Ficin nimi: Varjo entisestä vedentaitajasta
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: The Legend of Korra
Ikäraja: S
Paritus: Pienimuotoinen Tahno/Korra
Genre: Draama ja hurt/comfort
Summary:
Vaistomaisesti hänen olisi tehnyt mieli kysäistä nuorukaisen voinnista jotain tavanomaista, kuten että oliko tämä kunnossa, mutta sokea luolamyyräkin olisi voinut nähdä, että moinen olisi ollut yhtä tyhjän kanssa ja harvinaisen pöljää.A/N: Katsoin Korraa uudemman kerran ja huomasin puolivahingossa onkineeni uuden shipin edellisten listaan lisättäväksi.
Ficci sijoittuu kohtaukseen, jossa nämä kaksi vaihtavat muutaman sanan poliisiasemalla sen jälkeen, kun Amon oli hyökännyt areenalle ja vienyt Tahnolta vedentaitamisen.
***
Korra olisi kuvitellut edellisillan tapahtumien saaneen poliisiaseman tupaten täyteen kaupungin asukkaita, mutta valtavassa aulassa kuljeksiva väki oli sen verran harvalukuista, että hän saattoi vilkaista jokaista toisenkin kerran. Eräs nuorukainen penkillä kiinnitti huomion erityisen hyvin. Lysähtänyt ryhti sai tämän olemuksen entistä alakuloisemmaksi, eikä Korran tarvinnut ihmetellä syytä.
”Tahno”, hän tervehti hivenen epävarmasti kuin olisi tiedostanut mahdollisesti häiritsevänsä toista, mikä taas oli aavistuksen kaukaa haettua ottaen huomioon, että Tahnon senhetkinen tapa kuluttaa aikaansa odottaessaan poliisipäällikön kutsua ei koostunut juuri muusta kuin lattian apaattisesta silmäilystä. Lähempää katsottuna muutos aikaisempaan vetovoimaisuuteen ja koppavuuteen oli häiritsevä.
”Katsos, ahhvatar”, nuorukainen hymähti ilman ilon häivää, eikä vaivautunut pyyhkäisemään kasvoilleen valahtavia rasvaisia hiussuortuviaan. Tummat varjot silmien alla loistivat takuulla toiseen päähän asemaa, ja tyystin poissa olivat omahyväinen virnuilu ja liian suuren egon ruokkima hilpeys. Korra ei oikein tiennyt, miten olisi halunnut suhtautua asiaan.
Siltä näytti henkilö, joka oli menettänyt kaiken. Jäljellä oli vain ontto kuori, varjokuva entisestä kokonaisesta persoonasta. Vedentaitaminen oli merkinnyt Tahnolle maat ja taivaat ja joka ikisen kuviteltavissa olevan taivaankappaleen. Nyt taivaankannella vallitsi sekasorto ja paniikki.
Korra istahti puiselle penkille Tahnon viereen mutta sopivan etäisyyden päähän. Vaistomaisesti hänen olisi tehnyt mieli kysäistä nuorukaisen voinnista jotain tavanomaista, kuten että oliko tämä kunnossa, mutta sokea luolamyyräkin olisi voinut nähdä, että moinen olisi ollut yhtä tyhjän kanssa ja harvinaisen pöljää.
”Oletko odotellut pitkään?” hän tiedusteli sen sijaan ja sai vastaukseksi lyhyen olankohautuksen.
”En ole varma”, Tahno tokaisi. ”En sitten yhtään...”
”Oletko nukkunut lainkaan?”
”En silmäystäkään eilisen jälkeen.”
Heidän välilleen laskeutunut hiljaisuus ei ehkä ollut kiusallisin mahdollinen, mutta Korra tunsi pakottavaa tarvetta jatkaa jutustelua vaikka jollain turhanpäiväiselläkin aiheella. Tahno todella näytti kaipaavan teetä ja sympatiaa, vaikkei sellaisia kerjännytkään.
”Tiedätkö sen paikan, josta saa yllättävän autenttista vesiheimon ruokaa?” hän kysäisi yrittäen saada tämän ajatukset pois surkeuden sumusta.
Tahno katsahti häntä kulmiensa alta. ”Minä olen
kotoisin tästä kaupungista.”
”Ai, joo”, Korra mutisi leukaansa raapien. ”Jotenkin unohdin.”
Syystä tai toisesta toteamus sai hymyntapaisen kohoamaan Tahnon kasvoille.
”Merinuudeliannos tekisi kai ihan hyvää”, tämä mutisi nojatessaan penkin selkänojaan ja vaikutti hetken siltä kuin aikoisi nukahtaa pystyyn. ”Saanko sinusta kenties seuraa myöhemmin?”
Korra ei ollut osannut odottaa moista ehdotusta, muttei välittänyt hämmentyä liiaksi. ”Mikä ettei.”
”Pahastutko, jos torkahdan vähän?” Tahnon ääni sammalsi unenpuutteesta.
”Siitä vain.” Virkavallan hyörinästä päätellen he saisivat odottaa vielä jokusen tovin.
”Hurmaavaa”, nuorukainen hymähti ja Korran yllätykseksi nojautui häntä kohti ja painoi päänsä vasten hänen hartiaansa. Hän ei toden totta ollut täysin sujut sellaisen läheisyyden kanssa etenkään Tahnon tapauksessa, mutta kauemmas työntäminen olisi sekin vaikuttanut liioitellulta. Siinä ei ollut lohdun hakemisen lisäksi muita motiiveja, joten miksi hän olisi estellyt?
”Joka kerta, kun suljen silmäni, näen Amonin siinä karmeassa naamiossaan ja elän eilisillan uudelleen.” Tahnon ääni oli niin tunteeton, että se kuulosti melkein mekaaniselta. ”Nyt katsoessani vettä minua pyörryttää ja henki lähes salpautuu. En näe enää kuvajaistani kunnolla, enkä tiedä kuka olen. Sellainen tunne on kauhea, tiesitkö?”
”Uskon.”
”Sinun on kostettava Amonille.” Sanat olivat enemmänkin pyyntö kuin komennus, jollaisia Korra kenties olisi saattanut kuvitella Tahnon laukovan tuon tuosta.
”Lupaan sen”, hän kuuli sanovansa. ”Yritä sinä nyt nukkua vähän.”
Tahno naurahti tavanomaista karismaansa jäljitellen. ”Olet kovin ihana.”
”Näin on. Sen sinä tiesitkin jo.”
