Nimi: Siirtokunta 121
Fandom: Star Trek TOS
Hahmot: Kirk/Spock
Ikäraja: K-11
Genre: AU, dystopia, angst, slow burn, one-shot
Sanoja: ~ 11 500
Yhteenveto: Jim ja Spock tapaavat planeetalla, jossa hiekka on punaista ja vesi on loppumassa.
A/N: Olen salaa melko pessimistinen tyyppi ja siksi Star Trek TOS:n osalta olen välillä tuntenut lievää turhautumista osittain melko optimistisiin tulevaisuudenkuviin. Tässä tarinassa sain vihdoin vähän reviteltyä näillä fiiliksillä. Ja tietysti slow burnilla. Niin kuin aina. Jos slow burnilla voi revitellä.
Tämä on one-shot, mutta Finin viestien kokorajoitusten takia postaan tämän kahtena eri viestinä.
**
SIIRTOKUNTA 121
Aamuisin hän katseli lasin läpi, kuinka kapteeni käveli muiden ihmisten joukossa kasvihuoneille. Hiekka narisi hänen toimistonsa nurkissa ja neljäs lattialauta vingahti aina kun hän käveli sen yli, ja niinpä hän yleensä pysähtyi ikkunan viereen ja katseli kunnes kävelijät katosivat näkyvistä. Tähän aikaan aamusta lähimmän tähden valo osui planeetan pintaan noin kolmenkymmenenyhden asteen kulmassa ja taittui ikkunan pölyhiukkasista. Ihmisen varjo huojui tämän rinnalla punaisella hiekalla ja jäljitteli hiukan nykiviä liikkeitä.
Luultavasti ihminen oli väsynyt. Niin sen oli pakko olla: planeetan ilmasto-olosuhteet olivat huomattavan sopimattomat ihmisfysiologialle. Sitä hän oli ensimmäiseksi ajatellut, kun Vulkanin tiedeakatemia oli ilmoittanut hänelle siirrosta neuvonantotehtäviin Maan uusimmassa siirtokunnassa. Ääneen hän oli sanonut, että kenties olisi loogista valita tehtävään joku, jolla oli kokemusta diplomatiasta. Tehtävä ei edellytä diplomatiaa, hänelle oli sanottu, ja sinulla on kokemusta ihmisten kanssa kommunikoinnista. Kahden päivän päästä hän oli lähtenyt.
Hän seisoi ikkunan vieressä, kunnes ilmassa leijuva punainen hiekka oli peittänyt viimeisen kävelijän näkyvistä. Jo muutaman kerran hän oli huomannut pohtivansa, että kenties olisi syytä lähettää tiedeakatemiaan viesti ja kertoa, että nämä olivat erehtyneet. Tämä tehtävä todellakin vaati diplomatiaa. Sitten hän oli hämmästynyt omaa röyhkeyttään ja pohtinut seuraavaksi, oliko ihmisten parissa asuminen jo vaikuttanut negatiivisesti hänen ajattelukykyynsä. Toisaalta sekin vaikutti epätodennäköiseltä, koska hän ei juurikaan ollut tekemisissä ihmisten kanssa, mikä kenties oli myös koko ongelman ydin.
Siirtokunnan edellinen kapteeni oli ollut ihmiseksi kohtuullisen järkevä. Hän oli pystynyt puhumaan miehelle ja tämä oli kuunnellut häntä ja ilmaissut kyvyttömyytensä seurata hänen loogisia ajatusketjujaan selkeillä kysymyksillä. Toisinaan hän oli nähnyt kapteeni Piken kasvoista, että tämä oli eri mieltä hänen kanssaan, mutta silti heidän tapaamisensa olivat aina pysyneet miellyttävän neutraaleina. Hän oli antanut kapteenille neuvoja siitä, millaisilla periaatteilla ihmisten olisi mahdollista elää tällä kuivalla ja kuumalla ja loogisesti ajateltuna ihmisille lähes asumiskelvottomalla planeetalla, ja kapteeni oli toteuttanut hänen neuvojaan näennäisen summittaisesti, mikä oli ilmeisesti johtunut pääasiassa määrärahojen puutteesta. Hän oli kokenut lähes harmistusta, kun kapteeni oli menehtynyt hiekkamyrskyssä kolme kuukautta ja seitsemäntoista päivää sitten.
Kapteeni Pike oli haudattu hieman kaupungin ulkopuolelle, lähelle myrskyssä tuhoutunutta kasvihuonetta. Uusi kapteeni oli tullut vasta kolmenkymmenenneljän päivän päästä. Siihen saakka vastuussa oli ollut luutnantti Uhura, joka oli istunut tuossa pöydän toisella laidalla monena iltana, juonut lasin viiniä ja puhunut siirtokunnan asioista kunnes jostain täysin käsittämättömästä syystä oli vaihtanut aiheen runouteen. Hän oli oppinut kunnioittamaan luutnantin näkemyksiä sekä avaruusympäristöpoliittisista kysymyksistä että vanhasta runoudesta. Luutnantti tunsi hiukan jopa vulkanilaista runoutta vaikka olikin perehtynyt erityisesti eräisiin 2100-luvun ihmisrunoilijoihin, jotka olivat kirjoittaneet ennen kaikkea maailmankaikkeuden suhteellisesta suuruudesta, ihmisen yksilöllisestä vastuusta ja siitä, kuinka jokaisen tuli realistisesti harkita tekojensa vaikutuksia ja käytettävissä olevien resurssien määrää. Runoilijat toki olivat ilmaisseet asian hiukan… runollisemmin.
”Pidät hänestä varmasti”, Uhura oli sanonut viimeisenä iltana ennen kuin uusi kapteeni oli saapunut siirtokuntaan. ”Olin hänen kanssaan samaan aikaan Akatemiassa. Hän oli koko ajan nenä kiinni kirjassa, yritti opetella kaikki mahdolliset asiat avaruudesta. Luulin että hän päätyisi ennen pitkää tähtialuksen kapteeniksi, mutta ehkä häntä tarvittiin kipeämmin tänne.”
Siinä vaiheessa planeetan alun perinkin niukkia luonnonvaroja oli käytetty niin epäloogisesti, että siirtokunta olisi kaivannut lähinnä huolellista evakuointisuunnitelmaa. Hän oli sanonut sen uudelle kapteenille seuraavana päivänä, heti sen jälkeen, kun kapteeni oli yrittänyt kätellä häntä ja sitten päätynyt taputtamaan häntä olkapäälle. Suosittelen että siirtokunta suljetaan, hän oli sanonut, ja jokin kapteenin katseessa oli muuttunut, vaikka kyse oli ollut vain saatavilla oleviin huomioihin pohjautuvasta johtopäätöksestä. Sen jälkeen kapteeni ei ollut suostunut keskustelemaan hänen kanssaan pidempään kuin noin viisikymmentäkaksi sekuntia kerrallaan, ja nekin keskustelut olivat koostuneet pääasiassa siitä, miten hän huomautti olevansa täällä tarjotakseen neuvoja siirtokunnan asioissa ja kapteeni sanoi, ettei kaivannut neuvoja siitä miten heidän pitäisi luovuttaa.
Kävelijöiden jäljessä leijunut hiekka oli jo laskeutunut, kun hän sulki oven ja astui kadulle. Täällä vuorokausi oli lyhempi kuin Vulkanissa, mutta siitä huolimatta aika tuntui kuluvan hitaammin, niin epäloogista kuin se olikin. Hän päätti tehdä noin kahdeksan kilometrin ja kolmensadan metrin mittaisen kävelyretken kaupungin ulkopuolelle. Kotona hän olisi pitänyt sellaista ajanhukkana, mutta hän oli jo päivittänyt ja tarkistanut kaikki laskelmansa siitä, kuinka kauan planeetan vesivarannot riittäisivät nykyisellä käytöllä. Hän oli tehnyt arvioita vedenkäytön tehostamisesta ja sen jälkeen laskenut, milloin ja kuinka tehokkaasti väestöä pitäisi ryhtyä evakuoimaan, mikäli siirtokuntaan ei tuotaisi vettä tai ruokaa muualta. Kapteeni ei suostunut keskustelemaan mistään näistä seikoista hänen kanssaan.
