Ikäraja: K-11
Genre: angst, drama
Paritukset: Sirius/James, Remus/Sirius, (James/Lily)
Yhteenveto: "Mitä sinä muistat?"Vastuuvapaus: Kaikki Pottereista tuttu on Rowlingin. Runo, johon viitataan ja lyhyesti lainataan, on e. e. cummingsin [i carry your heart with me(i carry it in], koko runo
täällä. Minä en omista enkä saa rahaa.
A/N: Mulla on aina joku fiksaatio. Nyt se on ilmeisesti tämä näiden kolmen solmu. Tässä sivutaan vuotta 1978, joten tämä menee
One True Something 20 -haasteeseen.
Irlanninmeri
Viesti on kirjoitettu fish and chips -kääreen toiselle puolelle; toisella on tarkoituksella vanhahtavan näköisiä lehtijuttuja, jotka kertovat kuninkaallisista ja kuumista kesistä rannalla. Paperissa on rasvatahroja. Remus näkee mielessään perunoista rasvaisten sormien tarttuvan käärepaperiin ja repäisevän siitä palasen ja kirjoittavan viestin ruokakojun tiskiltä napatulla kynällä:
Jossain täällä sinä luit ääneen runoja, joissa oli sulkeita mutta ei isoja alkukirjaimia.Siitä on vuosia, vuosia; ei kovin kauaa sen jälkeen, kun he olivat viimeisen kerran lähteneet koulusta. He kävelivät kaupungin rantabulevardia eivätkä pysähtyneet, kun se loppui. Kaupunki aukeni ensin vihreäksi nummikentäksi, joka aaltoili merta vasten, ja sitten jyrkiksi kallioiksi. He kiipesivät niin ylös kuin pääsivät, kaikki viisi, ja lopulta Lily istuutui kalliota vasten ja käänsi katseensa kohti merta. Tuuli puhalsi punaiset hiukset tulipalloksi hänen ympärilleen, ja James istui hämmentynyt ilme kasvoillaan Lilyn viereen. Sirius kääri sätkän, ja he polttelivat hetken ja joivat kaupungista ostettua olutta ja juttelivat tavanomaisista asioista ja lopulta siitä, että nyt ensimmäisen kerran puhuttiin ääneen sodasta. Miten yksiselitteinen sana, miten lyhyt sen kaiku.
”Puhutaan jostain muusta”, Peter sanoi.
”Aina voi puhua siitä, mitä Kuutamo lukee juuri nyt”, Sirius sanoi, ja tuuli liikkui hänenkin hiuksissaan.
Remus kaivoi repusta esiin e. e. cummingsin vihreäkantisen runokirjan ja näytti sitä heille, ja hätäisesti nauraen he pyysivät, että hän lukisi heille ääneen. Ja hän luki, lähes tasaisella äänellä hän luki sydämestä sydämen sisällä ja salaisuudesta jota kukaan ei tiedä, ja lopulta hän näytti lukemansa sivun heille koska sulkeita on vaikea sanoa ääneen.
Nyt hän melkein haistaa perunoiden ja paneroidun turskanpalan käryn ja ajattelee Siriusta, joka on jossain siellä vihreän nurmen ja jyrkkien kallioiden keskellä, siellä missä tuuli puhaltaa Irlannista asti. Miksi Walesiin, hän huokaa ja nostaa keittiön kaapista tölkkejä, joissa on papuja ja sokeriliemeen säilöttyjä hedelmiä, ja tajuaa sitten, että hän tarvitsee enemmän, etteivät nämä voi olla hänen tuomisensa kun hän menee tapaamaan miestä, joka ei pettänytkään heitä.
Fairbournen pienessä supermarketissa hän kerää ostoskoriin tuoreita hedelmiä, leipää, tomaatteja, cheddaria, pussin perunalastuja, palan paikallista hedelmäkakkua ja kaksi litraa vettä. Kassalla nuori tyttö, tuskin kuuttatoista, laskee punnat ja pennit huolellisesti kahteen kertaan. Muovipussi rapisee, kun Remus pakkaa ostoksensa ja lähtee jalkaisin kohti etelää.
