka havahdutti Deanin unosilta.

”Kuka puhuu mitä hotelleista? Tilatkaa skumppaa, mielellään kallista”, hän mölisi sillä tavalla kun känninen älisee. Gabriel nousi sohvalta. Samia ihan säälitti katsoa kiemurtelevaa Bobbya, sillä jos Castielin tuijotus oli sietämätön, niin Gabrielin oli tuli.

”Bobby teki Gabelle huoneen yläkertaan”, saattoi Sam seitinohuessa kännissä olevan veljensä tapahtumain kartalle. Gabriel lääppi tukkaansa, näytti niin syvästi hämmentyneeltä, että unohti syödä karkkia.

”Paskanmarjat mitä ajanhukkaa”, yskäisi Dean ja yritti juoda tyhjästä pullosta.

”Ei sitä tarvitse ottaa, jos ei halua. Kunhan nyt vain kohteliaisuuttani ajattelin, ja kun hän on tuossa sohvalla nukkunut muutenkin ihan riittävän monta kertaa”, perusteli Bobby. Samin teki mieli kysyä, että Gabriel teki siis mitä, tarkalleen? Asui Bobbyn sohvalla sillä aikaa kun he olivat metsästämässä?

Mitä vittua”, sanoi Dean. Osuvasti sanottu. Samin silmät ihan laajenivat, kun hän katsoi Gabrieliä kysyvästi. Eihän siitä ollut kauaakaan kun Gabriel oli katkaissut toisen siipensä jossain taistelussa… Dean ei tätä tiennyt, eikä varmaan Bobbykaan. Ainoastaan Sam, ja vain Sam, ei edes Castiel, tiesi, että Gabriel sen takia vielä pahasti vammautunut. Mutta että hänkin haki jotain lohtua juuri Bobby Singeriltä!

Huh. No. Ehkä Gabrielissakin oli ripaus Winchesteriä, koska Winchesterit on isästä poikaan tukeutuneet Singeriin kuin kallioon. Sen tosin Sam arvasi, että Gabriel halusin asian pysyvänkin vastakin vähän salaisuutena. Bobby ei ollut yhtä palikka kuin vanhempi Winchester, vaan ymmärsi yskän ja koetti ohittaa äskeisen kommentin.

”Kun teillä pojilla nyt muutenkin on täällä jo sopet, ja niin tätä tilaakin on tässä… vähän kuin… omiani olisitte… tai… öh”, Bobby yritti karkeaan tapaansa selittää. Gabriel oli yllättäen ollut melkein viisi minuuttia elämästään hiljaa yhteen menoon. Dean kaatoi pari tyhjää kaljapulloa väsymystärinöissään.

”Ei kun, miksi helvetissä Gabe punkkaa sohvalla? Ei enkeleiden tarvitse nukkua”, Dean tivasi. Gabriel mulkaisi häntä oikein terävästi. Miten noin lyhyeen kroppaan voikin mahtua ylenkatsetta niin paljon!

”Pidä sinä Winchester turpasi kiinni”, tiuskaisi Gabriel. Hän ravisti olkiaan kireästi, mutta jotenkin epämukavasti ja toispuoleisesti. Jos Dean olisi vain tiennyt, että hänen takkinsa ja paitansa alla oli koko selänmittainen, pystysuora valkoinen arpi, niin ehkä hänkin olisi ollut vaimentanut kusipäisyyttään hetkeksi. Tosin sen Deankin vaistosi, ettei ehkä nyt ollut paras aika jatkaa inttämistä. Hän huojui keittiöön etsimään lisää ohrapirtelöitä.

Samaan aikaan Gabriel kipitti Bobbyn perässä uuteen huoneeseen portaat ylös, joka oli ihan alusta lähtien rakennettu muutaman puretun ja uudelleen organisoidun talonlaajennuksen päälle. Se oli pieni, kuten kaikki huoneet Bobbyn talossa olivat, mutta siinä oli ikkuna ja parvisänky. Gabrielin silmät loistivat niin, että ihan karvat nousivat pystyyn! Sam ei pystynyt uteliaisuuttaan pysymään poissa.