Hän käveli kaupungin laidalle ja yritti olla ajattelematta kapteenia. Kenties Maan Tähtiakatemia oli tehnyt arviointivirheen nimittäessään sellaisen henkilön niin vastuulliseen asemaan. James T. Kirk vaikutti paljon itsepäisemmältä ja tunteellisemmalta kuin kapteeni Pike oli ollut, ja tämäkin oli toisinaan hymyillyt huomautukselle, jossa ei todellakaan ollut ollut mitään niin sanotusti hauskaa. Joka aamu kapteeni Kirk käveli siirtokunnan asukkaiden kanssa kasvihuoneille ja työskenteli siellä iltaan saakka, vaikka se ei kuulunut kapteenin tehtäviin. Ja kun Spock oli neljännen kerran sanonut ohikävelevälle kapteenille, että ihmisten oli mahdotonta jatkaa asutusta planeetalla nykyisellä teknologialla ja menetelmillä, kapteeni oli vastannut hänelle, ettei uskonut mahdottomiin tilanteisiin. Hän oli hämmentynyt niin pahasti ettei ollut tajunnut edes huomauttaa, ettei kyse ollut uskosta vaan tosiseikoista. Sinä iltana hän oli katsonut ikkunansa läpi, kuinka kapteeni käveli joukkonsa keskellä yhtä hikisenä ja väsyneenä kuin muutkin, ja hän oli kokenut jotain, jota luutnantti Uhura olisi luultavasti nimittänyt koti-ikäväksi.
Hän käveli seitsemänkymmenenkolmen metrin päähän lähimmästä kasvihuoneesta ja vaihtoi sitten suuntaa. Kasvihuoneet oli asetettu hiukan kaupungin ulkopuolelle ja keskimäärin kahden kilometrin ja sadan viidentoista metrin päähän toisistaan, jotta planeetalla epäsäännöllisesti mutta tiheästi esiintyvät hiekkamyrskyt eivät tuhoaisi kaikkia samalla kertaa. Hän ei tiennyt, missä kasvihuoneessa kapteeni oli päättänyt työskennellä tänään, joten oli loogista kiertää kaikki kohtuullisen välimatkan päästä. Hän ei missään tapauksessa halunnut altistua kapteenin tunteellisille ilmauksille enempää kuin oli pakko.
Kun hän palasi takaisin kaupunkiin, punainen hiekka alkoi taas nousta yltyvän tuulen mukana ilmaan noin viidenkymmenenkolmen sentin korkeuteen saakka. Hän veti oven kiinni. Hiekka narskui oven välissä ja putosi kynnykselle, ja hän tuijotti sitä kauemmin kuin olisi ollut loogista. Jotain pitäisi tehdä. Hänen olisi pakko yrittää taas keskustella kapteenin kanssa. Kenties hän voisi meditoida ennen sitä jotta kestäisi paremmin kapteenin tunteelliset mielenilmaukset ja epämiellyttävän ihmismäisen itsepäisyyden. Hänen pitäisi saada kapteeni ymmärtämään, että mikäli mikään ei muuttuisi, planeetan vesivarat loppuisivat noin neljänkymmenenkahdeksan päivän päästä.
**
Kapteeni Kirk näytti siltä että aikoi kävellä hänen ohitseen. Hän otti askeleen kohti miestä ja tämän paljas rintakehä kohosi ja laski äänekkään hengähdyksen mukana. Kapteenin ilmeestä päätellen eleellä oli jokin ihmisille ymmärrettävä sosiaalinen merkitys.
”Kapteeni”, hän sanoi, kun ihminen pysähtyi hänen eteensä, ”haluaisin keskustella kanssanne.”
”Spock”, kapteeni sanoi ja pyyhki otsaansa kädenselällään. ”Minulla on oikeastaan kiire.”
”Tehtäväni vaatii –”
”Sinä haluat vain kertoa siitä miten vesi on lopussa”, kapteeni sanoi, ”ja miten täällä ei voi elää, ja miten meidän olisi jo oikeastaan pitänyt häipyä.”
Hän avasi suunsa ja sulki sen sitten uudestaan. Kapteeni katseli häntä tarkkaavaisesti niin kuin olisi odottanut häneltä jotakin tunteellista reaktiota. Hän huomasi toivovansa että olisi kieltäytynyt tästä nimenomaisesta tehtävästä.
”Olisin ilmaissut sen jollain toisella tavalla”, hän sanoi.
”Kuule”, kapteeni sanoi ja nosti kätensä niin kuin olisi aikonut taputtaa häntä olkapäälle. Hän otti askeleen kauemmas ja hiekka nousi ilmaan hänen ympärillään. ”Selvä”, kapteeni sanoi ja tarttui vasemmalla kädellään oikeaan ranteeseensa. ”Viisi minuuttia. Saat viisi minuuttia aikaa kertoa miten mitään ei ole tehtävissä.”
Hän nyökkäsi. Kapteeni seurasi häntä pois kadulta ja sisään huoneeseen, jota Vulkanin tiedeakatemia oli kutsunut hänen toimistokseen. Hän asettui tietokoneensa viereen ja kapteeni pysähtyi epämiellyttävän lähelle häntä.
”Mitään ei ole tehtävissä”, hän sanoi.
Kapteeni avasi suunsa ja sulki sen sitten uudestaan. Hän odotti jotain terävää ja epäloogista vastausta, mutta kapteeni vetikin huoneen reunaan sijoitetun tuolin lähemmäs itseään ja istuutui sille. Hän katseli, kuinka kapteenin olkapäät asettuivat kaksi ja puoli senttimetriä aiempaa alemmas. Tuolilla istuessaan kapteeni näytti pienemmältä ja väsyneemmältä. Oli melkein mahdotonta uskoa, että noin tunteellinen ja varaukseton olento oli tosiaan nimitetty siirtokunnan johtoon.
”Mitä?”
Hän räpäytti silmiään. ”Anteeksi?”
”Sinä tuijotit minua”, kapteeni sanoi ja nosti toisen reiden toisen päälle. Toinen kapteenin lahkeista oli revennyt polven kohdalta. ”Sinä tuijotat minua edelleen.”
Hän käänsi katseensa kohti ikkunaa. Kadulla valo alkoi hiipua ja aurinkopaneelijärjestelmän tuottama himmeä valaistus sai hiekan näyttämään melkein harmaalta.
”Spock”, ihminen sanoi ja hengitti ulos äänekkäämmin kuin olisi ollut tarpeellista, ”kyllä minä tajuan ettei meidän pitäisi olla täällä. Mutta en mahda sille mitään. Niin että jos voit sanoa minulle jotain mistä on hyötyä, ole kiltti ja sano. Ja muussa tapauksessa anna minun vain tehdä työni.”
Hän asetteli tuolin kapteenin eteen ja istuutui sille. ”Kuinka niin ette mahda sille mitään?”
”Tämä on pakko saada toimimaan. Emme voi palata Maahan.”
”Kapteeni Kirk –”
”Jim”, ihminen sanoi ja katsoi häntä pää kallistettuna noin kaksikymmentäkolme astetta oikean olkapään suuntaan. ”Voit yhtä hyvin sanoa minua Jimiksi.”
Hän rypisti otsaansa. ”Asemasi –”
”Me olemme kahdestaan”, ihminen sanoi ja viittasi taakseen, ”ovi on kiinni ja lähin tähtiasema olisi kahden päivän matkan päässä, vaikka meillä olisi alus joka kykenisi poimuajoon. Kukaan Maassa tuskin muistaa enää edes minun nimeäni. Voit oikein hyvin unohtaa asemani. Paitsi jos aiot inttää vastaan.”
Hän rypisti otsaansa. Kapteeni Kirk nuolaisi ylähuultaan ja hymyili sitten hänelle täysin epäjohdonmukaisesti.
”Se oli vitsi”, kapteeni sanoi noin seitsemän sekunnin hiljaisuuden jälkeen, ”yritin vitsailla. Se ei taida olla sinun juttusi.”
”Kapteeni”, hän sanoi, ”minä olen vulkanilainen.”
”Tiedän sen”, kapteeni sanoi ja nousi seisomaan, ”tiedän sen oikein hyvin. Kuule, seitsemän tunnin päästä minun pitää lähteä takaisin kasvihuoneille, ja rehellisesti sanottuna kaipaisin vähän unta.”
”Kasvihuoneella työskenteleminen ei kuulu tehtäviisi.”
”Mitä muuta tekemistä täällä on?” kapteeni kysyi ja katsoi häntä niin kuin olisi odottanut vastausta. Hän nielaisi. Kapteeni työnsi olkapäänsä taakse ja veti syvään henkeä. ”Yritä sinä keksiä miten me saamme veden riittämään, niin minä yritän saada tomaatit kasvamaan.”
”Se on mahdotonta”, hän sanoi.
”Mikään ei ole mahdotonta.”
Hän nousi seisomaan. Hän oli hiukan pitempi kuin kapteeni Kirk, mutta siitä huolimatta hänestä tuntui siltä kuin hän olisi joutunut katsomaan kapteenia ylöspäin. Ehkä planeetan ohut ilma alkoi vaikuttaa häneenkin. ”Se on tilastollisesti katsottuna äärimmäisen epätodennäköistä.”
”Kuulostaa paljon paremmalta”, kapteeni sanoi ja hymyili hänelle. ”Hyvää yötä, Spock.”
