Tämä on tuplapostauksen toinen luku, jos onnistut osumaan tänne julkaisuvaiheessa niin aloitathan ylempää! Tällä kertaa saadaan yllättäviä vieraita ja Jim kuumottelee bändin basista.
Tämän jälkeen luvassa vielä yksi luku.
IV.
Seuraavana aamuna Jim heräsi ääneen, joka kantautui siitä kun Imperiumin tunnuksin varustettu alus laskeutui viereiselle aavikolle.
Siinä vaiheessa kun hänen ovelleen koputettiin, Jim istui edelleen sängyllään, tällä kertaa tosin täysissä pukeissa. Kaiken protokollan mukaan hänen olisi pitänyt mennä tulijoita vastaan, mutta sen sijaan hän oli ainoastaan odottanut, istunut ja odottanut, että kuka tahansa häntä olikin lähetetty noutamaan tulisi hakemaan hänet pois ja lopettaisi hänet kuin koiran. Kuluneina viikkoina hän oli laiminlyönyt velvollisuutensa – hän oli ollut idiootti kuvitellessaan että Imperiumi ei löytäisi keinoa rangaista häntä siitä röyhkeydestä.
”Sisään”, Jim sanoi.
Univormupukuisten sotilaiden sijaan ovesta astui Spock.
”Lääkäri, jonka kutsuin viime yönä katsomaan T'Pringiä, on viimein saapunut. Ajattelin että sinua kiinnostaisi kenties tavata hänet, ottaen huomioon että hän oli se joka hoiti myös sinua kun olit vielä tajuton”, Spock sanoi. Vasta silloin tämä tuntui rekisteröivän sen miltä hän näytti, hänen luotisuoran ryhtinsä ja jännittyneet hartiansa, hänen huolella kammatut hiuksensa. ”Jim, onko kaikki hyvin?”
Jim tuskin kuuli kysymystä; hänen verkkokalvoilleen oli edelleen tallentunut kuva aluksen kylkeen ikuistetusta bannerista, jossa valtaisa miekka oli ajettu Maan läpi. ”Lääkäri? Millainen lääkäri oikein operoi täälläpäin Imperiumin tunnuksen alla?”
Spockin suupieli teki jotakin odottamatonta. ”Väittäisin, että erittäin epälooginen sellainen.”
*
Heidän kävellessään Spockin kanssa luolaston läpi vastaantulevat tiedemiehet toivottivat tälle hyvää huomenta. Jim oli yllättynyt huomatessaan, että yksi jos toinenkin nyökäytti myös hänelle kunnioittavan oloisesti päätään.
”Sana siitä mitä sinä teit T'Pringin hyväksi on levinnyt nopeasti”, Spock selitti, kun Jim vastasi hämmentyneesti jälleen yhteen hänelle osoitettuun tervehdykseen.
Jim ajatteli omia verisiä käsiään ja sitten sitä, mitä hän yritti Spockin tiimin tekemisistä parhaillaan todistaa. Kiitollisuus siinä tilanteessa oli jotakin mikä jätti ikävän maun hänen suuhunsa. ”Yksi hyvä teko korvaa kokonaisen palvelusuran verran vääryyksiä – niinkö se todella menee?”
”Eettiseltä kannalta ajateltuna kenties ei”, Spock myönsi, heidän tullessaan viimeiseen kammioon ennen luolaston suuaukon saavuttamista. ”Mutta ehkä on parempi suorittaa elämässään edes yksi armollinen asia, kuin olla suorittamatta yhtäkään.”
Kun Jim ei keksinyt mitään vastauksesta käyvää, hän ainoastaan seurasi Spockia aurinkoon.
Läheltä katsottuna temppelin eteen laskeutunut alus oli huomattavasti vaatimattomampi kuin ikkunan läpi vilkaistuna. Vaikka Jim ei tunnistanutkaan aluksen mallia, mikä oli jo sinällään outoa, hän arvioi sen kykenevän majoittamaan yhtäaikaisesti vain lähemmäs viisikymmentä henkeä. He saapuivat Spockin kanssa pihalle juuri sillä hetkellä kun miehistö alkoi purkautua ulos aluksesta. Tulijat vaikuttivat kaikki olevan kotikutoisia ihmisiä; ensimmäisenä kävelevä tumma ja kaunis nainen esitti perinteisen vulkanuslaisen käsitervehdyksen vaivatta, kun taas tätä seurannut mies takelteli omien sormiensa kanssa.
Viimeisenä esiin marssinut mies ei vaivautunut edes yrittämään. Tämä äkkäsi Spockin ja lähti marssimaan heitä kohti, kailottaen tullessaan: ”Pitihän se arvata, että heti kun sitä vähänkin selkänsä kääntää, niin teillä on täällä täysi helvetti irti!”
”Vain pieni tapaturma, tohtori”, Spock vastasi tyynesti, samalla kun Jim yritti sulkea aukipudonneen suunsa. ”Ei mitään, minkä pitäisi viedä turhan paljon aikaanne.”