”Olisiko hookerinvihreä hyvä väri?” kysyi Gabriel.

”Uh”, sanoi Bobby.

”Ei, ei, ei, burgundi! Ei, kun kultainen sienna, sittenkin!”

”Eikös tämä nyt ole vähän hölmöä… sinähän voisit napsutella seinistä vaikka kaikista eriväriset, eikä niitä kenenkään tarvitsisi edes maalata”, sanoi Sam kummeksuen. Gabriel ei ollut kuulevinaan, vaan höpötti jotain pienenpienestä yöpöydästä ja muumiverhoista ja sellaisesta lampaantaljamatosta, johon olisi kiva upottaa varpaat vetoisina aamuina. Sam katsoi Bobbya kysyvästi.

”No älä nyt sinäkin aloita”, hän puuskahti.

”Kauanko Gabe on täällä oikein budjaillut?” Sam kysyi. Gabriel luonnollisesti kuuli, mutta esitti ettei olisi kuullut. Bobby heitteli kättään.

”Jonkun aikaa. Kuukauden, pari. Väliäkö sillä.”

”On sillä vähän”, intti Sam. Tähän mennessä kukaan ei ollut osannut ihan varmaksi sanoa oliko Gabriel heidän puolellaan vai ei. Hän harvoin auttoi Winchestereitä missään, mitä nyt välillä heitti jonkun vinkiksi käyvän herjan. Häntä ei koskaan nähnyt silloin, kun eniten olisi apua tarvinnut, mutta ainakin kerran hän oli pelastanut Samin typerältä kuolemalta. Ettei hän nyt ainakaan täysin neutraali ollut. Bobby suki partaansa.

”Kyllä tänne sekaan mahtuu… jos tuo höyhenaivo saa päähänsä jotain ihan älyttömiä, niin minä sanon sitten”, hän sanoi. Gabriel tuijotti sokeripalaa katossa.

”Hei! Tuohon kattoon sitten laitetaan reivipallo.”

”Anteeksi, niin mikä pallo?” kysyi Bobby.

”No se sellainen, pyörivä ja värillinen.”

”Niin kuin alakoulun limudiskoissa”, selitti Sam, mutta Bobbya ei selitys paljon helpottanut. Sitten Gabriel osoitti kattoa, tapaili sormiaan ja naps!

Dixitque Gabriel fiat luxet facta est lux!” hän virkkoi iloisesti, ja niin siinä katossa sitten pyöri hiljalleen muovinen hirvitys, joka heijasti korneja erivärisiä valojaan maalaamattoman karuille seinille.

”Valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa”, Bobby sanoi hiljaa. Vaikka Gabrielin voimanosoitus oli kovin mitätön verrattuna niihin painajaisiin, joihin hän halutessaan saattoi kenet tahansa pelkällä sormennapsautuksella tuomita, niin Bobby oli silti korvinkuultavin liikuttunut. Samin mieleen tuli, että ehkä hän oli juuri sitä sukupolvea, jolle oli puhuttu ummet ja lammet enkeleistä koulussa. Tämä oli ehkä ensimmäinen kerta kun Gabriel oli tosissaan edes jotenkin sivunnut niitä mielikuvia.

Sam pani merkille myös, että Gabriel imaisi peukaloaan, kuin ponnistus olisi sattunut. Kyllä hän tosissaan taisi olla todella haavoittunut, jos pelkkä diskovalon taikominen poltti sormia.

Oli miten oli, niin siinä sitten kävi, että seinät maalattiin onyksinharmaiksi. Siitä eteenpäin Gabriel alkoi avoimesti melkein kuin asua Bobbyn yläkerrassa. Hän oli aina siellä kun Sam ja Dean kylään sattuivat, kuuntelemassa todella paskaa musiikkia ja kiusaamassa Bobbya lapsellisilla kepposilla. Niin kuin teippiansoilla ja vesiämpäreillä, ei millään sen vakavammalla.