Ruohikko on kuivan kesän ja tuulen lyhyeksi painamaa. Polku viettää ylöspäin, ja Remus muistaa heidät tässä, keskusteluun uppoutuneena, välinpitämättöminä polun kaarista ja kitukasvuisista ruohonkorsista. Lily kertoi heille jästien sodista; kahdesta suuresta ja nyt tästä uusimmasta, jossa ei varsinaisesti sodita vaan istutaan omissa bunkkereissa hirmuisten joukkotuhoaseiden päällä ja odotetaan, että jotain tapahtuisi. James epäili jästien kykyä rakentaa mitään erityisen hirmuista, mistä Lily kimmastui ja sanoi, että ihmiset olivat käyneet kuussa ja rakensivat lentäviä koneita joilla pääsi matkustamaan toiselle puolelle maailmaa, ja että tuonkaltainen ajattelu oli juuri se syy, miksi velhot olivat tässä tilanteessa missä nyt olivat. James näytti nololta ja Remus mietti hämmentyneenä, miksi hän ei tiennyt jästien sodista mitään, miksi äiti oli aina vain puhunut siitä mitä puutarhassa milloinkin oli meneillään, mitkä marjat tuottivat hyvää satoa ja mitkä kukat kaipasivat enemmän sadetta. Jos amerikkalaiset ja venäläiset päättäisivät tuhota toisensa, tulisi maailmanloppu, Lily sanoi, ja silloin velhojenkaan sodalla ei olisi enää mitään merkitystä. Sirius katseli Lilyä tiiviisti, jotenkin ahneesti, eikä Remus silloin ymmärtänyt miksi. Myöhemmin hän ajatteli, että ehkä se oli vain maailmanlopun kaipuuta.
Nyt Neuvostoliittoa tai Kylmää sotaa ei enää ole. Remus antaa polun nousta ylämäkeen ja lähtee itse ruohokentän halki kohti merta. Hänen askeleensa hidastuvat ja pysähtyvät lopulta kokonaan. Ranta on kivikkoinen, välillä isompia lohkareita, välillä aivan pientä, meren hiomaa kiveä. Taaempana, melkein meressä kiinni, on luola. Hetken hän seisoo paikoillaan, kuuntelee merta ja siirtää Tescon muovipussia kädestä toiseen.
Aurinko valuu punaisena kohti merta, ja hän sanoo itselleen, että hänen on mentävä. Hehän ovat jo nähneet. Illasta röttelössä on kaksi kuukautta; kaksi kuukautta hän on ehtinyt syyttää omaa hajamielisyyttään ja heidän ilmeistä kykenemättömyyttään selviytyä vaikeista tilanteista muutoin kuin katastrofin kautta. Hän lähtee hitain askelin kohti luolaa. Hetkeksi hän siirtää katseen kohti merta ja ilta-aurinkoa, kaksi sekuntia vain, ja kun hän siirtää katseensa takaisin luolaan, musta koira istuu rannassa, korvat pystyssä. Remus yrittää rentouttaa sormiaan, mutta vasen nyrkki puristaa hikisenä kassin kahvoja. Hän kävelee loput kaksikymmentä metriä, ja sitten hän on polvillaan koiran edessä ja upottaa kätensä sen takkuiseen turkkiin. Sen kyljet ovat laihat hänen sormiensa alla.
”Hei”, hän henkäisee, kun koira nuolaisee häntä poskesta. ”Anteeksi, etten päässyt aiemmin.”
He kävelevät luolan suulle, Anturajalka edellä, Remus perässä. Hän kumartaa hitaasti Hiinokalle ja kun hän kääntyy ympäri, Sirius seisoo hänen edessään.
He istuutuvat rantaan, Remus kivelle, Sirius märälle hiekalle. Siriuksen vaatteet eivät ole samat, jotka hänellä oli ollut päällään röttelössä, mutta ne näyttävät vanhoilta ja likaisilta ja roikkuvat paljon puhuvasti laihan ruumiin päällä. Remus katselee sivusilmällä, miten Sirius syö leipää ja juustoa ahmien. Leivänmurusia tipahtelee sormien välistä syliin, ja Sirius kerää ne siitä suuhunsa.
”Maistuuko?”
”Mmh”, Sirius mumisee ja haukkaa persikkaa niin, että mehu valuu pitkin suupieliä. Kun hän on saanut leivän, juuston ja hedelmät syötyä, hän juo pitkään ja laskeutuu sitten pitkäkseen hiekalle.
