Nimi: Kutiavatko enkelit jalkapohjista?
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Hurt/Comfort, lässynlää, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Sam Winchester/Gabriel ("Sabriel")
Vastuunvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: Tää on näitä yhteen aikaan hyvin suosittuja ”mitä jos?” -fikkejä, jossa Gabriel ei kuollutkaan vaan rupes vaan muuten vaan hengailemaan Winchesterien seurassa. Hyvin suosittu teema, back in the day.
Siipisarja:I Kutiavatko enkelit jalkapohjista? (K-11)
II
Gabriel sanoi: ”Tulkoon diskovalo!” Ja diskovalo tuli (K-11)
III
Aureola tassilla (K-11)
IV
Quumotuksia (K-11)
V
Tekoja, joita ei ole ennen tehty (K-11)
VI
Self-care on self-lovee, Samshine (K-15)
VII
Työajalla (K-18)
VIII
Vaaleanpunainen vespa ja muita sivuaiheita (K-11)
IX
Korppiluu, eli kuinka paloi tuhkaksi (K-11)
X
Sano se viittomin (K-18)
XI
Marjapiirakkaa ja sydämenviisautta (S)
XII
Perseet ja sen synonyymit (K-18)
XIII
Gabrielinkeltainen (S)
Kutiavatko enkelit jalkapohjista?Gabriel nukkui sippinä sohvalla töllöttimen ääressä. Tämä kannatti panna huomioksi, koska enkeleiden ei tarvitse nukkua jaksaakseen, syödä elääkseen, tai oikeastaan tehdä mitään noin ylipäätänsä. Gabriel kuitenkin teki noista kaikkea yhtenään ja enemmänkin, joten Sam ei edes ensin tajunnut minkään olevan hullusti. Vasta siinä vaiheessa, kun hän ei havahtunut kolapullon sihinään, Sam alkoi epäillä.
”Vai ei kokis enää kelpaa, että Pepsiä pitäisi olla”, Sam tuhahti itsekseen. Ei mitään vastausta. Ei takaisin vittuilua tai muutakaan arkkienkeliperseilyä, kuten kolan muuttaminen sormia napsauttamalla poronkuseksi.
Samia vähän harmitti. Yleensä Gabriel oli pää kolmantena jalkana paikalla siellä, missä karkkipaperit rapisivat. Hän tuli vaikka suoraa kuusta tai maan keskipisteestä ryöväämään Winchesterien mässyt loputtomaan sokerinnälkäänsä. Gabriel oli hauskaa vaihtelua moottoriteitä pitkin sahaamiselle ja metsästämisen kuolettavalle harmaudelle. Mahtoikohan hän olla sairas? Toisaalta, eiväthän enkelit ole myöskään koskaan kipeitä tai väsyneitä.
Sam jätti tietokoneen auki. Telkkarista tuli joku CSI: Miamin paskempi jakso. Gabriel oli käpertynyt motellin tunkkaisenvihreällä sohvalla selkänojaan päin. Kädet olivat ristissä rinnanpäällä ja jalat solmussa. Hänellä ei ollut kenkiä, eikä sukkia. Samin naama rutistui tyypilliseen huolestuneeseen moodiin, jota Dean syvästi inhosi. Gabrielin ohkaisessa välikausitakissa oli selässä pystysuuntaan lyöty viilto, josta hohti pienesti valoa, kuin silkkiharson läpi. Ei hyvä.
"Hei, Gabe. Onko tota... kaikki okei?" Sam kysyi ja tökkäsi enkeliä kolapullon suulla perseeseen.
"Haist' vittu", Gabriel älähti. Se jos mikä sai Samin huolituntosarvet väpättämään villisti. Ei sikäli, Gabriel oli toki ilkeä, rivo ja aika paskamainen olento, mutta harvoin suorasanaisesti huonotuulinen. Hän tapasi ilmestyä pyytämättä ja vittuilla Deanin kustannuksella niin että korvissa helisi, mutta pahalla päällä hän ei ollut koskaan. Nyt hän makasi ihan liikkumatta kyljellään. Valo tihkui hänen selästään kuin verenä…
"No ihan sama. Älä nyt siihen kuole, sitten", Sam sanoi. Hänellä oli koko vitun elämän mittainen kokemus Deanin paskojen päivien diilaamisessa ja hän jotenkin luonnostaan arveli, että Gabriel on samanlainen ylpeä paska, ettei kauniisti puhuteltuna tunnusta mitään. Kai hän nyt sitten nöyrtyy avautumaan, jos oikeasti sattuu.