Hän seisoi keskellä työhuonettaan ja katsoi, kuinka ihminen kääntyi ympäri, käveli ovelle ja veti sen auki. Hiekka narisi miehen kenkien alla ja kiipesi tuulen mukana kadun toisella puolella seisovien rakennusten seiniä pitkin. Miehen olkapäät näyttivät siltä kuin tämä olisi kuvitellut kantavansa jotain painavaa selässään. Spock käänsi katseensa muualle ja ovi kolahti kiinni. Hänen kasvonsa tuntuivat kummallisen jähmeiltä melkein kuin joskus lapsena, kun hän oli yrittänyt vastata äitinsä hymyyn.
**
Hän odotti kapteenia ovellaan. Miehellä oli tähtilaivaston uniformun paita olkapäillään ja tämä selitti parhaillaan jotain luutnantti Sululle, joka oli siirtokunnan pääbiologi. Spock oli kerran yrittänyt keskustella luutnantin kanssa siitä, miten siirtokunnan viljelykasvit pitäisi vaihtaa enemmän valoa sietäviin ja vähemmän vettä tarvitseviin, ja luutnantti oli huokaissut tavalla jota ihmiset varmaankin kutsuisivat surulliseksi. Kun hän oli kävellyt pois, hän oli kuullut, kuinka luutnantti oli sanonut jotain yhdelle tomaatinvarsista.
”Spock”, kapteeni Kirk sanoi ja pysähtyi hänen eteensä.
”Voimmeko jutella hetken?” hän kysyi. Hän ei ollut aivan varma mitä uutta voisi sanoa, mutta varmasti hänen täytyi silti yrittää. Jos hän olisi riittävän looginen ja johdonmukainen, ehkä hän saisi kapteenin ennen pitkää kuuntelemaan.
”Hyvä on”, kapteeni sanoi ja käveli keskimääräistä ripeämmillä askelilla hänen ohitseen. Hän seurasi miestä sisälle ja tarkkaili tämän olkapäitä, jotka punoittivat ilmeisesti liiallisen säteilyn jäljiltä. Kenties hänen pitäisi kehottaa kapteenia varovaisuuteen, mutta tähän mennessä kapteeni oli torjunut kaikki hänen ehdotuksensa. Nyt mies istuutui samalle tuolille kuin edellisenä päivänä, nosti toisen polven toisen päälle, nojasi taaksepäin ja hieroi oikealla kämmenellä kasvojaan. Hiki kiilsi yhä miehen otsalla.
”Sinähän olet tutkija”, kapteeni sanoi.
Spock nyökkäsi hitaasti. Mies laski molemmat kätensä syliinsä ja tuijotti häntä silmät kaventuen huomattavan paljon. Hän kääntyi kohti tietokonetta ja sitten taas miestä ja yritti etsiä sopivaa painopistettä. Kenties huoneen lattia oli hiukan vinossa eikä hän ollut vain koskaan ennen havainnut asiaa.
”Keksi minulle joku keino”, ihminen sanoi ja painoi kämmenensä polvia vasten. ”Ole kiltti.”
Hän rypisti otsaansa. Ehkä kapteeni kärsi osittaisesta muistinmenetyksestä. Hän oli useita kertoja selkeästi kertonut, kuinka mahdotonta oli, että -
”Äläkä katso minua tuolla tavalla. Kyllä minä tajuan ettei se ole mahdollista. Mutta voisit silti yrittää.”
”Miksi?” hän kysyi. Hän oli tavannut siirtokunnan lääkärin ainoastaan kerran eikä toivonut tapaavansa tätä uudelleen, mutta jos kapteeni kärsi jonkinlaisesta terveysongelmasta, hänen velvollisuutensa olisi tietenkin auttaa mies sairastupaan. Se olisi helppoa, koska hän oli noin kahdeksankymmentä prosenttia voimakkaampi kuin keskiverto aikuinen ihmismies. Hän voisi tarvittaessa kantaa kapteenin. Hän ei tosin tietenkään toivonut että joutuisi tekemään niin.
”Miten niin miksi?” kapteeni kysyi. ”Sinä olet jumissa täällä. Ei kai sinulla ole muutakaan tekemistä.”
”Olen täällä Vulkanin tiedeakatemian lähettämänä neuvojana”, hän sanoi. ”Tehtäväni on jakaa vulkanilaista tietämystä siitä, kuinka kuivasta ja kuumasta ilmastosta huolimatta on mahdollista kasvattaa ruokaa ja ylläpitää pysyvää asutusta.”
”Mutta ainoa asia minkä olet kertonut minulle on että meidän pitäisi häipyä täältä.”
Spock vaihtoi painopistettään kolme senttimetriä vasemmalle. ”Se ei ole teidän vikanne, kapteeni –”
”Jim”, ihminen sanoi, ”kutsu minua Jimiksi, hitto soikoon. Sinä olet ainoa ihminen täällä jolle voin edes puhua tästä.”
”Minä en ole –”
”Tiedän, tiedän. Anteeksi. Olen tänään hiukan… kasvihuone viidessä ei ole jäljellä enää muuta kuin maissia.”
”Tarvitsette ruokalähetyksen”, Spock sanoi, ”pian. Ja vettä.”
Ihminen pudisteli päätään. ”Emme me saa enää muuta kuin aluksen viemään meidät pois täältä. Spock, keksi minulle joku keino. Tai tarjoa minulle edes viskiä.”
”Viskiä?”
”Muistan kyllä”, kapteeni sanoi ja hymyili hänelle, ”vulkanilainen aineenvaihdunta. Luin kaiken mahdollisen muista planeetoista kun olin akatemiassa, ja oikeastaan jo lapsena. Halusin vain jonnekin muualle.”
”Ja tulit tänne”, Spock sanoi ja melkein hätkähti, kun ihminen alkoi nauraa käheällä, katkonaisella äänellä.
”Niin”, kapteeni sanoi ja nousi seisomaan, ”niinpä. Hyvää yötä, Spock.”
”Keskustelumme on kestänyt vasta neljä pilkku kaksi minuuttia. Minun pitäisi varoittaa siitä, kuinka vakava vedenpuute –”
”Nähdään huomenna”, kapteeni sanoi ja sulki oven.
**
Hän aikoi kääntyä takaisin ennen kasvihuone viittä, mutta luutnantti Sulu huomasi hänet ja viittoi häntä lähemmäksi. Kapteeni Kirk ei onneksi ollut paikalla. Hän oli melko varma, että kapteeni olisi tiedustellut, miksi hän oli päättänyt kävellä kasvihuone viidelle juuri tänään, eikä hänellä ollut siihen loogista vastausta. Luutnantti Sulu esitteli hänelle järjestelmää, joka yritti tiivistää kosteutta ilmasta ja kuljettaa sen kasvualustoihin, ja hän nyökkäsi luutnantille säännöllisin väliajoin vaikka muisti järjestelmän piirustukset ulkoa. Hän oli lukenut useista lähteistä, että ihmiset pitivät siitä, jos puhekumppani teki lukuisia kuuntelemista ilmaisevia äännähdyksiä.
Nyt pääset vihdoin tutustumaan ihmisiin, äiti oli sanonut, kun hän oli kertonut komennuksestaan siirtokunta 121:ssa. Hän oli vastannut, ettei hänen tarkoituksensa missään tapauksessa ollut muodostaa ihmisiin muuta kontaktia kuin mikä olisi välttämätön tehtävän optimaalisen suorittamisen kannalta. Äiti oli tuijottanut häntä kasvot liikkumattomina mutta kädet puristaen toisiaan niin kuin aina silloin, kun tämä yritti peittää jotain lukuisista ihmistunteistaan.
”Vettä ei ole tarpeeksi”, luutnantti Sulu sanoi.
Spock räpäytti silmiään. He olivat pysähtyneet erään puoliksi kuivuneen maissintähkän viereen. Luutnantti kumartui taputtamaan multaa sen varren ympärillä.
”Se on totta”, hän sanoi. ”Siirtokunnan ylläpitäminen on mahdotonta vesivarojen riittämättömyyden takia.”
”Kapteeni tietää sen kyllä”, luutnantti Sulu sanoi maissinvarrelle. ”Sanoin että menetämme loputkin tomaatit parin viikon sisällä. Hän vain puristi suunsa kiinni ja käveli pois.”
”Hän vaikuttaa äärimmäisen itsepäiseltä.”
”Niin”, luutnantti sanoi, ”hän on loistava kapteeni. Varmaan siksi he määräsivät tänne. Jos joku pystyy pelastamaan tämän paikan niin hän.”
Kun Spock yhdentoista ja puolen minuutin päästä painoi kasvihuone viiden oven kiinni perässään ja lähti kävelemään hiekan halki kohti kaupunkia, hän ajatteli että oli kenties käynyt eri keskustelua kuin luutnantti Sulu. Tai kenties ihmisten tapa puhua toisilleen oli auttamattoman epälooginen. Se vaikutti itse asiassa todennäköiseltä.