Sam oli luntannut jostain paikallisen huuhaaparantajan sivuilta, että onyksi oli kuulemma Gabrielin korukivi. Käytettiin kuulemma voimaamulettina jossain enkeliterapioassa. Herra jumala Sam oli sitä mieltä, että kenekään ei joutaisi toivoa enkeleitä elämäänsä pilaamaan. Jos ei henki lähde niin usko kylläkin.

Sitä Sam pohti, että olikohan värivalinta tarkoituksella ja jos oli, niin oliko se esimerkki Gabrielin oudosta huumorintajusta, vai pitikö hän tosissaan onyksinharmaasta väristä. Katossa oli edelleen se väripallo. Aina kun Sam kävi oven takana koputtelemassa, niin hän löysi enkelin joko sängystä makaamasta taikka lattialta tuijottamassa niitä valoja.

”Hei Gabe...” tervehti Sam, ”Castiel piipahti tässä aikaisemmin.”

”Joko ne panee sen veljesi kanssa jossain?” kysyi Gabriel kohottamastta katsettaan. Hän heilutti varpaitaan parvisängyn reunan yli, eikä rutatun peiton takaa näkynyt edes hänen päätään. Sam käveli siihen viereen. Hän oli niin pitkä, että yletti reunan yli ihan helposti ja ylikin. Sänky oli täynnä tyhjiä kettukarkkipapereita.

”Öh. Ei kai?” hän totesi vähän kiusaantuneesti. Sam ei itse asiassa tiennyt, saati halunnut tietää mitä Dean puuhasteli. Castiel oli ilmestynyt vähän yllättäen Winchesterien riemuksi kesken kaikkein epämukavinta hetkeä, kun he olivat olleet suukapuloituna kiinni joidenkin paikallisten noitien veriuhripiirissä, alasti. Taivaassa oli kuulemma riitely äitynyt sen verran pahaksi, että Castielillakin oli keittänyt lopulta kiinni.

Tsk. Liiat patoumat tukkii kuule verisuonet”, sanoi Gabriel ja survoi omia suonentukkeitaan pärstävärkkiinsä.

”Cas sanoi… tai pyysi minua kysymään… um...” Sam mietti, ja oikein kirosi sitä, että oli lupautunut tähän. Jotenkin Castiel oli onnistunut kärsivän koiranpennunilmeellään perustelemaan, että Sam oli ehdottomasti paras valinta juttelemaan Gabrielin kanssa Taivaaseen paluusta. Näin nenäkkäin Sam taas oli sitä mieltä, että hittoako se hänelle kuului missä Gabriel halusi aikaansa viettää. Jos hän halusi tuijottaa diskovaloja jonkun keski-ikäisen metsästäjän murheenkryyninä, niin se oli hänen asiansa se.

”Minä en suostu”, sanoi Gabriel. ”Miten se idiootti luulee, että minua kiinnostaa setviä pikkukakaroiden kinastelua? Taivaasta karkaaminen on ollut tähän asti elämäni kirkkain päätös. Suosittelen vilpittömästi Cassietakin kokeilemaan. Saattaa helpottaa.”

”No, niin se nyt on sitä mieltä, että Rafael ei nyt oikein saa, tuota, Mikaelin jäljiltä siellä otetta.”

”Juu ei varmaan joo”, tuhahti Gabriel. Siinä oli monen millenian edestä puistatusta seassa. Castielin epämääräisistä puheist oli tajunnut, että Rafael oli jonkin sortin fundamentalisti mitä taivaallisen sotajoukon järjestykseen tuli. Jotenkin kyseinen taktiikka sen jälkeen, kun kaikkien suuresti kunnioittamasta Mikaelista oli paljastunut toisenlainen puoli, ei enää ihan toiminut. Alemman luokan enkelit, niittäjät, kerubit ja serafit olivat tyytymättömiä, eivätkä ylemmätkään, rit zienit tai grigoritkaan enää tukeneet ehdoitta Taivaan ainoaa arkkienkeliä.

”Castiel on sitä mieltä myös, että enemmistö tukisi sinua”, sanoi Sam varovasti, kun ei tiennyt miten Gabriel siihen suhtautuisi.