Sohvan jalkopäässä oli juuri Samin persettä halaava kolo, jos hän nostaisi Gabrielin jalat syliinsä. Teoriassa ei ollut mikään kuningasidea hipelöidä lähes kaikkivoipaa, tai ainakin kaikkivoipaisesti vittumaista, olentoa väkisin, mutta Samista se oli hyvä testi. Jos Gabriel napsauttaisi sormiaan ja muuttaisi hänet vaikka lihahyytelöksi, niin ei hänessä sitten varmaan mitään pahasti vikaa ollut. Mutta Gabriel ei edes potkaissut häntä. Hän vain makasi siinä silmät kiinni paikoillaan Samista ja Samin räpläämisestä välittämättä. Se oli vähän huolestuttavaa.
Ohjelman jälkeen alkoi ostos-tv, jota Sam tuijotteli ja silitteli Gabrielin kylmiä varpaita. Ihan ilman pyytämättä mieleen vain tuli ne kaikki myöhäiset illat pienessä opiskelijaboksissa, pitsalaatikot lattialla, laskuhumalassa ja tyttöystävä sylissä. Jess oli aina valitellut kipeitä nilkkojaan, koska hän käveli liian korkeissa koroissa pysyäkseen Samin tasalla. Jess ei tykännyt olla yhtään lyhyt. Sam hieroi Gabrielia painamalla jalkaholvista samalla tavalla kuin Jessiäkin aina.
Kutiavatko enkelit jalkapohjista? Sitäkin on paha arvata kärsivätkö enkelit ikinä lihaskrampeista, mutta ainakin Gabriel oli niskasta nilkkaan asti jumissa. Sam ojenteli hänen koipiaan ja painoi peukaloa kovemmin siitä ainoasta akupisteestä, jonka hän jostakin elämänhallintakirjasta oli opetellut. Jessiin se oli tepsinyt, mutta Jess kutisikin jaloista.
Ehkä Sam teki virheen ajatellessaan sitä r-alkuista sanaa. Hänen puolustukseen oli sanottava, ettei hän ajatellut ketään varsinaisesti, vaan parisuhteita ja ystävyyttä noin ylipäänsä. Ehkä hänen olisi kuitenkin pitänyt jättää lässyttämästä Gabrielille, niin kuin hän oli joskus Jessille jalkahieronnoissaan lätissyt.
"
MINÄ olen
ARKKIENKELI. Enkä mikään Winchesterin pellen kotihoito", Gabriel korjasi Samin ajatuksista tulistuneena. Sam yritti puistaa Jessin pois mielestään, mutta aivot olivat jo ehtineet vetää entisen tyttöystävän ja kiukkuisen arkkienkelin väliin yhtäläisyysmerkin. Jos Sam olisi ollut Dean, hän olisi kironnut notta perseensuti, mutta koska hän ei onneksi ollut Dean, hän tyytyi tunnustamaan aikuismaisen kypsästi itselleen, että Jessin jälkeen Gabriel oli ensimmäinen, jota hän oli vähän katsonut, no, sillä silmällä.
Perseensuti indeed.
Jälkikäteen ajateltuna oli ollut Samin kannalta aika tyhmää kuvitella, että normaali opiskelijapojan elämä, normaalin tyttökaverin ja normaaleiden ongelmien kera olisi joskus ollut realistisesti mahdollista pitkällä tähtäimellä. Ei Sam silti yrittämistään katunut, vaan sitä, että se koitui Jessille aika rituaalimurhaksi. Mutta millä helvetillä nämä Gabrielille kyteneet tunteet oikein perustelisi oikein päin? On olemassa huonoja ideoita ja todella huonoja ideoita. Kysy vaikka Deaniltä, jos et usko.
Jos Gabriel olisi ollut ihminen, niin hän olisi ollut Jessiäkin lyhyempi läntä. Taipuvainen lihomaan, varmaankin, ja ihan täysin hyödytön metsästyksessä.
Gabriel vilkaisi Samia raottamalla toista silmäänsä. Hänen naamansa oli liian kalpea – vaikkei enkelissä varsinaisesti kiertänytkään veri. Hetken mielijohteesta Sam kurotti koskettaakseen Gabrielia kaulasta ja poskesta.
”Hei!” hän älähti, ”Sinussahan tuntuu pulssi!”
”No vittu mikä ylläri”, tiuskaisi Gabriel.
”Castielilla ei ole pulssia”, Sam totesi puolustelevasti, sillä mistä hän nyt olisi voinut tällaisia asioita tietää. Ei enkeleistä ollut olemassa oikeita oppaita, vaan pelkkiä keskiaikaisten ukkojen höpöhöpöjuttuja neulojen päällä tanssimisesta. Ei arvaus nyt kuitenkaan ihan puista tullut siinä mielessä, että Castielia saattoi tosiaan iskeä veitsellä rintaan tai upottaa kiehuvaan veteen, eikä siitä jäänyt jäljelle jälkeäkään. Gabriel kouristi selkäänsä ja valo tuikki pätkittäin.