Hän käveli pitkää reittiä takaisin kaupunkiin mutta ei nähnyt enää ketään muuta. Varjo häilyi hänen allaan ja paikoittain kengät upposivat punaiseen hiekkaan nilkkoja myöten. Yöllä hän oli valvonut pitempään kuin oli aikonut, mutta vaikka hän tarkisti kaikki laskelmansa kuinka monta kertaa, vastaus oli edelleen sama. Vettä riittäisi vielä neljäksikymmeneksiviideksi päiväksi, ja sitten se loppuisi. Jos he puolittaisivat ruuantuotannon, jos puolet siirtokunnan asukkaista lähetettäisiin takaisin Maahan tai toisiin siirtokuntiin, sitten he voisivat saada planeetan vesivarat riittämään. Mutta neljäsataaviisikymmentäseitsemän ihmistä ei voinut elää täällä, ei enää.
Auringonlaskun jälkeen hän seisoi ovensa edessä ja kapteeni Kirk käveli hänen luokseen. Hän sulki oven perässään ja kapteeni käveli huoneen toiselle laidalle ja kääntyi sitten ympäri. Hiekka narskui. Hän oli säätänyt valaistuksen himmeämmälle, jotta aurinkopaneelien virtaa säästyisi tarpeellisempiin tehtäviin, vaikka ei ollutkaan aivan varma, mitä ne olisivat. He kaikki lähtisivät täältä neljänkymmenenviiden päivän jälkeen tai kuolisivat. Ehkä hänen pitäisi jo ilmoittaa tiedeakatemiaan ja kertoa että tehtävä oli päättymässä, mutta se vaikutti huijaamiselta.
”Puhutaan jostain muusta”, kapteeni sanoi ja pyyhki hikeä otsaltaan ja kaulaltaan. ”Pelaatko shakkia?”
Hän nyökkäsi. ”Meidän pitäisi –”
”Spock”, kapteeni sanoi ja tarttui häntä olkapäästä. Hän vilkaisi kapteenin kättä ja sitten kasvoja, ja kapteeni veti kämmenensä hitaasti pois niin kuin ei olisi ollut aivan varma mitä oli tapahtumassa. Hän seurasi kapteenin kasvojen ilmeitä. Varmaankaan muut ihmiset eivät osoittaneet yhtä paljon epäjohdonmukaisia tunteita kuin kapteeni Kirk. Oli mahdotonta kuvitella, kuinka ihmiset pystyisivät koskaan kommunikoimaan keskenään, jos he kaikki elehtisivät noin poukkoilevasti.
”Oletan ettet ole keksinyt, miten me saamme veden riittämään”, kapteeni sanoi.
”En”, hän sanoi. Hänen olkapäänsä tuntui omituiselta siinä kohdassa, josta kapteeni oli pitänyt kiinni. Hänen suojansa olivat kuitenkin erinomaisessa kunnossa eikä hän ollut aistinut lähes lainkaan kapteenin tuntemuksia kankaan läpi. Ei ollut mitään loogista syytä huolestua. Ihmiset käyttäytyivät kummallisesti kaiken aikaa.
”Odota täällä”, kapteeni sanoi ja käänsi suupieliään ylöspäin, mutta jostain syystä se ei näyttänyt aivan hymyltä. ”Minä käyn hakemassa shakkilautani. En viivy pitkään.”
”Hyvä on”, hän sanoi, vaikka varmaankin hänen olisi pitänyt kieltäytyä.
Kapteeni palasi neljän minuutin ja noin kahdenkymmenen sekunnin kuluttua. Spock nousi seisomaan, mutta kapteeni viittoi käsillään häntä istuutumaan, ja niinpä hän istui takaisin tuolille, jonka jalkojen alla kirskui hiekka. Joka ilta hän siivosi hiekan pois lattialta ja joka aamu se rahisi hänen askeltensa alla, kun hän käveli ikkunan viereen ja katsoi kuinka kapteeni Kirk käveli muiden ihmisten keskellä kohti kasvihuoneita.
”Spock?”
”Olen pahoillani”, hän sanoi.
”Älä pahoittele”, kapteeni sanoi heti. ”Näytit huolestuneelta.”
”En suinkaan”, hän sanoi ja katsoi kapteenin sormia, kun tämä asetteli shakkinappuloita laudalle. ”Toit shakkilaudan mukanasi tänne.”
”Tiedän että se oli typerää. Otin sen ihan viime hetkellä mukaan kun laukussa oli tilaa. Ajattelin että ehkä tapaisin jonkun joka pelaisi kanssani.”
Hän nosti katseensa kapteenin silmiin. ”Luutnantti Uhura olisi varmasti erinomainen –”
”En voi viettää aikaa heidän kanssaan”, kapteeni keskeytti hänet, pyyhki otsaansa ja sitten molemmat kämmenensä housujen kankaaseen, ”en ainakaan tällaisena. Heidän pitää nähdä minut päättäväisenä ja varmana. Muuten voimme luovuttaa saman tien.”
”Mutta minä –”
”Sinä ajattelet jo valmiiksi että meidän pitäisi häipyä täältä”, kapteeni sanoi ja vilkaisi häntä. ”Luultavasti ajattelet ettei meidän olisi pitänyt tulla tänne alun perinkään.”
Hän katsoi shakkilautaa ja sitten taas kapteenia. He eivät olleet tehneet vielä yhtään siirtoa, mutta kapteenin vaaleanruskeat silmät seurasivat nyt häntä niin kuin hänen vastauksensa olisi merkinnyt jotain. Hän nyökkäsi kohti shakkilautaa ja kapteeni tuhahti äänellä, jonka tarkoitus oli kaiketi välittää kärsimättömyyttä. Hän muisti äänen lapsuudestaan.
”Vulkanilla ei ole siirtokuntia muilla planeetoilla”, kapteeni sanoi. Se kuulosti haasteelta, ja Spock oli melko varma ettei halunnut tarttua siihen.
”Tämä siirtokunta olisi voinut onnistua”, hän sanoi sen sijaan. ”Planeetan vesivarannot olisivat voineet riittää viidensadan ihmisen omavaraiseen siirtokuntaan. Ruuan kasvattaminen oli mahdollista. Alkuperäiset laskelmanne olivat oikeita.”
”Mutta me pilasimme kaiken”, kapteeni sanoi.
”Sinä et ollut täällä.”
”Me. Ihmiset. Me käytimme liikaa vettä vaikka tiesimme että sitä on rajallinen määrä. Ja nyt se on loppumassa.”
Hän päätti pelata mustilla nappuloilla. Kapteeni ei ollut vielä asetellut omiaan alkuasetelmaan, joten hän teki sen kapteenin puolesta. Nappulat kirskuivat niin kuin niidenkin alla olisi ollut hiekkaa.
”Käytimme kaikki luonnonvaramme ja nyt meidän pitää hakea niitä muualta”, kapteeni sanoi katsoen suoraan häneen.
”Planeetan luonnonvarat olivat alun perinkin hyvin niukat”, hän sanoi.
”En puhunut tästä planeetasta.”
Hän tuijotti kapteenia. Ihminen nosti kämmenet kasvoilleen ja näytti siltä kuin olisi yrittänyt piiloutua niiden taakse.
”Vulkanilla ei ole siirtokuntia”, kapteeni sanoi ja laski hitaasti kämmenet syliinsä, ”koska teidän planeetallanne voi yhä kasvattaa ruokaa. Käsittämätöntä. Teillä on aavikkoplaneetta ja te kykenette elämään siellä ilman että tuhoatte sen.”
”Myös Maassa voi yhä kasvattaa ruokaa.”
”Ehkä kahdelle miljardille”, kapteeni sanoi äänellä, joka kuulosti omituisen ohuelta. ”Meitä on yksitoista miljardia. Yksitoista miljardia ihmistä jotka on pakko ripotella viisisataa kerrallaan ympäri galaksia, koska teimme kaiken väärin.”
Hän kohotti toista kulmakarvaansa. Lapsena hän oli huomannut, että se sai äidin lopettamaan huolestuneet kysymykset siitä, eikö hän kuitenkin voisi kertoa miltä hänestä tuntui. Nyt kapteeni Kirk vaikutti lukevan hänen elettään paremmin kuin hän itse.
”Ei tietenkään kaikkea”, kapteeni sanoi, ”mutta aivan riittävästi. Käytimme oman planeettamme loppuun ja sitten rakensimme avaruusaluksia ja etsimme uusia.”
”En usko, että tuo on täysin tarkka kuvaus tapahtumista.”
”Ja sitten teemme saman siellä”, kapteeni sanoi ja osoitti käsillään epämääräisesti ympärilleen, ”ja täällä, kaikkialla minne menemme. Maa olisi riittänyt meille jos olisimme pitäneet siitä huolta. Ja olisimme voineet matkustaa tähtiin samoista syistä kuin te, tapaamaan uusia kansoja, näkemään uusia planeettoja, ei siksi että muuten kuolemme nälkään. Onneksi galaksi on suuri niin että ehdimme tyhjentää vielä monta planeettaa ennen kuin ne loppuvat.”