”Remus”, hän sanoo lopulta, ja Remus siirtää katseensa rantavedestä taas Siriukseen.
”Sirius.”
”Me jäimme jäljelle.”
Remus hymyilee ohuesti, tietää hymyn olevan surumielinen ja vuosien helpoksi tekemä, toisin kuin Siriuksen ilme, joka on kova ja tuore kuin kulunutta vuosikymmentä ei olisikaan.
”Niin me jäimme”, Remus sanoo ja kuuntelee aaltojen liikettä rantakalliota vasten.
”Olen ajatellut Jamesia täällä”, Sirius sanoo hiljaisuuden jälkeen. ”Pitkään ajattelin vain rottaa ja Harrya ja sitä, että pojan on saatava tietää. Mutta nyt”, hän kääntyy kohti Remusta, ikään kuin odottavasti. ”Nyt ajattelen Jamesia.”
80-luvun alku on kirkkaana Remuksen mielessä, kun hän vain antaa itselleen luvan. Hän kaipasi jokaista vuorotellen, ensin, ehkä yllättäen, kipeästi, epätoivoisesti Harrya, joka tuntui olleen lupaus toisenlaisesta tulevaisuudesta, sitten Lilyä, ja yhtäkkiä kesällä 1982, kun hän istui nimettömässä kuppilassa Prahassa ja kuunteli viereisestä pöydästä kantautuvaa naurua, Jamesia. Pitkään hän ajatteli Peteriä, ihmetteli tämän rohkeutta, miten tämä oli etsinyt Siriuksen, kohottanut sauvansa, vaikka se oli mieletöntä, toivotonta, ja yrittänyt. Toisinaan hän mietti, muuttiko se hänen muistojaan Peteristä, tuliko ujosta, varovaisesta pojasta vähän itsevarmempi, vähän päättäväisempi. Mutta ei: marraskuussa 1991, kun kaikesta oli kulunut kymmenen vuotta, hän kattoi pöydän yhdelle, kohotti viinilasinsa ja mietti, miten yllättäviin tekoihin ihmiset pystyvät, varsinkin ne jotka luuli tuntevansa. Ensin on poika vahvempiensa varjossa, sitten epätoivoinen uhrautuminen. Tai myös, tietenkin: ensin on kirkas, vahva, naurettavuuteen asti uskollinen poika, sitten kylmäverinen murha.
Ja lopulta hän ikävöi Siriusta, tietenkin, ja sen jälkeen meni vuosia ennen kuin hän osasi antaa itselleen luvan kaivata petturia.
”Mitä Jamesista?” hän kysyy. ”Mitä sinä muistat?”
”Yllättävän paljon”, Sirius sanoo. ”Ne tuntuvat palaavan, muistot. Mutta niistä ei oikein tiedä, ovatko ne totta.”
Remus yrittää kuvitella itsensä Azkabaniin, yrittää kuvitella mielestään yksi kerrallaan irtoavia muistoja ja miettii, miten melkein jo alentui kysymään Severus Kalkarokselta, olisiko tämä käyttänyt häneen muistiloitsua ja tyhjentänyt hänen mielensä kaikesta mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän täytti yksitoista vuotta.
”Me panimme”, Sirius sanoo ja Remus hätkähtää ajatuksistaan. ”Eikö niin?”
”Sinä ja James?” Remus varmistaa, ja Sirius nyökkää.
”Aika pitkään. Mutta sitten se loppui. En tiedä miksi. Syntyikö Harry?”
Sirius katsoo häneen tiiviisti, odottavasti, ja Remuksen tekee mieli nauraa ääneen. Ikään kuin James Potter tarvitsisi puolustamista missään asiassa, edes tässä. Mutta James on kuollut, ja Remuksen muistot ovat ainoa mitä heillä on.
”Ehkä sen oli vain aika päättyä.”
Siriuksen nauru on tuttu ja sittenkin vieras, jotenkin kova.
”Ehkä minä rakastin häntä ja hän ei minua? Ehkä sen takia kaikki meni miten meni?”
Remus huokaa, tarttuu Siriusta kädestä ja vetää tämän istumaan.
”Tiedät, ettei se ollut niin.
”Niin. Tiedän kai”, Sirius myöntää.