”Edellisellä kerralla kun sinä sanoit noin, minun piti askarrella tämä lentäjä-ässä tässä kasaan kuin palapeli”, mies mutisi, vinkaten peukalollaan hänen suuntaansa. Pistävänsinisten silmien katse seurasi perässä. ”Miltä sinusta tuntuu nyt – kaikki nesteet ja osat edelleen siellä missä pitääkin?”
”Se vähän riippuu”, Jim vastasi. ”Jos minä vastaan kieltävästi, tarkoittaako se että minä joudun uudestaan sinun käsittelyysi?”
Kommentin jälkeisessä hiljaisuudessa Jim oli hetken verran varma, että mies aikoi tosiaan käsitellä hänet, tällä kertaa nyrkeillään. Seuraavassa hetkessä tämän silmäkulmat kuitenkin painuivat naurusta kieliville rypyille, mikäli nauru olisi ollut jotakin johon tällä olisi vielä ollut varaa. Mies kääntyi takaisin Spockin puoleen. ”Tiedätkö, minä pidän tästä pojusta. Imperiumirakki tai ei, toisin kuin muilla täällä, hänellä on sentään huumorintajua. Ehkä jos hän viipyy tarpeeksi pitkään maisemissa, sinä voit oppia jotakin.”
Spock oli kuin ei olisi kuullutkaan. ”Antakaa minun saattaa teidät potilaanne luokse, tohtori.”
Kaksikon mennessä Jim katsoi parhaaksi jäädä pitämään seuraa kahdelle muulle miehistön jäsenelle, jotka juttelivat parhaillaan muutaman Spockin tiimiläisen kanssa. Jos hän oli rehellinen itselleen, mahdollisuus tavata muita ihmisiä ensimmäistä kertaa viikkoihin oli hänestä kutkuttava – ja enemmän kuin hieman pelottava.
Lääkäriinsä verrattuna molemmat tulokkaat osoittautuivat kuitenkin helposti lähestyttäviksi. Nainen esitteli itsensä Uhuraksi ja valtoimeneen pulppuilevalla aksentilla puhuva mies puolestaan Scottyksi. Molempien hymyt kilpailivat parhaillaan tilasta auringon kanssa.
”Ja tuo äkäpussi jonka sinä juuri tapasit oli tohtori Leonard McCoy”, Scotty kertoi, nyökäten suuntaan jonne Spock vieraineen oli aiemmin kadonnut. ”Hän osaa olla vähän yrmy, mutta älä ota sitä henkilökohtaisesti. Jos hän loukkaa sinua, se tarkoittaa että hän pitää sinusta.”
Jimillä oli kuitenkin sillä hetkellä muita huolenaiheita kuin henkilökemiat. Vielä hetkeä aiemmin hänen hyvä tuulensa oli paisunut kuin ilmapallo, vain jotta Scottyn sanat saattoivat nyt puhkaista sen neulan lailla. ”Hetkinen – McCoy? Sama mies joka kaappasi Laivastolle kuuluvan aluksen ja ryhtyi pyörittämään jonkinlaista piraattiklinikkaa. Sama mies, jota Imperiumin piireissä kutsutaan nykyään Puoskari-Bonesiksi. Se McCoy?”
Uhura ja Scotty vaihtoivat painokkaan katseen. ”Hän ei juuri välitä siitä lempinimestä”, Uhura virkkoi kuivasti.
Scottyn otsarypyt toivat mieleen huolestuneen bassetin. Jim hätkähti kun tämä kurotti laskemaan käden hänen olkapäälleen. ”Jim, se mitä sinä olet kuullut, se on vain toinen puoli tarinaa. Imperiumilla on oma versionsa ja McCoylla omansa. Jos minä olisin sinä, minä kuuntelisin häntä ennen kuin vedät liian hätäisiä johtopäätöksiä.”
”Onko hän sitten teidän kapteeninne?”
”Kun kyse on medikaalisesta puolesta, kyllä. Jos taas teknisista asioista, Scotty on. Sulu – hän on vielä aluksessa – vastaa navigoinnista”, Uhura luetteli.
”Uhura ottaa ohjat kun jonkun pitää lirkutella meidät ohi milloin minkäkin planeetan rajapartioista heidän omalla kielellään”, Scotty jatkoi. ”Onhan se pikkaisen sekava järjestely, myönnän, mutta niin kauan kuin me kaikki olemme yhtä mieltä siitä, että Chekovia ei voi jättää päävastuuseen edes palaneesta sulakkeesta, se toimii.”
”Pavelista puheen ollen, tänään on hänen syntymäpäivänsä”, Uhura sanoi, ohjaten sulavasti keskustelun takaisin turvallisemmille vesille. ”Herra Spock on ystävällisesti luvannut että me voimme käyttää temppelin tiloja juhlien järjestämiseen, jotta miehistö pääsee välillä tuulettumaan ulos aluksesta.”