Hän avasi suunsa, mutta ennen kuin hän ehti kertoa, kuinka kauan suurin piirtein kestäisi kunnes ihmiskunta tyhjentäisi kaikki galaksin asumattomat planeetat ihmisille olennaisista luonnonvaroista, kapteeni Kirk siirsi lähettiään shakkilaudalla.
”Pelataan”, kapteeni sanoi katsomatta häneen, ”ei puhuta tästä enää tänään. Tiedät että pyydän asukkaille kuljetuksen riittävän ajoissa. Mutta minun on pakko yrittää vielä keksiä jotain.”
”Voisitte kaikki vain palata Maahan”, hän sanoi.
Kapteeni pudisteli päätään katsomatta häneen. ”Emme voi. Etsisimme vain uuden planeetan ja tekisimme samat virheet siellä.”
**
Seuraavien kymmenen päivän ajan hän teki uusia laskelmia vaikka tiesi jo, etteivät ne muuttaisi mitään. Kapteeni onnistui tehostamaan kasvihuoneiden vedenkäyttöä niin että planeetan vesivarannot vähentyivät hiukan hitaammin. Spock tajusi olevansa epäloogisen ilahtunut siitä, että nyt siirtokunta selviäisi noin neljä vuorokautta pidempään. Hän ei uskaltanut ajatella, mitä hänen äitinsä olisi sanonut. Sinä iltana kapteeni Kirk voitti hänet shakissa kolme kertaa peräkkäin ja hymyili hänelle puolitoista sekuntia pitempään kuin ennen, ja hänen kasvonsa tuntuivat tutulla tavalla jähmettyneiltä.
”Spock”, kapteeni sanoi, kun hän pohti oliko meditoinut riittävästi. Kapteenin ääni oli päättäväinen mutta pehmeä niin kuin yleensä. Hän nosti katseensa mieheen, joka silitti vasenta rannettaan oikean kätensä sormilla ja näytti siltä ettei tajunnut tekevänsä niin.
”Kapteeni?”
”Jim”, kapteeni sanoi.
”Jim”, hän toisti ja kapteeni hymyili hänelle.
”Hyvä”, kapteeni sanoi, ”tuo kuulostaa paljon paremmalta. Spock, kai sinä tajuat että voisit vain lähteä täältä.”
Hän pudisteli päätään. ”Tehtäväni on neuvoa siirtokuntaa –”
”Mutta neuvot meitä vain häipymään täältä. Voisit tehdä sen viestimen kautta.”
”En usko että se sopisi toimenkuvaani.”
”Spock”, kapteeni sanoi ja nojasi häntä kohti shakkilaudan yli, ”ei sinun tarvitse olla täällä loppuun saakka. Voisit mennä kotiin.”
Hän laski katseensa shakkilautaan. ”Pelaammeko vielä yhden pelin?”
”Täällä ei ole sinulle mitään”, kapteeni sanoi hiljaa. Seinän takaa kuului, kuinka tuuli liikutti hiekkaa kadulla. ”En ole nähnyt sinun edes puhuvan kenellekään muulle kuin minulle.”
”Olen keskustellut luutnantti Uhuran kanssa useita kertoja, luutnantti Sulun kanssa kahdesti, tohtori McCoyn kanssa kerran ja –”
”Spock”, kapteeni sanoi melkein äänettömästi, ”mene kotiin.”
Hän suoristi selkänsä. ”Kaikella kunnioituksella, kapteeni –”
”Jim.”
”Jim”, hän sanoi ja nielaisi, ”en mene.”
”Mutta miksi et suostu –”, Jim sanoi ja tuijotti häntä, ”- jättämään meitä?”
”Olen laskenut huolellisesti siirtokunnan vesivarat. Mikäli vesi loppuisi yllättäen ja ennen evakuointialuksen saapumista, kuiviin olosuhteisiin sopeutuneen fysiologiani ansiosta säilyisin silti hengissä huomattavasti pidempään kuin siirtokunnan ihmisasukkaat.”
”Spock.”
”Kenties voisimme keskustella jostain muusta.”
Jim suoristi selkänsä. Muutaman kerran Spock oli leikitellyt ajatuksella että kertoisi olevansa kiinnostunut ihmisten ja vulkanilaisten kehojen eroavaisuuksista, hän oli nimittäin lukenut aiheesta opiskeluaikoinaan. Esimerkiksi kapteenin lihaskudos vaikutti huomattavasti pehmeämmältä kuin hänen. Kapteeni luultavasti nauraisi ja suostuisi eroavaisuuden empiiriseen havainnointiin, ja aina siinä vaiheessa hän pakotti itsensä ajattelemaan jotain muuta. Nyt hän katsoi kapteenia suoraan silmiin ja tämä huokaisi syvään.
”Hyvä on”, Jim sanoi. ”Miksi juuri sinä?”
Hän räpäytti silmiään. ”Anteeksi kuinka?”
”Miksi he lähettivät juuri sinut? Arvoitteko kuka joutuu lähtemään?”
Hän piti kasvonsa aivan vakavina. Toisinaan hänestä tuntui, että kapteeni yritti saada hänet hymyilemään. ”Emme suinkaan. Se olisi ollut äärimmäisen epäloogista.”
”Siihen oli siis jokin syy”, Jim sanoi, ”siihen että he lähettivät juuri sinut.”
Hän katsoi miestä, joka oli asetellut kädet syliinsä ja tuijotti nyt häntä ilmeellä jota oli vaikea tulkita, tai ehkä hän ei vieläkään ymmärtänyt ihmisiä lainkaan. Kapteenin silmät näyttivät hämärässä valossa tummemmilta kuin keskimäärin ja varjot silmien ympärillä näyttivät syvemmiltä. Ei ollut mitään syytä minkä takia hänen pitäisi kertoa kapteenille totuus. Hän oli keksinyt monta tapaa kertoa äidistään paljastamatta, että tämä oli ihminen. Mikä tahansa niistä kelpaisi kapteenille.
”Äitini on ihminen”, hän sanoi.
Kapteenin tuoli narisi lattiaa vasten kun tämä nojasi häntä kohti. ”Mitä?”
”Tiedeakatemia arveli että kykenisin kommunikoimaan ihmisten kanssa keskivertoa paremmin, koska yksi lähisukulaisistani on puoliksi sellainen.”
”Sellainen”, kapteeni toisti tuijottaen yhä häntä. ”Sinä olet puoliksi ihminen.”
”Minä olen vulkanilainen.”
”Ja puoliksi ihminen. Hemmetti, eikö minun olisi pitänyt tajuta se?”
Hän kohotti kulmakarvaansa. Kapteeni painoi kämmenen kasvoilleen ja hieroi vasenta poskeaan.
”Olisin iloinen mikäli et välittäisi tätä tietoa eteenpäin”, hän sanoi.
”En tietenkään”, kapteeni sanoi ja näytti hämmentyneeltä hyvin ihmismäisellä tavalla. ”Mutta sinä olet puoliksi ihminen. Sinulla on siis…”
Hän odotti. Kapteeni heilautti oikeaa kättään häntä kohti jopa keskivertoa epämääräisemmällä eleellä.
”…tunteita”, kapteeni sanoi lopulta.
Hän avasi suunsa ja kapteeni nosti kämmenensä ylös.
”Älä sano mitään. Ei sinun tarvitse… kyllä minä tiedän ettet halua puhua tästä. Minä vain yllätyin.”
”Jim”, hän sanoi hitaasti, koska nimi tuntui omituiselta hänen sanomanaan, liian lyhyeltä ja epämuodolliselta, ”myös vulkanilaisilla on tunteita. Me emme vain ilmaise niitä hallitsemattomasti ja välittömästi kasvoillamme ja muilla eleillämme.”
”Selvä”, Jim sanoi niin kuin se olisi todella merkinnyt jotain.
Kuusi ja puoli minuuttia myöhemmin Jim oli mennyt ja hän istui yksin tyhjässä toimistossaan ja kuunteli vaimeita askelten ääniä muutaman seinän takaa. Siirtokunnassa ei ollut yhtään lasta, vain aikuisia jotka kykenivät työskentelemään kasvihuoneilla. Perheiden ja lasten oli ollut tarkoitus tulla hiukan myöhemmin. Muutaman kerran hän oli pohtinut, oliko Maan hallitus sittenkin arvannut alusta saakka, kuinka tässä kävisi.