”Tukisi? Rampaa enkeliä? Jossain vitun majesteettirikoksessa? Älä naurata”, Gabriel puuskahti. Arvasihan Sam, että se oli siitä siivestä kiinni. Siitä poikkileikatusta siivestä, josta Gabriel ei tahtonut puhua. Eihän sitä tietysti ihminen voi mitenkään tietää, mitä se merkitsee, mutta Sam ainakin kuvitteli ymmärtävänsä. Vammautuminen oli käynyt Gabrielin egon päälle ja kun hän oli muutenkin arkkienkeleistä nuorin… todennäköisesti hän ei uskonut itsestään olevan ketään uhmaamaan.

Tai ehkä siivettömyys oli tabu. Gabriel ei ollut halunnut tavata Castieliakaan sen jälkeen kun oli siipensä menettänyt.

”Ei kai Cas nyt sellaista asiaa vieroksuisi”, Sam sanoi hiljaa. Hän kosketti varovaisesti Gabrielin jalkaa, paljasta jalkapohjaa. Valot kiersivät harmaalla seinällä ympyrää ja toistuvat takaisin Gabrielin silmistä. Täälläkö hän tosissaan vain makasi valoja katsomassa ja surkuttelemassa itseään? Ei kuulostanut ihan Gabrielilta. Hän katsoi Samia ja Sam katsoi takaisin kulmakarvaansa kohottaen. Taisi arkkienkelikin siinä tajuta olevansa ihan säälittävä paska.

”Taivaallinen myötätunto tosiaan on kuin yksi iso limainen homesieni”, sanoi Gabriel, ”Yksinkin itiö kun pääsee kiinni, niin se leviää ihan ympäriinsä, eikä siitä eroon pääse.”

”Öö. Ja tuo oli varmaan taas joku Super Mario -referenssi?”

”Arvaa kaksi kertaa, Sammykins, arvaa kaksi kertaa”, sanoi Gabriel, mutta sopii korvan taakse panna, että hän ei ehdottomasti ehdotuksesta kieltäytynyt suoraa, vaan rupesi imeskelemään tikkaria mietteissään. Ehkä Castiel oli ollut oikeassa. Idea Taivaaseen paluusta tarttui parhaiten Samin suusta. Mutta vielä oli paha sanoa mitään. Sam kertoi oman huoneensa olevan alakerrassa vasemmalla. Gabriel sanoi tietävänsä sen jo.

”On se nuorin niistä Hansonin pojista minunkin mielestäni vieläkin se söpöin”, sanoi Gabriel virnistellen. Sam pyöräytti silmiään ja pölli yhden karkin ennen kuin ehti arkkienkelin sormet edes napsahtaa.


FIN





« Viimeksi muokattu: 22.03.2018 17:57:26 kirjoittanut jossujb »
Here comes the sun and I say
It's all right

Beelsebutt

  • old but not obsolete
  • ***
  • Viestejä: 4 643
Lainaus
Bobbysta kuului tasainen vasaran nakutus, sitten lyhyt hiljaisuus ja perkele.
;D ;D ;D ;D

Lainaus
Gabriel lääppi tukkaansa, näytti niin syvästi hämmentyneeltä, että unohti syödä karkkia.
Parka <3

Noin! Quote-quota täytetty. Eikä vieläkään smuttia, mä alan pikkuhiljaa jo hermostua :P mutta onhan tää vaan niin lutusta, että Gabe lennähtää Bobbylaan parantumaan ja Bobby uudelle pojalleen rakentaa oman huoneen <3 ja että Sam tietää asioita, joita Castiel ei edes tiedä (tosin kai se tietäis jos näkisi Gabrielin? tai siis kai se huomaa sen tosiolemuksesta yhden siiven puuttuvan? tosin Gabe varmaan helposti voi harhakuvailla sen ehjäksi tjsp, emmätiä, arkkienkelit <3)

Mut joo, hehee, tulihan sieltä vähän destieliäkin x) nyt kun vielä kehittelet kuviota ja otat Crowleynkin mukaan, niin jo löytyy testosteronia talosta XD


Ihq <3
Beelsebuttin laari
sometimes my brain doesn't work so brain