Jim ei voinut olla kohottamatta kulmiaan mielikuvalle. ”Se tulee varmasti olemaan mielenkiintoista, ottaen huomioon että vulkanuslaiset eivät varsinaisesti vaikuta juhlivalta sortilta.”
Scotty nyökytteli mukana, mutta Uhuran nauru oli heleä. ”Oh, enpä tiedä, minä sanoisin että heillä on piileviä ulottuvuuksia. Saatat vielä yllättyä.”
Jim jutteli vielä tovin kaksikon kanssa, mutta kun nämä ilmoittivat vetäytyvänsä takaisin alukseen suorittamaan juhlavalmisteluja, hän katsoi parhaaksi liueta paikalta. Hän palasi sisälle temppeliin, aikeenaan etsiä Spock ja kysyä tältä pari valittua kysymystä. Mutta kun hän tiedusteli Spockin olinpaikasta eräältä tämän vastaantulleelta tiimiläiseltä, hän sai kuulla Spockin olevan iltaan asti kiireinen jonkin projektin parissa.
Vastaus jätti Jimin tuuliajolle. Hän vaelsi pitkin tunneleita, täynnä kasvavaa hämmennystä koskien sitä tosiasiaa, että kenelläkään ei tuntunut olevan kiirettä passittaa häntä takaisin huoneeseensa. Ennen pitkään hänen ajelehtimisensa vei hänet ruokasaliin, joka oli sillä hetkellä tyhjä lukuun ottamatta yksinäistä hahmoa joka istui lusikoimassa keittoa eräässä pöydässä.
”Sinä viet minulta ruokahalun venkoilemalla tuolla tavalla siellä ovella”, McCoy mutisi, nostamatta katsettaan häneen. Lusikasta vapaalla kädellä tämä taputti pöydän vastapäistä puolta.
Jim katsoi parhaaksi totella. Kun hän oli saanut istuttua alas, McCoy näytti katsovan oman osuutensa kohteliaisuuksista suoritetuksi eikä tehnyt elettäkään avatakseen keskustelua. Hiljaisuus venyi, ja lopulta Jimistä vaikutti parhaalta vaihtoehdolta käydä suoraan asiaa. ”Uhura ja Scotty kertoivat minulle kuka sinä olet.”
”Ja nyt sinä mietit kuumeisesti pitäisikö sinun pidättää minut”, McCoy vastasi ilmekään värähtämättä.
”Protokolla on melko selkeä mitä tulee niihin joiden naamataulu koreilee Imperiumin etsityimpien listalla.”
Hymyn irvikuva häivähti McCoyn kasvoilla. ”Tiedätkö, sinä päivänä kun Spock kutsui minut auttamaan sinua, ensimmäinen asia mitä minä kysyin häneltä oli: Miksi? Miksi hän halusi pelastaa sinun henkesi, vaikka sen tekemättä jättäminen olisi tarkoittanut vain yhtä imperiumisotilasta vähemmän. Jos se olisi ollut minun päätökseni, sinä olisit yhä tuolla aavikolla siinä sillipurkissasi.”
Huolimatta siitä, että Jim itse oli esittänyt saman kysymyksen vain viikkoa aiemmin, tällä kertaa hän ei mennyt ansaan. ”Ei millään pahalla, mutta en usko että tuo on totta.” Kun McCoy kohotti kulmiaan, Jim jatkoi: ”Tämä on jo toinen kerta lyhyen ajan sisään kun sinä saavut auttamaan jotakuta täysin tuntematonta, ja silti Imperiumi on tehnyt kaikkensa maalatakseen sinusta tämän tarinan konnan. Se pistää väistämättäkin miettimään mitä sinä todella teit ansaitaksesi heidän vihansa.”
Tällä kertaa McCoyn kulmat painuivat ärtyneesti alas ja pysyivät samalla mallilla niin pitkään että Jim alkoi jo epäillä vaistonsa osuneen sittenkin väärään. Lopulta tämä kuitenkin huokaisi. ”Sinä siis haluat totuuden? Hyvä on, mutta minä voin taata että sinä et tule pitämään siitä.” Laskettuaan lusikkansa alas ja ristittyään kätensä, McCoy aloitti: ”Minä ja Scotty tapasimme ensimmäisen kerran kun Laivasto määräsi meidät molemmat palvelukseen Enterpriselle. Minun oli tarkoitus toimia lääkintäesimiehenä. Scotty oli puolestaan suunnitellut koko purkin, joten me päädyimme usein puhumaan sairaalasiiven varustuksesta sun muusta.”