Hän ei ollut koskaan käynyt Maassa. Hän oli tietenkin nähnyt kuvia ja videoita. Silti oli yllättävän vaikea kuvitella planeettaa, joka oli joskus ollut täynnä meriä ja jokia, metsiä ja aroja, ihmisiä ja muita eläimiä. Huomattava osa Maan pinta-alasta oli kuitenkin aavikoitunut sen jälkeen, kun ilmasto oli alkanut lämmetä huomattavaa vauhtia 1800-luvulta lähtien. Joskus lapsena hän oli kysynyt äidiltä Maasta. Hän oli tietenkin ollut loogisesti kiinnostunut paikasta, josta puolet hänen geeniperimästään oli tullut. Kerran äiti oli vilkaissut häntä ja sitten tuijottanut jonnekin kauas ja sanonut, että he olivat kaikki tienneet mitä oli tapahtumassa ja silti se oli yllättänyt heidät.
Hän käveli ikkunan luo ja katsoi kadun toisella puolella seisovia rakennuksia, joita aurinkopaneelien virta valaisi ja tuulessa kulkeva hiekka nakersi. Siirtokunta jättäisi rakennukset jälkeensä ja hiekka kiipeäisi niiden päälle. Sadan vuoden päästä täällä ei olisi enää mitään muuta kuin tyhjä planeetta lähes sellaisena kuin se oli ollut heidän tullessaan, mutta ilman vettä.
**
”Pyysin lisää kaikkea”, Jim sanoi heti sen jälkeen, kun oli saartanut hänen kuningattarensa shakkilaudalle, ”erityisesti vettä. Ja evakuointialuksen mikäli he eivät voi tuoda vettä.”
Hän asetteli nappulat takaisin aloituspaikoille. Oli jo myöhä, ja Jim heräisi kuuden tunnin ja kahdenkymmenenseitsemän minuutin päästä ja lähtisi töihin kasvihuoneille.
"He lähettävät evakuointialuksen”, Jim sanoi ohuella äänellä ja painoi kaksi sormea ohimoaan vasten. ”Sen pitäisi olla täällä kahdeksantoista päivän päästä.”
”Veden tuominen olisi luultavasti ollut hyödytöntä.”
”Mutta me olisimme saattaneet saada sen toimimaan”, Jim sanoi ja katsoi hänen käsiään, kun hän siirsi sotilastaan ja aloitti uuden pelin, ”sinä ja minä.”
”Näin tohtorin eilen. Hän ilmaisi huolensa terveydestäsi.”
”Luulin ettet pidä hänestä.”
”Hän saartoi minut. Vaikutti epäkohteliaalta käyttää ylivertaista fyysistä voimaani siihen, että olisin päässyt pois epämiellyttävästi tilanteesta.”
Jim hymyili hänelle ja siirsi sitten torniaan. ”Täytyy kai käydä sanomassa Bonesille, että olen aivan kunnossa. Hän ei ole nähnyt minua moneen päivään.”
”Olet laihtunut.”
”Enkä ole.”
”Arvioni mukaan noin neljä pilkku kahdeksan kiloa”, Spock sanoi.
Jim vilkaisi häntä terävästi ja painoi sitten katseensa takaisin shakkilautaan. ”Se johtuu kuumuudesta. Sitten kun –”
Hän odotti viisi sekuntia ennen kuin kysyi. ”Niin?”
”Tämän jälkeen –”, Jim sanoi eikä luultavasti puhunut pelistä, ”- mitä aiot tehdä?”
”En ole suunnitellut sitä.”
”Siihen on enää muutama päivä.”
”Kahdeksantoista päivää.”
”Spock.”
”Luultavasti palaan Vulkaniin”, hän sanoi. Hänen kurkkunsa tuntui epätavallisen karhealta. Ehkä hiekka oli mennyt sinnekin.
”Siellä on kai yhtä kuuma kuin täällä”, Jim sanoi katsomatta häneen.
”Ei aivan”, hän sanoi. ”Vulkanin keskilämpötila on noin kaksi pilkku neljä astetta matalampi. Lisäksi ilmankosteus on noin kaksikymmentäyksi prosenttia korkeampi.”
”Kuulostaa hyvältä”, Jim sanoi ja siirsi shakkinappulaa edestakaisin pelilaudalla. ”Tiedätkö, toisinaan tuntuu että on vaikea uskoa että jossain on jotain muutakin kuin tämä planeetta. Tai että tulimme tänne jostain ja sitten kun tämä on… ohi, me palaamme takaisin sinne mistä tulimme. Ja että emme ole vain yksin keskellä…”
”Avaruutta.”
”Niin”, Jim sanoi ja hieroi otsaansa, ”avaruutta. Tämä kuumuus on tosiaan vähän liikaa minulle. Alan kuulostaa Bonesilta. Kunpa täällä olisi edes kaksi pilkku neljä astetta viileämpää.”
Hän katsoi Jimin olkapäitä, jotka kiilsivät hiestä niin kuin yleensä. Jim otti kuninkaan käsiinsä ja siirteli sitä kämmeneltä toiselle.
”Ja välillä tuntuu niin kuin olisin ollut täällä ikuisuuden”, Jim sanoi katse kämmenissä, ”paljon kauemmin kuin pari kuukautta. Meidän olisi pitänyt ryhtyä puhumaan heti.”
”Me ryhdyimme.”
”Minä tulin tapaamaan sinua”, Jim sanoi, painoi kämmenet syliinsä, suoristi selkänsä ja katsoi häntä. ”Luoja että minua hermostutti. Vulkanilainen tutkija ja diplomaatti, keksin heti ainakin viisitoista tapaa joilla saattaisin suututtaa sinut. Ja minä sanoin nimeni ja sinä sanoit, ettei vesi riittäisi siirtokunnalle ja että meidän pitäisi lähteä täältä.”
Hän katseli Jimiä, kun mies huokaisi syvään niin että rintakehä nousi ja laski.
”Taisin jo tietää sen”, Jim sanoi. ”En vain suostunut uskomaan sitä. Olin juuri tullut tänne. Halusin että tämä siirtokunta onnistuisi. En millään voinut uskoa että se olisi mahdotonta.”
”Se ei ollut sinun vikasi.”
”Minun urani on ohi”, Jim sanoi. ”Jonkun pitää olla vastuussa siitä ettei tämä onnistunut ja Pike on kuollut, ei häntä voi enää syyttää. He syyttävät minua ja sitten antavat minulle anteeksi ja joskus vuosien päästä voin päästä varapäälliköksi. Tai ehkä keksin jotain muuta mitä voin tehdä.”
”Onko sinulla –”, hän aloitti, nielaisi ja yritti sitten uudestaan, ”odottaako joku –”
”Äiti”, Jim sanoi ja katseli häntä. ”Äiti ilahtuu kun tulen kotiin.”
”Minun äitini toivoi aina että kävisin Maassa”, hän sanoi. ”Hänellä on omituinen emotionaalinen tarve kokea, että olen tutustunut niin sanotusti juuriini.”
”Spock”, Jim sanoi.
”Alkaa olla myöhä”, hän sanoi. ”Sinun pitäisi nukkua. Tarvitset enemmän unta kuin minä.”
Jim painoi suunsa hitaasti kiinni ja lähti. Spock katsoi ikkunasta, kuinka Jim käveli katua pitkin matalin askelin, ja hiekka pyöri ilmassa ja värjäsi sen punaiseksi.
**
Seuraavana iltana Jim ei palannut kasvihuoneilta muiden joukossa. Spock seisoi ovellaan ja odotti, ja kun viimeinen kävelijä oli ohittanut hänet ja pöly oli laskeutunut, hän astui takaisin sisään ja sulki oven. Sydämenlyönnit kaikuivat hänen korvissaan ja huone tuntui isommalta kuin se oli. Hän mietti sitä, miten kapteeni Pike oli eksynyt hiekkamyrskyyn neljänsadankymmenen metrin päässä kasvihuone kolmesta. Seuraavana aamuna kaikki kasvihuoneen lasit olivat olleet rikki ja kapteeni Piken vasen käsi ja puolet kasvoista olivat näkyneet punaisen hiekan keskeltä. Luutnantti Sulu oli itkenyt ja luutnantti Uhura oli pysynyt hiljaa koko loppupäivän. Myöhemmin Uhura oli kertonut, että punainen hiekka oli näyttänyt melkein ihmisvereltä.
”Meri täynnä verta”, Uhura oli sanonut.
Kun Jim työnsi oven auki, Spock hypähti seisomaan ja käveli ovelle ennen kuin ehti ajatella mitään. Hiekka rahisi askelissa.
”Anteeksi”, Jim sanoi, ”jäin juttelemaan Bonesin kanssa. Hän tuli kasvihuoneille kuulemma tarkistamaan että minä olen yhä yhtenä kappaleena.”
Hän nyökkäsi. Jim katsoi häntä ja irrotti kämmenensä ovenkahvalta.
”Spock?”
”Olin loogisesti huolestunut hyvinvoinnistasi”, hän sanoi hiukan nopeammalla tahdilla kuin oli aikonut, ”ja planeetan hiekkamyrskyt ovat olleet vaikeasti ennustettavia.”