”James”, Remus aloittaa, yskähtää ja päästää Siriuksen kädestä irti. ”Ehkä James ei ollut valmis, ehkä hänen oli helpompi olla sitä, mitä häneltä odotettiin. Ja ehkä yhdeksäntoistavuotias Sirius Musta ei ollut se helpoin ihminen”, hän sanoo, ja Siriuksen nauru on vähän kevyempi.
Remus siirtää katseensa mereen, joka keinuu heidän edessään samalla liikkeellä, samalla päättämättömyydellä kuin heidän muistonsakin. Rannat ovat kaukana, jossain tuulen ja avomeren loputtomuuden takana.
Sinä iltana viisitoista vuotta sitten he keräsivät tyhjät tölkit ja lähtivät kohti kaupunkia, koska tuli kylmä. Heidän askeleensa olivat kevyet oluesta ja vähän kai siitä yhdestä marisätkästä, mutta myös raskaat pelosta ja haluttomuudesta nähdä mitä syksyllä ja tulevilla vuosilla olisi heille annettavanaan. Ehkä he tiesivät jo silloin, Remus ajattelee, ehkä jo sinä iltana oli jokin kaukainen aavistus siitä, että aallot kuljettaisivat heidät erilleen, että sormien tiivis ote irtoaisi ja osa hukkuisi, osa huuhtoutuisi rannalle hyvin toisenlaisena kuin ennen.
Remus pudistaa päätään. Mitään aavistusta ei ollut. Oli sokaiseva pelko mutta myös suunnitelmia ja toiveita ja yössä päättäväisenä kaikuva nauru.
Ilta viilenee nyt kuten silloin, ja hänen on kysyttävä.
”Sirius”, hän aloittaa, mutta Sirius kohottaa kätensä ja osoittaa kohti horisonttia, jossa laskeneen auringon puna vielä väreilee.
”Jos olisi pimeää, Regulus näkyisi tuolla.”
Remus odottaa hetken, mutta Sirius ei jatka pikkuveljestään. He eivät ole puhuneet Reguluksesta oikeastaan koskaan, eivät edes silloin kun he puhuivat kaikesta, vaikkapa Jamesin tunteista ja käytöksen ja sanojen ristiriitaisuudesta, tai siitä kuka oli tai ei ollut kuolonsyöjä, tai toisistaan ja siitä mitä sota teki heille.
”Sirius”, hän aloittaa uudestaan. ”Muistatko… Tavallaan toivon, että et muista, koska se tarkoittaisi, että se oli hyvä muisto.”
Sirius katsoo edelleen horisonttiin.
”Muistatko, kuinka ennen… vähän ennen kaiken päättymistä, me istuimme Blackheathin asunnolla ja puhuimme pitkästä aikaa kunnolla, ja jossain vaiheessa sinä, jossain vaiheessa me…”
Liikahtamatta Sirius sanoo: ”Jossain vaiheessa minä tartuin sinua hiuksista ja suutelin, ja sinä tuijotit minua suurin silmin, etkä sanonut mitään.”
Siriuksen piirteitä on jo vaikea erottaa pimeässä.
”Kaksi viikkoa sen jälkeen sinä katosit”, Remus sanoo.
”Kaksi viikkoa sen jälkeen Peteristä tuli salaisuudenhaltija”, Sirius sanoo, ja sitten he vaikenevat.
Ennen kaikkoontumistaan Remus tarttuu Siriusta olkapäistä ja vetää tämän halaukseen, hieman saman tapaiseen kuin kesäkuussa mutta pidempään. Sirius jäykistyy ensin mutta nostaa lopulta kädet Remuksen ympärille ja huokaa, kuin päästäisi jostain irti. Remus sulkee silmänsä ja ajattelee:
here is the deepest secret nobody knows*
*
*
Kymmentä kuukautta myöhemmin Anturajalka on hänen ovellaan, ja hän pudottautuu jälleen polvilleen ja upottaa kasvonsa mustaan turkkiin. Samana iltana he itkevät kaikkea mitä eivät vielä olleet itkeneet, ja seuraavana iltana Remus painaa huulensa Siriuksen niskaan.
Hän maistaa suolan, maistaa Pohjanmeren ja Irlanninmeren, maistaa kaiken jo kertaalleen unohtuneen.