McCoyn mukaan Enterprisen oli ollut tarkoitus toimia eräänräänlaisena liikkuvana ensiapuasemana Imperiumin kriisialueilla, erityisesti siellä missä yhteenottoja Unionin radikaalijoukkojen ja klingonien kanssa sattui usein. ”Aluksi homma toimikin niin – me menimme paikalle ja me pelastimme sen ketä pystyimme. Usein se ei käsittänyt kovin montaa henkeä, mutta ainakin se oli enemmän kuin ei yhtään. Pikkuhiljaa asiat alkoivat kuitenkin muuttua... Ihan aluksi esikunnasta tuli käsky, että mikäli meidän potilaidemme joukossa oli vangittuja vastapuolen sotilaita, meidän piti ottaa heidät säilytykseen sen sijaan että me olisimme toimittaneet heidät oikeuskäsittelyä varten johonkin tukikohtaan. Sitten he toivat alukseen lisää miehistöä, jolla oli kuulema tulevia tehtäviä vastaava ”erityiskoulutus”. Ainut mitä heillä minusta näytti olevan oli iso kasa neuloja ja veitsiä eikä tippaakaan inhimillisyyttä.” Jonkin aikaa McCoy tuijotti hänen ohitseen mitäännäkemättömin silmin, kunnes ne lopulta terästäytyivät ja kohtasivat taas kiivaina hänen omansa. ”Minä en vannonut sitä helkutin valaa leikellakseni ketään tieteen tai sodan tai minkään muun nimissä. Eikä vannonut moni muukaan. Lopulta meitä oli tarpeeksi jotta me saatoimme nousta kapinaan ja kaapata aluksen. Viimeiset vuodet me olemme sitten lennelleet ympäriinsä, poimien mukaan muita loikkareita ja tehden sitä mitä meidän oli tarkoitus tehdä alun perinkin.”
Sen sanottuaan McCoy tarttui taas lusikkaansa ja jatkoi keiton syömistä muina miehinä. Juuri sillä hetkellä Jim kadehti tämän ruokahalua – kaiken äskeisen jälkeen hänen omansa tuntui ottaneen hatkat lopullisesti.
Pitkään Imperiumin armottomuus oli ollut hänelle itsestäänselvyys, joka syntyi siitä ikävästä tilanteesta missä Maa sijaitsi muun universumin muodostaman puun ja kuoren välissä. Nyt verho oli vedetty syrjään ja hänelle oli sen takaa alkanut paljastua maailma, jossa kyseessä ei niinkään ollut välttämättömyys vaan valinta. Spock oli ollut oikeassa: sinä päivänä kun toisilta planeetoilta tulevat kansat olivat ensimmäisen kerran laskeutuneet Maahan, ihmiskunta olisi voinut ojentaa kätensä, mutta sen sijaan se oli suistunut vainoharhaisuuteen ja alkanut varautua sen päivän varalle jolloin muukalaiset palaisivat aseiden kanssa. Nyt, satoja vuosia myöhemmin, he käyttivät yhä tuota samaa vanhaa pelkoa oikeuttamaan valloituspolitiikkaansa. Me nujerramme heidät, ennen kuin he nujertavat meidät. He hallitsivat, koska jos he eivät olisi tehneet niin, heitä olisi hallittu. He tappoivat, koska vihollinen oli yhtä valmis tappamaan heidät. He tekivät kokeita muilla kansoilla, koska kerran kauan sitten Iowan kaltaisilla seuduilla ihmiset olivat pelotelleet toisiaan tarinoilla lapsia sieppaavista lentävistä lautasista.
Jim ei tiennyt mitä sanoa. Totuus oli, että ei ollut mitään sellaista mikä olisi riittänyt hyvittämään menneisyydessä tehdyt virheet. Oli vain katsottava tulevaan.
”Silti... Ei käy kiistäminen, etteikö se ole melko näppärä nimi piraattilääkärille.” Jim hymyili McCoyn hämmennykselle. ”Bones nimittäin. Jonkun pitäisi lunastaa se takaisin.”
”Minä sinulle lunastukset näytän...” McCoy mutisi, mutta Jim saattoi vaikka vannoa että hän näki ensimmäisen aidon hymyn pilkahtavan tämän uurteisilla kasvoilla.
*
Sinä iltana he kokoontuivat temppelin ruokasalissa. Jim etsiytyi lopulta paikalle omin lupinensa, sen jälkeen kun oli käynyt selväksi ettei ketään kiinnostanut pitää kirjaa hänen liikkeistään edes sen vertaa että nämä olisivat vaivautuneet tuomaan hänelle iltapalaa huoneeseen.
Hänen saapuessaan saliin juhlat olivat jo parasta vauhtia käynnissä. Ilman kampaukseen ja ryhtiin liittyviä tekijöitäkin Enterprisen väen olisi erottanut paikallisista helposti vaatteiden perusteella, jotka olivat jännittävä sekoitus käytössä kuluneita univormuja, matkan varrelta mukaan tarttuneita siviilivaatteita ja käsitöinä tehtyjä lisukkeita. Jimin yllätykseksi paikalle oli saapunut myös kourallinen vulkanuslaisia, muun muassa T'Pring ja Stonn, jotka istuivat nurkassa juttelemassa keskenään. Spockia ei sen sijaan näkynyt missään. Tämän puuttumisen vuoksi Jim oli helpottunut kun Scotty äkkäsi hänen saapumisensa ja viittoili hänet samaan pöytään ystäviensä kanssa.