”Spock”, Jim sanoi, otti askeleen lähemmäs häntä ja tarttui sitten häntä olkapäistä. Hän nielaisi. Jim puristi sormensa tiukemmin kiinni häneen ja hänen mielessään välähti, että ehkä myös Jim oli ymmärrettävästi utelias heidän lihaskudostensa erilaisesta koostumuksesta. Jimin huoli tuntui kuitenkin erilaiselta sormenpäiden ja kankaan läpi. Se huokui hetkittäin hänen sisälleen ja sitten taas vetäytyi, niin kuin Jim olisi käyttänyt kytkintä muttei olisi aivan hallinnut sitä. Hän yritti palauttaa suojansa ennalleen, mutta se oli vaikeaa, koska hetki sitten hän oli ajatellut kuoppaa, jonka he olivat kaivaneet hiekkaan. Hän oli itse tarkistanut tietokannasta, kuinka syvä sen tuli olla. Koko hautajaisten ajan tuuli oli kasannut hiekkaa heidän ympärilleen, ja lopulta hän oli miettinyt, ettei kuoppaa ollutkaan, oli vain loputtomasti punaista hiekkaa joka liukui paikasta toiseen ja palasi aina takaisin.
”Spock”, Jim sanoi äänellä, joka ylitti hiekan natinan, ”mitä sinä ajattelet?”
”Hiekkaa.”
Jim naurahti mutta ei kuulostanut iloiselta, ja käveli sitten pöydän ja shakkilaudan viereen eikä istuutunut alas. Spock pysähtyi metrin ja kahdeksan senttimetrin päähän Jimistä, kun tämä asetti kämmenet lantiolleen ja näytti katsovan hänen vasenta solisluutaan.
”Sinun vanhempasi”, Jim sanoi ja rypisti otsaansa, ”ovatko he yhä yhdessä?”
Hän nyökkäsi. Jim vilkaisi hänen kasvojaan. Vielä joskus hän selvittäisi, mikä Jimin silmissä oli niin epäloogisen kiehtovaa. Ehkä se johtui pigmentistä.
”He ovat siis”, Jim sanoi, ”rakastuneita.”
”Rakastuminen ei kuulu vulkanilaiseen kulttuuriin.”
”Mutta he puhuvat toisilleen”, Jim sanoi, ”ehkä pelaavat joskus shakkia.”
Se oli vain puolittain totta. Hän katseli Jimin käsiä ja yritti työntää mielestään sen, kuinka epäloogisen liikuttunut äiti oli ollut, kun hän oli ensimmäisen kerran voittanut tämän shakissa.
”Spock?”
Hän räpäytti silmiään. ”Isäni ei pelaa lainkaan shakkia.”
Jim puraisi alahuultaan melkein kuin olisi pidätellyt hymyä. ”Hyvä on. Mutta he… viettävät aikaa yhdessä?”
”Luonnollisesti. Käsitykseni mukaan he keskustelevat usein sekä arkipäiväisistä että poliittisista asioista.”
Jim nyökkäsi mutta tuijotti häntä edelleen. Kapteeni vaikutti omituisen kiinnostuneelta asiasta, mutta toisaalta suurin osa ihmisten kiinnostuksenkohteista olikin omituisia.
”Uskon että vanhempieni tapa kommunikoida keskenään muistuttaa jossain määrin meidän kommunikointiamme”, hän lisäsi, koska Jim tuntui yhä odottavan jotain. ”Olen useita kertoja havainnut isäni olevan lievästi turhautunut äitini epäloogisuuden johdosta.”
”Lievästi turhautunut”, Jim toisti ja puraisi taas alahuultaan.
”Kyllä. Äitini esimerkiksi toistaa usein isäni käyttämiä ilmauksia ilman mitään johdonmukaista syytä.”
Jim puristi suunsa tiukasti kiinni.
”Kenties voisimme nyt pelata erän shakkia”, hän sanoi ja aikoi istuutua pöydän ääreen, mutta Jim vain tarttui tuolinselkään ja työnsi olkapäänsä taakse. ”Kapteeni?”
”Spock”, Jim sanoi ja astui askeleen lähemmäs. Hän tunnisti Jimin tuoksun ilmassa pölyn ja hiekan seasta. Lihakset Jimin kaulalla liikkuivat ja olkapäät nytkähtivät hiukan eteenpäin, kun Jim asettui hänen eteensä ja koetti ilmeisesti näyttää pitemmältä kuin oli. ”Spock”, Jim sanoi uudestaan ja puraisi alahuultaan, ”sitten kun tämä on ohi, palaatko jonkun luokse?”
”Luultavasti vierailen vanhempieni luona.”
”En tarkoittanut sitä”, Jim sanoi. Spock räpäytti silmiään. Jimin kasvot olivat kolmenkymmenenkahdeksan senttimetrin päässä hänestä. Kapteeni vaikutti tarkkailevan hänen suutaan, vaikka hän ei mielestään ollut tehnyt sillä mitään epätavallista ainakaan viimeisten neljän minuutin aikana.
”Jim”, hän sanoi hitaammin kuin tavallisesti. Lihakset kapteenin olkapäillä värähtivät. Ilmeisesti kapteeni yritti tiedustella häneltä, oliko hän romanttisessa tai seksuaalisessa suhteessa jonkun kanssa. Hän oli lukenut, että asiasta keskusteleminen oli ominaista toisensa läheisesti tunteville ihmisille. Lisäksi hänellä oli epämiellyttävä muistikuva, että hän itse oli koettanut kysyä samaa asiaa kapteenilta edellisenä päivänä. Hän avasi suunsa ja aikoi kertoa häistään ja siitä kuinka T’Pring oli valinnut haasteen, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, tuuli työnsi oven auki ja hiekka valui kynnyksen yli. Jim kääntyi ympäri ja juoksi suoraan hiekkaan, ja hän katsoi kapteenin paljasta selkää ja hengitti syvempään kuin olisi ollut tarpeellista.
”Hemmetti”, Jim sanoi ja pyyhki kasvoiltaan punaista hiekkaa, joka valui sormenpäistä lattialle. ”Myrsky nousee.”
”Meidän pitäisi pysytellä sisätiloissa.”
”Emme voi menettää enää yhtään kasvihuonetta”, Jim sanoi ja otti askeleen ulos, vaikka samalla hiekka vyöryi syvemmälle huoneeseen. ”Menen katsomaan voinko tehdä jotain.”
”Kapteeni –”
”Sinä pysyt täällä”, Jim sanoi ja vilkaisi häntä olkansa yli.
Hän käveli hiekan poikki miehen luo ja tarttui tätä käsivarresta. Jim nosti leukaansa ja katsoi suoraan häneen, mutta tämän vaaleanruskeat silmät näyttivät yllättyneiltä. Hän irrotti hitaasti otteensa Jimin kädestä. Hiekkaa meni silmiin ja korviin.
”Olen pahoillani”, hän sanoi ja painoi kätensä kohti lattiaa, joka oli katoamassa hiekan alle.
”Minun on pakko mennä”, Jim sanoi kireällä äänellä ja vaikutti vilkuilevan hänen kättään. Hän piilotti sen selkänsä taakse. ”En aio jälkikäteen miettiä olisinko kuitenkin voinut tehdä jotain.”
”Minä tulen mukaan”, hän sanoi.
Jim katsoi häntä niin kuin olisi aikonut kieltää sen, ja hän varmisti, että hänen kasvonsa olivat varmasti tyhjät kaikista tunteista. Lopulta Jim huokaisi syvään ja nyökkäsi.
”Tarvitset paidan”, hän sanoi, koska hiekka oli pientä ja terävää ja tuuli viskoi sitä joka suunnasta heidän päälleen.
”Ei ole aikaa”, Jim sanoi, ”ja sitä paitsi täällä on edelleen hiton kuuma.”
He yrittivät työntää oven kiinni mutta se ei liikkunut. Myrsky vaikutti voimakkaammalta kuin se, jonka seurauksena kapteeni Pike oli menehtynyt. Spock seurasi Jimiä kadun päähän ja sitten tyhjyyteen hiekan keskelle ja muistutti itseään, ettei missään nimessä saisi antaa kapteenin harhailla minnekään yksin. Hän oli voimakkaampi kuin Jim. Tarvittaessa hän kantaisi Jimin takaisin kaupunkiin. Ja aluksi hän huolehtisi, ettei Jim tekisi mitään käsittämättömän typerää ja ihmisille tyypillistä. Se oli vähintä mitä hän voisi tehdä. Hän ei ollut kyennyt antamaan Jimille neuvoja, jotka olisivat auttaneet säilyttämään siirtokunnan, mutta ainakin hän voisi pitää huolta, ettei Jim kuolisi tänne.
