Nimi: Ei kumppanille, kyllä kirjoille
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Paritus: Victoire/Teddy
Vastuunvapautus: Rowlingin maailmaa, ei minun.
Kirjoittajan sana: Koska tänään on 19 vuotta myöhemmin -päivä, eli 1.9.2017, halusin kirjoittaa siitä jotakin. Otsikko on saatu ”Otsikko etsii tarinaa” -haasteesta.
Ei kumppanille, kyllä kirjoille
Kaikki oli hyvin.
Kaikki oli hyvin, niin Victoire Weasley oli vakuuttanut itselleen jo kaksi tuntia. Kaikki oli hyvin.
Mutta kun kaikki ei Merlin vieköön ollut hyvin! Tylypahkan pikajuna kiisi kovaa vauhtia kohti pohjoista, kohti uutta kouluvuotta, yhä kauemmas Teddystä. Victoire ei todellakaan tiennyt, miten hän kestäisi jouluun asti ilman Teddyä. Victoire kuihtuisi pois, rupsahtaisi tai alkaisi yhtä kelmeäksi kuin Korpinkynnen tupakummitus.
”Kolme ja puoli kuukautta menee yhdessä lohikäärmeenhännän heilautuksessa, minä ja äitisi olimme aikoinaan paljon pidempiäkin aikoja erossa”, oli isä sanonut eilen, kun oli löytänyt tyttärensä itkemästä ja Victoiren oli ollut pakko kertoa, mistä kiikasti.
”Entä jos Teddy löytää jonkun toisen? Jonkun ikäisensä?” oli Victoire nyyhkinyt ja puristanut sylissään Ginny-tädiltä yksivuotislahjaksi saamaansa vaaleanpunaista puhpallurapehmolelua (jonka hän piilotti aina Teddyn kyläillessä Simpukkamökissä).
Ennen kuin isä oli ehtinyt sanoa mitään, oli äiti tullut Victoiren huoneeseen. Hän oli lukinnut silmänsä kyynelehtivään tyttäreensä, nostanut kädet puuskaan ja kivahtanut:
”Bill. Dominique tarvitsee apua pakkaamisessa.”
”Minulla ja Victoirella on…”
”Bill!”
Huokaisten isä oli noussut, taputtanut Victoirea olalle ja lähtenyt alakertaan.
”Lopetat tuollaisen vetistelyn nyt heti!” äiti oli sanonut ranskaksi. Se, että äiti puhui ranskaa, teki tilanteesta kuin tilanteesta vakavan. Victoire tiesi kokemuksesta, että turvallisinta oli vastata samalla kielellä.
”Mutta kun minä…”
”Delacourit eivät itke poikien tähden!”
”Minä olen Weasley.”
”Älä viisastele! Haluatko sinä todella mennä Tylypahkan pikajunaan silmät punoittaen? Nyt kuivaat kyyneleet ja minä käyn tekemässä sinulle fletkumatonaamion”, äiti oli sanonut ja kääntynyt jo lähteäkseen, mutta Victoire oli ehtinyt saada suunsa auki:
”Miten sinä kestit nuorena ne kaikki kuukaudet erossa isästä?”
Fleur oli pysähtynyt ja kääntynyt sitten hitaasti kohti tytärtään. Victoiren yllätykseksi äiti oli istuutunut hänen vierelleen sängylle. Yleensä vain isä teki niin, ja äiti marmatti hänelle aina siitä, miten isä kasvatti vanhimmasta tyttärestään hentoa ja haurasta, ei Victoire-nimen vaatimaa soturia.
”Minä opiskelin. Opiskelin oikein kovasti. Tunnuslauseeni oli: Ei kumppanille, kyllä kirjoille. Se auttoi. Sain muuta ajateltavaa ja siinä sivussa kehityin noitana aivan valtavasti.”
”Ei kumppanille, kyllä kirjoille”, Victoire oli toistanut ja äidin huulille oli syttynyt hymy.
”Niin. Ehkä siinä olisi sinullekin hyvä tunnuslause tälle lukuvuodelle”, äiti oli sanonut englanniksi ja noussut sitten ylös. ”Mutta nyt se fletkumatonaamio!”
”Ei kumppanille, kyllä kirjoille”, Victoire toisti puoliääneen junavaunussa, jossa kaikki muut olivat syvässä unessa. Päättäväisesti Victoire heilautti vaaleat hiuksensa pois tieltä ja nappasi olkalaukustaan loitsukäsikirjan. Ehkä äiti oli ollut oikeassa. Ehkä opiskelu veisi ajatukset muualle.
Kun Victoire avasi kirjan, putosi sen välistä hänen syliinsä pergamentinpalanen. Victoire tunnisti äidin käsialan heti. Hölmistyneenä hän luki äidin kiemuraista kaunokirjoitusta:
”Rakas Victoire! Sovin isän kanssa, että mikäli opintosi sujuvat hyvin, saat mennä kesällä katsomaan huispauksen maailmanmestaruuskisoja Kööpenhaminaan. Isä ja minä joudumme valitettavasti olemaan töissä, mutta Teddyllä ei ollut mitään pientä matkaa vastaan.
Voi hyvin,
Äiti.”
Victoire kiljahti ilosta ja painoi pergamentinpalan vasten rintaansa. Hän todellakin opiskelisi, opiskelisi niin, että kaikki Hermione-tätiä myöten saisivat olla hänestä ylpeitä!
Hymyillen itsekseen Victoire otti laukustaan isän tekemän eväsleivän. Tälläkään kertaa isä ei ollut unohtanut isoäidin kurpitsalevitettä, Victoiren suosikkia.
Maisema ulkona oli alkanut hämärtyä ja Skotlannin ikuiset sateet piiskasivat hiljaisen junavaunun ikkunaa.
Kaikki oli hyvin.