Hänet esiteltiin joukolle Enterprisen jäseniä, joista yksi paljastui Uhuran aiemmin mainitsemaksi Hikaru Suluksi ja toinen puolestaan päivänsankari Pavel Chekoviksi. Silmiensä maanisesta kiillosta päätellen nuori Chekov vaikutti nauttineen jo jokusen maljan ennen varsinaisten juhlien alkamista, mutta ei silti kieltäytynyt tarjouksesta kun Scotty taikoi jostakin kokonaisen tynnyrin viskiä ja vaati kaataa siitä lasilliset kaikille läsnäolijoille. Myös Jimille ojennettiin lasi, ja – kun hän varttia myöhemmin havaitsi sen tyhjäksi – sitten toinen. Kolmannen kierroksen kohdalla pöytään harhaillut Bones kirosi heidän kaikkien olevan seuraavana päivänä hyödyttömiä ja olevansa sitä vauhtia ainut joka kykenisi lentämään Enterprisen takaisin kiertoradalle, mutta ei kuitenkaan vuorollaan kieltäytynyt Scottyn antamasta lasista.
Ilta eteni samassa hyvässä hengessä. Puolet pöydässä kerrotuista vitseistä tuntuivat liittyvän johonkin aluksella tapahtuneeseen kommellukseen tai tietyn miehistönjäsenen töppäilyyn ja menivät siksi Jimiltä ohi, mutta se ei estänyt häntä nauramasta mukana. Ketään seurueesta ei tuntunut häiritsevän se, että nämä istuivat parhaillaan samassa pöydässä tiedetyn vihollisen kanssa. Jim muisteli niitä tarinoita joita hän oli kuullut Imperiumin loikkareista; että nämä olivat villejä jotka eivät ymmärtäneet kunnian tai veljeyden päälle; että nämä olisivat myyneet oman äitinsäkin jos hinnasta sovittiin. Nyt kun hän katsoi hymykuoppia Scottyn viskistä punertuneilla poskilla ja seurasi sitä tapaa jolla Bones isällisesti takavarikoi liikaanauttineiden juomia, kuunnellen samalla toisella korvalla Chekovin vakuutteluita siitä kuinka huumori oli keksitty Venäjällä, hän tunsi itsensä siksi kuvausta vastaavaksi barbaariksi.
Ilta oli jo pitkällä, kun äänet tietyssä kohtaa salia kohosivat vallitsevan melun yli. Jim vilkaisi taakseen, vain nähdäkseen kuinka parin pöydänmittan päässä hänestä Uhuraa yritettiin ilmeisesti parasta aikaa suostutella nousemaan lavalle, joka tässä tapauksessa tarkoitti salin etuosaan jäävää tyhjää tilaa. Kehotuksien luonteesta Jim sai sen käsityksen että kyseiset esitykset olivat toivottua viihdettä vastaavissa illanistujaisissa.
Arvostaan tietoisen tähden tavoin Uhura leikki aikansa vaatimatonta, mutta suostui lopulta. Aplodit ja vihellykset seurasivat tätä salin eteen, ja niin seurasi Jimin hämmästyksesi myös jostakin esiin putkahtanut Spock.
Ensin hän oletti Spockin aikovan pitää puheen ennen Uhuran esitystä, mutta sitten tälle ojennettiin eturivistä tuoli. Spock istui, ja kun Jimin edessä istuvat ihmiset väistivät sen verran että hänellä oli parempi näkyvyys eteen, hän sai huomata että Spock oli ottanut esille jonkinlaisen hänelle vieraan soittimen. Leveälle haarautuvine kielineen se muistutti harppua, mutta oli kokonaismuodoltaan enemmän kitaran kaltainen. Pitkine kauloineen se toi mieleen lentoon valmistautuvan joutsenen. Spock tuki soittimen vasten rintaansa ja asetti sormensa sen pystysuorassa kohoaville kielille. Sitten tämä nyökkäsi merkiksi Uhuralle, joka alkoi hyräillä ennen kuin puhkesi lopulta laulamaan.