He raahautuivat eteenpäin hiekassa ja tuulessa askel kerrallaan. Spock luuli kuulevansa Jimin hengityksen viereltään mutta ehkä hän vain kuvitteli. Ilma oli täynnä hiekkaa niin että hänen oli vaikea nähdä mitään, ja muutaman kerran hänen vatsaansa vihlaisi terävästi juuri silloin, kun hän ei hetkeen kyennyt näkemään kapteenin hahmoa. Mahdollisesti hän oli sairastumassa. Hän yritti kävellä lähempänä Jimiä, ja Jim huusi hänelle jotain mitä oli mahdotonta erottaa tuulen läpi. Hän viittoi Jimiä yrittämään uudelleen, ja Jim ojentautui hiekan läpi ja tarttui hänen ranteeseensa.
Hienoa, hän ajatteli samalla kun yritti pitää Jimin vyöryvän huolen pois mielestään. Ihmisten suuntavaisto oli keskimäärin melko vaatimaton. Hän johdattaisi Jimin takaisin kaupunkiin heti kun saisi tämän vaihtamaan suuntaa. Ja niin kauan kun Jim pitelisi kiinni hänen kädestään, hän voisi olla loogisesti huojentunut siitä, ettei joutuisi etsimään Jimiä hiekan keskeltä. Hän veisi heidät turvaan. Hänen toimistonsa olisi jo täynnä hiekkaa, mutta kenties se ei olisi valunut sisempiin huoneisiin saakka. Jimin pehmeä ihmisiho olisi todennäköisesti täynnä hiekan tekemiä naarmuja ja rohtumia, mutta hän puhdistaisi ne. Jim voisi levätä aamuun saakka hänen luonaan, ja aamulla hän saattaisi kapteenin tapaamaan tohtoria.
Spock, Jim huusi tuulen läpi mutta se tuntui tulevan hirveän kaukaa. Hän kääntyi kohti Jimiä, joka puristi yhä hänen rannettaan, veti häntä lähemmäs ja toisti hänen nimeään. Mitä nyt, hän halusi kysyä, mutta Jim ei olisi kuullut hänen sanojaan. Sitten hän katsoi Jimin ohi ja tajusi, että he olivat kävelleet aivan kasvihuone yhden eteen. Lasit olivat romahtaneet ja hiekka oli valunut sisään joka suunnalta.
Jim yritti vetää häntä romahtaneeseen kasvihuoneeseen ja hän yritti pitää Jimin poissa sieltä. Hän oli huomattavasti vahvempi, mutta Jim oli itsepäinen. Hän olisi halunnut sanoa Jimille, ettei kasvihuoneessa ollut enää mitään. Kaikki tomaatit olivat varmasti kuolleet. Hiekan alta ei löytyisi mitään elävää. Mutta Jim veti häntä ranteesta niin kauan että hän päästi hetkeksi ja tarttui Jimiä vyötäröltä. Jimin iho tuntui lämpimältä ja pehmeältä mutta nyt ei ollut oikea aika pohtia sitä. Jim huusi jotain, mutta hän ei saanut siitä selvää, ja tarkemmin ajateltuna ehkä niin oli parempi. Hän nosti Jimin ylös ja lähti sitten kahlaamaan takaisin kohti kaupunkia jalat upoten polvia myöten hiekkaan. Jim huusi hänelle vähän aikaa mutta sai sitten ilmeisesti hiekkaa suuhunsa ja vaikeni.
Kun kaupungin rakennukset alkoivat taas häämöttää hiekan keskeltä, tuuli oli laantunut hiukan. Hiekka oli takertunut ohueksi punaiseksi kerrokseksi Jimin iholle, ja Jimin silmät olivat kiinni ja pää nojasi Spockin oikeaa olkapäätä vasten. Hänen lihaksiaan särki pahemmin kuin pitkään aikaan ja hiekka vaikutti ujuttautuneen mitä kummallisimpiin paikkoihin. Hän käveli oman ovensa luo ja kahlasi hiekan läpi sisälle, ja Jim kohotti päätään ja pyyhki sitten silmiään.
”Odota hetki”, hän sanoi. ”Kätesi ovat täynnä hiekkaa.”
”En voi jäädä tänne”, Jim sanoi, ”minun pitää tehdä jotain. Spock, laske minut alas.”
Hän jatkoi kävelemistä. Jim veti tarpeettoman kovaäänisesti henkeä ja yski sitten noin kuusitoista sekuntia ennen kuin asetti päänsä jälleen hänen olkapäätään vasten. Hän oli liian väsynyt sulkemaan pois aivan kaikkea Jimin ajatuksista, epäuskoista raivoa siitä miten mahdotonta tämä oli ja omituista väsymystä joka hiipi joka paikkaan, hän oli melkein helpottunut siitä ettei Spock suostunut laskemaan häntä maahan, ehkä hän voisi lykätä kaikkea hetken pitempään ja murehtia vasta aamulla sitä kuinka tomaatit -
Spock nykäisi mielensä kauemmas. Jimin ajatusten paikalle jäi tyhjä kohta, joka kuulosti melkein samalta kuin hiekan kahina rakennusten seiniä vasten.
”Spock”, Jim sanoi melkein äänettömästi, mutta hän työnsi olkapäällään oven kiinni. Hiekka ulottui täällä vain nilkkoihin saakka, ja huoneen toisella reunalla se alkoi jo valua lattialautojen väliin. Hän asetti Jimin sänkyyn ja sitten oman kämmenensä Jimin olkapäälle, kun tämä yritti nousta saman tien.
”Haen jostain puhtaan vaatteen”, hän sanoi, ”ja puhdistan sinut hiekasta. Ihosi ei kestä hiekkamyrskyä yhtä hyvin kuin minun.”
”Spock”, Jim sanoi ja yski sitten useita kertoja. Hän puristi Jimin olkapäätä varoitukseksi ja jätti sitten kapteenin makaamaan sängylle sillä välin kun itse etsi vaatekaapin pohjalta sinisen uniformupaidan, jossa ei ollut lainkaan hiekkaa. Kun hän istuutui sängyn reunalle, Jim ei enää osoittanut selviä aikeita karkaamisesta .
”Tuntuu siltä kuin silmät olisivat täynnä hiekkaa”, Jim sanoi rahisevalla äänellä.
”Uskon että arviosi tilanteesta on kohtuullisen tarkka”, hän sanoi. ”Pysy paikallasi.”
Jim katseli häntä puolittain suljettujen silmäluomien välistä. Hän puhdisti mahdollisimman huolellisesti hiekan ensin kapteenin silmien ympäriltä ja sitten tämän poskilta ja huulilta, ja Jim nuolaisi alahuultaan, vaikkei hän ollut vielä aivan valmis, ja yritti sitten raapia sormillaan hiekkaa pois kieleltään. Hän tarttui Jimin käteen ja puhdisti sormet yksi kerrallaan, ja Jim antoi hänen tehdä sen. Jossain vaiheessa hän tajusi pidättävänsä hengitystään. Jimin sormilla iho oli karkeampaa kuin poskilla tai olkapäillä, mutta silti Jimin kädet olivat paljon pehmeämmät kuin hänen. Hän piti huolta ettei kämmenen viivoihin jäänyt hiekkaa. Muuten Jim saisi taas hiekkaa silmiinsä.
”Spock”, Jim sanoi. Hän asetteli hitaasti Jimin käden nojaamaan tämän vatsaa vasten ja veti omat kätensä kauemmas. ”Kuinka monta päivää evakuointialuksen tuloon on?”
”Seitsemäntoista.”
”Se oli isoin kasvihuoneemme. Kestämmekö me seitsemäntoista päivää?”
”Todennäköisesti”, hän sanoi. ”Mutta silloin meidän kaikkien on lähdettävä. Emmekä voi menettää enää yhtään kasvihuonetta.”
”Minun täytyy puhua Sululle ja Uhuralle.”
”Minä tulen mukaan”, hän sanoi.
Jim vilkaisi häntä terävästi, nousi istumaan ja hengähti sitten äänekkäästi. ”Luoja. Tuntuu siltä kuin olisin raahautunut kymmenen kilometriä hiekassa.”
”Puhu heidän kanssaan huomenna”, hän sanoi, ja kerrankin kapteeni kuunteli häntä.
Jim sanoi kahdesti, ettei missään tapauksessa aikonut nukkua Spockin sängyssä, kun Spock nukkuisi lattialla, ja Spock vastasi ettei aikonut itse asiassa nukkua ollenkaan. Jimin suostutteleminen oli huolestuttavan helppoa. Hän toi Jimille lasin vettä ja Jim joi sen pohjaan saakka. Kahdenkymmenenkolmen minuutin päästä Jim nukahti, ja hän istui tuolilla sängyn vieressä ja katseli miten kapteenin rintakehä nousi ja laski tasaisen hengityksen tahdissa. Hiekan raapima iho näytti melkein yhtä punaiselta kuin hiekka itse.