”Broidilla onkin ristuksen ruma pöllitty body. Minä olen tehnyt ruumiini itse, muovannut mullasta ja hiekasta ja verestä. Se on yksin minun, ei kenenkään muun”, sanoi Gabriel.
”Huh”, Sam mietti. Sitten hän todella rypisti naamaansa. ”Tarkoitatko että Luciferkin voisi – ”
”Ei todellakaan voi!” Gabriel tiuskaisi ja kahmaisi tyynyn oikein tiukasti syliinsä. Valo yhtäkkiä repesi hänen selästään ja hohkasi tosissaan niin kovaa, että Samista hetken aikaa tuntui kuin hänen kävisi samalla tavalla kalpaten kuin Pamin ja hän sokeutuisi. Gabriel itki. Mutta eihän enkeleiden tee kipeää?
”Hei, älä, Gabe, kiltti… ei ole mitään hätää”, Sam oli lohduttavinaan, mutta siitähän se riemu repesi. Sam arvasi ihan oikein, että Gabriel oli egoineen vähintään kuin Dean, ja lässynlää vain kuohutti häntä entisestään.
Kuinka valo voi olla jotain niin konkreettista, kuin veri? Miten se valui lattialle pisaroittain, kimmoten kuitenkin kuin luoti laminaatista? Sam yritti pyyhkiä sitä käsillään, mutta se meni sormista läpi ja imeytyi kankaaseen, polttaen hihoista värin valkoiseksi. Hän siristi silmiään.
Gabriel tärisi. Reikä selässä, haava itse asiassa, oli lapaluussa siinä kohtaa, mistä siipi alkaisi. Ja enkeleillä tosiaan oli siivet tosimuodossaan.
Vaikka Sam nyt ei kenties mikään maailman fiksuin ollutkaan, niin Deaniin verrattuna hänestä tuntui välillä vittu ydinfyysikolta. Mutta näin umpiääliöksi Sam ei ollutkaan itseään ihan hetkeen tuntenut. Siis totta kai joku, jokin mikä lie, oli onnistunut lyömään Gabrielia selkään niin, että se tuntui myös hänen ihmissilmin uskomattomassa tosimuodossaan. Eikä se nyt vielä mitään, mutta Sam tajusi samaan aikaan toisenkin asian: Nimittäin, että vaikka arkkienkelinä Gabrielilla oli kymmenkertaisesti enemmän voimaa kuin alemman luokan Castielilla, niin Casilla oli yksi merkittävä ero Gabrieliin nähden – hän asui ruumiissa, jossa oli sielu.
”Satuttiko joku sinua?” Sam kysyi, tietäen ihan hyvin, että se oli daijuin kysymys ikinä.
”No vittu
mieti! Onko teillä Winchestereillä yhteenlaskettuna kahta aivosolua, vai pärjäättekö peräti yhdellä? Pitäisi muuttaa sinut meduusaksi”, Gabriel ärähti kyyneleet valuen pitkin poskia. Hän nielaisi ja yritti pidätellä nikotuksia siinä onnistumatta. Sam piteli häntä. Se ei kuitenkaan lohduttanut, vaan Gabriel repi tyynyä ja itki sitä vasten vain entistä enemmän.
”
SE LEIKKASI SIIPENI IRTI!” Gabriel raivosi Samin sylissä niin, että motelli, tai koko osavaltio, järisi sen kauhusta. Sam ei typertyneenä pystynyt sanomaan mitään.
Minkälainen olento oikeastaan täytyy olla, että pystyy ahdistamaan enkelin sillä tavalla nurkkaan? Eikä vain enkelin, vaan arkkienkelin. Samilta ja Deanilta oli vaatinut aika tavalla kekseliäisyyttä narrata hänet loukkuun, mutta jotta he olisivat voineet satuttaa häntä, olisi paremmat aseet olleet tarpeen.
Vai olisiko? Gabrielhan sanoi sen itse, että hänen lihallinen ruumiinsa oli vain seitsemänkymmentä kiloa hiekkaa. Ehkä hän oli hauraampi kuin oli antanut ymmärtää? Eihän hän kuulunut enää taivaalliseen sotajoukkoonkaan.
Sam empi, mutta kosketti sitten itse haavaa. Se oli pitkittäissuuntainen ja tuntui toisaalta jokseenkin siltä, miltä tuore leikkaushaava tuntuisi, kai. Kostealta ja kuumalta, mutta verettömältä. Valo pätki, rätisi ja sammuili. Äkkiä motellihuone tuntui pimeältä kuin madonreikä. Television valo oli sinertävä ja sairaalloinen.