Uhurasta kuoriutui pian shown todellinen tähti. Esittäen enkelimäisellä äänellä kappaleen toisensa jälkeen, Uhura puikkelehti yleisön joukossa ja veti näiden ihailua perässään kuin pyrstötähti häntäänsä. Vain Jim tunsi oman katseensa karkailevan takaisin Spockin puoleen. Vielä lapsena hän oli nähnyt ihmisten soittavan kotoaan löytyviä instrumentteja ja joskus kuunnellut salaa peiton alla piraattikanavilta tulevaa musiikki yhdessä veljensä kanssa, mutta Laivastossa kaikki se oli jäänyt; Imperiumin hallinnon alla valtaosa musiikista oli luonteeltaan poliittista, koostuen joko kansallishymnistä tai erinäisiä muistopäiviä varten räätälöidyistä sävellyksistä. Jimin ei kuitenkaan täytynyt tietää paljon musiikista ymmärtääkseen että Spock soitti hyvin. Kappaleesta riippuen mystinen soitin kuulosti Spockin käsissä iloiselta, kaihoisalta, aavemaiselta... Oli kuin se olisi puhunut kieltä joka oli kauan sitten päätetty unohtaa koska sille ei ollut enää siinä nimenomaisessa maailmassa tilaa, mutta joka säilyi koteloituneena soittimen kopassa sukupolvelta toiselle, odottaen aikaa jolloin se pääsisi taas käyttöön.
Muutaman melankolisemman balladin jälkeen Uhura aloitteli uutta kappaletta, ilmoittaen sen illan viimeiseksi. Laulu paljastui improvisoidunoloiseksi pätkäksi komeasta ja paheellisesta avaruusseikkailijasta, jonka tumma katse varasti neitojen sydämet läpi universumin. Uhuran sanoja siivittävistä eleistä Jim sai sen käsityksen, että laulu oli sepitetty kaikista mahdollisista henkilöistä juuri Spockia ajatellen. Yleisön ihmiskuuntelijat nauroivat, kun taas vulkanuslaiset seurasivat järkyttyneen oloisina vierestä. Paikallisista vain Spock itse vaikutti suhtautuvan esityksen saamaan käänteeseen huvittuneesti. Seuratessaan Uhuran Spockiin kohdistuvaa kiusoittelua, Jim saattoi aistia kuinka jokin nimetön tunne alkoi kiristyä epämukavasti hänen sisuksiensa ympärille. Hän huomasi miettivänsä oliko kaksikon välillä kenties jonkinlaista historiaa – tai nykyisyyttä. Kun Spock oli kertonut ymmärtäneensä T'Pringin syyt purkaa kihlaus, hän oli tulkinnut sen pelkäksi ritarillisuudeksi. Hän ei ollut ottanut lukuun, että kenties T'Pringin ja Stonnin tilanne oli muistuttanut Spockia jostakin paljon henkilökohtaisemmasta.
Näiden ajatusten aikana Jimin huomio oli alkanut harhailla, ja nyt hän hätkähti tajutessaan T'Pringin tuijottavan häntä salin poikki. Kaikessa ilmeettömyydessäänkin tämän katse tuntui porautuvan suoraan hänen sisimpäänsä. Kohdistaessaan nopeasti silmänsä takaisin lasiinsa Jim tunsi kasvojaan kuumottavan; vaikka oli nyt todistettua tietoa, että vulkanuslaiset eivät aidosti kyenneet puhtaaseen ajatustenlukuun, hänellä oli tunne että kaikki hänen aiemmat mietteensä olivat heijastuneet hänen kasvoiltaan.
Loppuesityksen ajan Jim piti visusti katseensa salin etuosassa. Kun laulu päättyi, ja Uhuran ympäröivät tämän suosiotaan esittävät miehistötoverit, Spock nousi ja suuntasi soittimineen kohti yhtä salin sivuovista. Jim käytti hälyä hyväkseen seuratakseen perässä.
Hän sai Spockin kiinni käytävältä. ”Ajattelin palauttaa tämän takaisin huoneeseeni”, Spock selitti, näyttäen soitinta, ”jotta se ei rikkoonnu juhlinnassa.”
”Haittaako jos tulen mukaan?” Jim kysyi. ”Tuolla alkaa olla vähän liian riehakas tunnelma minun makuuni.”
Jim oppi, että Spockin henkilökohtaiset tilat sijaitsivat samalla käytävällä hänen huoneensa kanssa. Spockin johtajastatus huomioon ottaen hän oli odottanut jonkinlaista isompaa huoneistoa, vain todetakseen että se ei juuri poikennut kooltaan hänen omastaan. Kuten Spock itse, huone oli suljettu kirja: muutamaa seinille ripustettua kääröä tai hyllyillä olevaa patsasta lukuun ottamatta huone oli vailla pienentäkään koristetta tai henkilökohtaista tavaraa.
Huoneen vastakkaisella laidalla, sillä kohden missä hänen huoneessaan oli pelkkä ikkuna, oli Spockin tapauksessa parvekkeelle johtava oviaukko. Sillä välin kun Spock asetteli soittimen sille varattuun säilytyskoteloon, Jim vaelsi ulos. Parveke paljastui vuoren seinämään louhituksi ulokkeeksi, josta avautui näkymä aavikolle. Nojatessaan käsiään kaiteeseen Jim erotti alhaalla Enterprisen hahmon. Ehkä syy oli vain kaikkialla vallitsevassa pimeydessä, mutta hänen silmiinsä alus näytti oudon yksinäiseltä.
