Title: Mustelmia
Author: kukapa muukaan kuin itse rimpsessa
Beta: Tikkis
Rating: K-11
Pairing: Remus/Tonks
Genre: drama, fluffy
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
A/N: Fanfic100-haasteen sanaan 45. Kuu. Mitäs muutakaan kuusta voi kirjottaa kun tutun ja turvallisen ihmissusifikin? :’D
Mustelmia
”Häivy täältä!”
Miehen äkisti muuttunut äänensävy säikäytti Tonksin saaden hänet nielaisemaan kipakan kommentin miehen ylihuolehtivaisesta käytöksestä. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt Remuksen menettävän malttiaan. Vasta tovi sitten mies oli pyytänyt, lähes rukoillut, naista lähtemään ja jättämään hänet yksin kärsimään muodonmuutoksestaan. Mutta Nymphadora Tonks oli aina ollut uteliaampi kuin oli hyväksi, eikä hän kavahtanut pientä vaaraa.
Luonteelleen ominaisen tiedonhalun houkuttelemana hän oli puikahtanut Remuksen perään nähdäkseen, kuinka Remus Lupin muuttui kovia kokeneesta miehestä ihmissudeksi täysikuun kivutessa taivaankannelle. Mutta nyt, nähtyään susimaisen välähdyksen yleensä niin tyynen miehen raivostuneissa piirteissä, Tonks alkoi epäillä päätöksensä järkevyyttä.
Remus kamppaili sisällään ulvovaa sutta vastaan, eikä kestäisi enää kauaa ennen kuin se ottaisi hänet valtaansa ja sitä ennen Tonks pitäisi saada ulos huoneesta. Vaikka nainen olikin aurori ja oli kokenut vaikka mitä vielä toistaiseksi lyhykäisellä urallaan, ei mies halunnut vaarantaa häntä turhan päiten. Hän ei voinut ottaa omille harteilleen sitä, että satuttaisi ketään, varsinkaan rakastamaansa naista.
Mitä nuori ja varreltaan melko hento nainen muka pystyisi tekemään, jos täysikasvuinen ihmissusi päättäisi hyökätä hänen kimppuunsa? Ainoat, jotka olivat pystyneet pitämään ihmissusi-Remuksen kurissa, olivat olleet James ja Sirius animaagihahmoissaan ja nyt molemmat olivat kuolleet, joten heiltä oli turhaa yrittää odottaa apua. Tuo kirotun itsepäinen nainen vain ei näyttänyt millään käsittävän, että ihmissusien kanssa ei käynyt leikkiminen!
Raolleen jätettyjen verhojen lomasta saattoi nähdä hipihiljaa esiin nousevan täysikuun, jonka vaikutukset alkoivat näkyä miehessä vastustelusta huolimatta. Remuksella oli vielä viimeinen tilaisuus heittää Tonks ulos huoneesta vaikka väkisin, hetken hän vielä kykenisi ajattelemaan järjellisesti.
Tonks kiljahti kauhuissaan miehen napatessa häntä lantiolta kiinni ja lähtiessä raahaamaan häntä kohti ovea.
”Kun ei hyvällä...” mies murisi ponnistellessa sekä muuttumistaan että naisen rimpuilua vastaan.
”Remus lopeta! Sinä pelotat minua!” Tonks huusi hädissään sätkiessään miehen pitävässä otteessa.
”Hyvä! Niin pitäisikin! Ehkä ensi kerralla opit olemaan tunkematta...” Loppu virkkeestä katosi ulvonnan ja korviahuumaavan kiljunnan sekaiseen kakofoniaan.
Täysikuu olla möllötti taivaalla tuikkivien tähtien ympäröimänä, suurimman osan mielestä se saattoi olla hyvinkin romanttista, mutta siitä hetkestä oli romantiikka kaukana. Suden saatua vihdoin vallan Remuksesta, oli hänen otteensa Tonksista irronnut. Kauhun lamaannuttamana Tonks ei kyennyt liikahtamaankaan, vaikka hänen aivonsa hokivat, että nyt jos koskaan oli oikea aika paeta.
Terävät kynnet olivat raapaisseet naarmut naisen kylkiin tunkeutuessaan ulos käpälistä. Ulvoen Remus tuijotti naista kiiluvilla sudensilmillään. Sen pitkät, kiilamaiset hampaat törröttivät suusta sen valmistautuessa loikkaamaan Tonksin kimppuun, raatelemaan naisen hengiltä.