”Tuhat vuotta maan päällä ilman ensimmäistäkään ongelmaa. Sitten te Winchesterit vaan pilaatte aivan kaiken”, Gabriel mutisi tyynyyn. Sam ei liikuttanut kättään, vaan piti sen siinä, kunnes valovuoto loppui kokonaan ja väri palasi enkelin poskille.
Ei Sam suinkaan kuvitellut olevansa mikään parantaja, tai kosketuksellaan olevan mitään faktista väliä, mutta kun kerran Gabriel antoi hänen tehdä niin, niin miksi ei?
Sekä Sam että Gabriel katsoivat toisiaan ihan täsmälleen sama tosiväittämä mielessä. Sam oli ajatellut sen varomatta ja Gabriel lukenut hänen ajatuksensa, kirjaimellisesti, kuten enkelit pystyvät.
”Sam”, Gabriel sanoi kokeilevasti, vähän liiankin hapuilevasti ollakseen se sama pentele, joka oli vasta viikko sitten keppostellut Deanin kustannuksella siihen pisteeseen asti, että vanhempi Winchester oli luvannut repiä arkkienkeliltä pään jänteineen irti. Gabriel nousi vaivoin istumaan. Hän oli tosiaan kamalan näköinen, kalpea ja piloille itketty. Hänen silmänsä olivat silti vain hänen. Aavat, aivan täyteen kultaa kaadetut. Sellaiset joihin Sam oli alun perin silloin tulenpalavasti r – r – ra –
Ihastunut. Vähän. Mutta ei mennä siihen, se on liian tyhmä aihe.
"Tuota... kasvaako se takaisin" Sam kysyi vältelläkseen omia ajatuksiaan, sillä ne eivät enkeleiden keskuudessa olleet yksityiset.
"
Täh", tokaisi Gabriel, kuin ei olisi ikinä ennen kuullut mitään niin typerää. Sam viittilöi epämääräisesti.
"Siipesi. Kasvaako se takaisin?"
"Kokeillaanko kasvaako pääsi takaisin, jos leikkaan sen giljotiinilla irti? Tai antaa olla, kai se varmaan kasvaakin, kun kerran ihmemies Winchesteristä puhutaan", Gabriel sanoi sarkastisesti ja makasi taas jonkun aikaa ihan hiljaa.
Sam mietti samaan aikaa tuhatta asiaa. Sitä vaikka, että vaikuttikohan siiven puuttuminen jotenkin vammauttavasti? Mitä oikeastaan oli tapahtunut? Miksi Gabrielin syyttävä sormi osoitti Winchesterin veljeksiä?
Samin paras arvaus oli, että kukaan ei ollut tuhanteen vuoteen satuttanut Gabrielia, koska kukaan ei ollut vain ollut keksinyt hänen olevan enkeli. Alhaisimmatkin demonit tiesivät sen, että minkä tahansa voi tappaa, vaikka sitten enkelinkin, mutta enkeliä ei voi tappaa vahingossa. Ei, se on tehtävä tieten tahtoen, siipi siiveltä irti repien. Gabriel ei varmasti kertoisi pakotettunakaan kuinka paljon voimistaan hän oli menettänyt ja kuinka pitkäksi aikaa, jos ei kokonaan.
Sam päätti käyttää Deanin kanssa hyväksi todettua metodia olla kuin ei olisikaan. Ostos-tv:ssä myytiin aromipesää. Sam heitti jonkun kommentin siitä, että Dean taisi jyystää ihan toista pesää viereisessä huoneessa, mille Gabriel ihan vähän hymyili siihen paskamaiseen tapaan, joka ei ollut kristinuskon pyhiä nähnytkään.
"Minä en edelleenkään ole sinun tyttöystäväsi. Lohduttele vaan keskenäsi", sanoi Gabriel, mutta sävystä sen kuuli, ettei hän ollut tosissaan. Ei noin ylpeää olentoa voi kuin ihan täysillä ihailla... tai
ihannoida... tai,
tai...Sanat tarttuivat Sami kurkkuun kiinni.
Enkelin ei tarvitse välittää. Enkelille ei ole alusta alkaen annettu tahtoa, ei enkelin kuulu mitään haluta. Mutta onhan Gabriel toisaalta halunnut kaiken ja paljon, paljon muuta. Hän kääntyi tuijottamaan Samin seurana telkkarista aivoja puuduttavaa tyhjää. Enkelin jalat olivat yhä Samin sylissä.
"Kyllä sinä saat sanoa sen sanan", Gabriel huokaisi, "jos aivan tosissasi tahdot. Mutta sano nopeasti! Ja sano hiljaa, ettei se ääliöveljesi vaan kuule."
Ja niin Sam sanoi. Rukouksen Gabrielille, sen jonka lausui helposti jalkoja vasten:
rakastanrakastanrakastan. Eikä siitä sitten sen enempää.
Paitsi, että kyllä Gabrielia ainakin kutitti varpaista.
FIN