Hän katseli edelleen alusta kun Spock liittyi hänen seuraansa hetkeä myöhemmin. ”Täytyy tunnustaa, että olin yllättynyt että sinä et mieluummin jäänyt juhliin”, tämä sanoi. ”Kaikkien näiden viikkojen jälkeen muiden ihmisten seura oli varmasti tervetullutta vaihtelua.”
”Sitä se olikin. Minä pidän heistä, jopa Bonesista – erityisesti Bonesista.” Ennen seuraavia sanoja Jim pakotti itsensä kohtaamaan Spockin katseen. ”Minä vain mietin... Mikä sai sinut vakuuttumaan siitä, että minä en aioi kavaltaa heitä ja sinua Imperiumin vastaisesta avunannosta heti kun saan siihen mahdollisuuden?”
”Minä voisin kertoa sinulle laskemani todennäköisyydet, mutta kenties sinä pitäisi niiden kuulemista tarpeettomana. Loppujen lopuksi minä perustin valintani sille mitä olen oppinut sinusta.”
”Ja mitähän se mahtaa olla?”
”Että sinä olet älykäs, huomioonottava etkä lainkaan sellainen kuin kukaan meistä osasi odottaa”, Spock vastasi, rikkomatta katsekontaktia. ”Että kaikesta sinuun iskostetusta koulutuksesta ja ennakkoluuloista huolimatta sinä olet valmis katsomaan maailmaa jonkun toisen näkökulmasta.”
Jim nielaisi. Se tuntui välttämättömältä ennen kuin hän sai aikaiseksi tavoittelemansa hymyn. ”Toisinsanoen sinä otit riskin.”
Spock avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta sulki sen sitten miettivän oloisena. ”Kenties”, tämä myönsi lopulta. ”Oliko se kannattava?”
”Minä en aioi kavaltaa ketään jos sinä sitä mietit. En sen jälkeen mitä Bones kertoi minulle.” Jim kääntyi ympäri ja nojasi tällä kertaa takaperin kaiteeseen. Kenties syy oli hänen elimistössään jylläävän viskin, mutta hän kuuli itsensä lisäävän: ”Jos sinä olet epävarma siitä mitä minä tulen tai en tule tekemään, sinä voit aina vilkaista minun pääni sisälle.”
Mikäli hän oli tarkoittanut sen vitsiksi, sen ei onnistunut naurattaa kumpaakaan heistä. Kun Jim vilkaisi Spockin kasvoja, hän huomasi niiden käyneen niin kalpeiksi että ne näyttivät yössä lähes valkeilta. ”Jim, sinä et tiedä mitä ehdotat.”
”Miksi ei?” Oli hänen aikeensa ollut alun perin mikä tahansa, nyt hänestä tuntui tärkeältä todistaa Spockille että hän oli ollut tosissaan. Sen tunteen rinnalla pelko hänen yhden miehen vakoiluoperaationsa paljastumisesta vaikutti toissijaiselta. ”Minä kyllä kestän pientä kipua. Sitä paitsi olen varma, että sinä osaisit olla helläkätisempi kuin ne heput Laivaston palveluksessa.”
Spock kävi entistä kalpeammaksi. ”Ole hyvä ja selitä”, tämä pyysi, hyvin hitaasti ja hyvin vakavana, ”keitä ovat nämä kuvailemasi heput.”
”Niin kauan kuin minä olen ollut palveluksessa, Laivastossa on kiertänyt huhu että se palkkaa vulkanuslaisia kuulustelemaan kiinnijääneitä vihollisten agentteja – tunkeutumaan heidän päähänsä. Sanotaan, että mitä enemmän nuo agentit vastustavat, sitä vähemmän heistä on jäljellä sen lopuksi.” Kun Spockin hämmästys oli ja pysyi muuttumattomana, Jim rypisti otsaansa. ”Sinä et todella tiennyt tästä mitään?”
Spock pudisti päätään. ”Voin vakuuttaa, että kukaan tässä temppelissä ei tiennyt asiasta. Haluaisin sanoa samaa koko planeetasta, mutta jos kertomasi on totta, on olemassa mahdollisuus että se ei pidä enää paikkaansa.”
Spock ei kuulostanut enää ainoastaan järkyttyneeltä, vaan vihaiselta. Se sai Jimin entistä enemmän ymmälleen. ”Miksi tämä on niin iso yllätys?”
”Koska se mitä sinä juuri ehdotit ja mistä me puhumme nyt, on yksi kansamme arvokkaimmista perinteistä. Miltä sinusta tuntuisi mikäli me ottaisimme jotakin telluslaisille pyhää ja tekisimme siitä aseen?”
Jimin mielessä käväisi jälleen ajatus siilosta ja sen kytköksestä Spockiin, sitten hänen omastaan Spockiin itseensä. Kenties te jo teitte niin, hän ajatteli. Ääneen hän ainoastaan totesi: ”En tiedä onko jäljellä mitään sellaista mitä me emme olisi jo itse tärvelleet.”