Haavoista vihlova kipu sai Tonksin liikkumiskyvyn palautumaan. Juuri samalla hetkellä, kun susi loikkasi, hän kaivoi taikasauvansa taskustaan kiljaisten tainnutusloitsun. Punainen valosuihku osui sutta rintaan lennäyttäen sen toiselle puolelle huonetta, jonne se jäi lojumaan liikkumattomana. Lennähdys ei näyttänyt onneksi kovinkaan pahalta, Remus todennäköisesti selviäisi siitä parilla mustelmalla.
Jäämättä aikailemaan Tonks kiiruhti ulos huoneesta lukiten sen visusti perässään ja suuntasi omaan huoneeseensa sydän pamppaillen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan kestäisi ennen kuin ihmissusi virkoaisi, mutta hän ei ollut niin urheiluhenkinen, että olisi viitsinyt jäädä ottamaan asiasta selkoa.
Hän oli nähnyt sen, mitä oli halunnutkin, ja nyt hän katui sitä suuresti. Todellisuus oli ollut taas mielikuvitusta voitokkaampi, eikä muuntautuminen ollutkaan ollut niin kiehtovaa kuin hän oli kuvitellut. Muuntautumisen näkeminen oli yksinkertaisesti kauhistuttavaa. Näky, jota hän ei halunnut enää koskaan olla todistamassa. Se näky oli saanut hänet vihdoin käsittämään ne kauheudet, joita Remus oli joutunut niin monesti kokemaan.
Ihmissusi tai ei, hän oli tainnuttanut ystävänsä, miehen jota rakasti. Se oli ollut automaattinen reaktio, eikä hän uskonut Remuksen kantavan kaunaa. Hän oli vain suojellut itseään, olkoonkin että oli täysin hänen omaa syytään, että oli joutunut siihen tilanteeseen. Mitäs ei ollut kuunnellut viisaampaa. Tonks oli varma, että Remus nuhtelisi häntä perin pohjin heti kun olisi tarpeeksi voimissaan.
Eikä hänen varmuutensa ollut hukkaan heitettyä. Seuraavana aamuna olohuoneeseen eksyttyään Tonks tapasi sohvalla makoilevan, lopen uupuneen raihnaiselta näyttävän Remuksen. Hän istahti sohvan viereen sijoitettuun nojatuoliin vältellen miehen katsetta häpeissään typerästä itsepäisyydestään, joka olisi voinut maksaa heille molemmille karvaan hinnan.
”Dora...” Remuksen äänestä kuultava voipuneisuus sai Tonksin välttelemään häneen katsomista entistä enemmän.
”Anna anteeksi, Remus. Olin typerä. Minun ei olisi ikinä pitänyt tulla sinne. Olit taas kerran oikeassa.”
Remus vääntäytyi ylös sohvalta, alas luoduin silmin Tonks havaitsi nojatuolia kohti liikkuvat jalat, jotka pysähtyivät aivan hänen eteensä. Hän tunsi etusormen leukaansa vasten sen työntäessä hänen kasvojaan ylöspäin. Jaksamatta vastustella hän salli miehen kohottaa kasvonsa ja kohtasi tämän meripihkan väristen silmien lempeän katseen. Poissa oli se kipunoiva villeys, joka niitä oli hallinnut edellisenä iltana.
”Ei se mitään. Tulit loppujen lopuksi vihdoin järkiisi ennen kuin mitään kovin vaarallista ehti sattua. Tiedän, että olet ollut aurorina kiperissä tilanteissa, mutta lupaa minulle, ettet enää ikinä tule luokseni täysikuun aikaan.”
Puistatus ravisti naista.
”En todellakaan tule! Kerrassakin oli jo yksi liikaa! Voit olla varma siitä, että et tule näkemään minua norkoilemassa lähistöllä silloin kun sinä leikit sutta.”
”Hyvä, juuri tuon halusinkin kuulla.”
”Et kai ole vihainen, vaikka tainnutin sinut?” Tonks tiedusteli hivenen huolta äänessään.
Remus kurtisti kulmiaan hieroessaan kylkeään.
”Minä mietinkin, mistä nämä mustelmat ovat tulleet. Mutta ei, en kanna kaunaa. Hyvä vain, että puolustauduit eikä minuun edes sattunut kovin pahasti.”
Hän suukotti Tonksia ja survoutui nojatuoliin naisen siirtyessä pois tieltä ja istuutuessa hänen syliinsä. Miehen syliin käpertyneenä hän kuunteli tämän sydämen lyöntejä ohuen paidan läpi.
”Tiedätkö muuten mitä?”
”Kerro.”
”Olet huomattavasti paljon paremman näköinen ihmishahmossasi.”