Spock tuijotti häntä kuin ei olisi taaskaan osannut päättää pilailiko hän. ”Mieltensulauttaminen on rituaali, joka vaikuttaa yhtälailla sen molempiin osapuoliin. Ainoastaan vulkanuslaiset todella ymmärtävät sen henkilökohtaisuuden ja vastuun joka siihen liittyy. Siitä syystä me varsin harvoin päädymme yhdistämään mielemme edes toistemme kanssa, ulkopuolisista puhumattakaan.” Spock selvästi empi hetken, ennen kuin jatkoi: ”Vain Surak näki asian toisin. Kertomatiedon mukaan hän jakoi vapaasti ajatuksensa seuraajiensa kesken ja menetteli samoin myös muiden kansojen keskuudesta tulleiden lähettiläiden kanssa.”
”Anna kun arvaan: hänellä mahtoi olla jokin varsin looginen syy siihen.”
”Surakin visio Vulkanuksen tulevaisuudesta oli ennen kaikkea visio yhdistyneestä kansakunnasta. Sitä varten hän halusi osoittaa, että vaikka kukin meistä elää tässä maailmassa toiveineen ja pelkoineen itsekseen, kun nuo ajatukset yhdistetään, on mahdollista huomata että me emme olekaan niiden kanssa yksin. Huolimatta siitä mistä me tulemme tai olemme kotoisin, todellisuudessa meidän sielumme puhuvat samaa kieltä.”
Spock lausui sanat matalalla, melodisella äänellä, joka kaikui Jimin korvissa kuin Spockin aiemmin pitelemä soitin. Hänen rinnassaan hänen sydämensä oli alkanut takoa lujempaa. ”Entä mitä mieltä sinä olet?”
”Omat kokemukseni ovat osoittaneet, että hän oli oikeassa.” Jimin katsellessa Spock poimi hänen kätensä omien paljaiden käsiensä väliin ja puristi sitä. ”Sinulla on ihmeellinen mieli, Jim. Vielä joku päivä haluaisin luvallasi tutustua siihen.”
Jim väitti vakaasti itselleen, että hän, aikuinen mies, ei ollut kykeneväinen punastumaan. Sen vuoksi häneltä kesti hetki ymmärtää rivien väliin kätketty tyrmäys. ”Oletko varma?” Jim kysyi. Siinä missä hän ymmärsi Spockin päätöksen ja kunnioitti sitä, hän ei voinut olla ajattelematta kuinka kaikki heidän yhteiset hetkensä siihen asti oli vietetty laina-ajalla. ”Me emme välttämättä saa toista tilaisuutta.”
”Kuten sanottua: mieltensulauttaminen ei ole ase. Niin kaukana kuin tämä tilanne onkin äsken kuvailemastasi esimerkistä, minusta tuntuisi epämukavalta soveltaa sitä niin kauan kuin sinä olet pakotettu viipymään täällä vastoin omaa vapaata tahtoasi.”
He seisoivat pitkään Spockin kanssa sillä parvekkeella, katsellen yöhön. Jossakin vaiheessa alhaalta alkoi kantautua puhetta ja naurua, kun Enterprisen miehistö purkautui ulos tunnelista matkallaan yöpuulle. Näiden alukseenpaluun myötä pimeyteen syttyi jokunen valo jotka hehkuivat hämärässä kuin tulikärpäset.
Kun Jim alkoi palella, Spock kävi noutamassa sisältä viltin ja auttoi sen hänen ylleen. Vielä kauan sen jälkeen kun Spock oli lakannut koskettamasta häneen ja vetäytynyt kauemmas, Jim tunsi tämän käsien otteen sillä kohden missä tämä oli asetellut vilttiä hänen hartioilleen.
Aiemmin sinä iltana hän oli käynyt läpi monenlaisia tuntemuksia: epäröintiä, kateutta, todistamisenhalua. Nyt oli kuin he olisivat Spockin kanssa saavuttaneet jonkinlaisen lakipisteen, jonka toisella puolella noita tunteita ei enää ollut – oli vain ymmärrys, ja se hyväksyntä joka siitä seurasi. Jim tiesi että kaikki se oli tuomittu katoamaan yön myötä, mutta juuri nyt hän oli valmis nauttimaan siitä niin kauan kuin sitä kesti. Ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen, kenties kokonaisiin vuosiin, hänen olonsa oli tyyni. Vaikka Spock oli ollut oikeassa sanoessaan, että hänen oleskelunsa temppelillä oli riippuvainen jonkun toisen päätöksestä, Jim ei voinut olla ajattelematta että sen faktan taakse kätkeytyi toinen, paljon merkityksellisempi totuus: että sillä hetkellä, seistessään siinä Spockin rinnalla ja katsellessaan alhaalla kajastavia Enterprisen valoja, hän oli juuri siinä missä hänen oli tarkoituskin olla.