Nimi: Kun Eros ampui ohi
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: slash, huumori, UST
Paritus: Kalevi/Kuisma
Haaste: Otsikoinnin iloja (mytologiaotsikko)
A/N: Löysin tämän keskeneräisenä ja täysin unohdettuna tiedostojeni joukosta, mutta lukaisin, mitä olin saanut aikaan ja tuumailin, että tässähän on särmää. Lukuiloa!
Häissä oli vaaleanpunainen tunnelma, niin koristeiden kuin morsiamen puvunkin puolesta. Kuisma siemaili vaaleanpunaisen boolin rippeitä ja haeskeli harventuneiden vieraiden joukosta itselleen seuraa loppuyöksi. Morsian ja sulhanen olivat jo aikaa sitten livahtaneet tiehensä. Heidän jälkeensä morsiusneidot oli kaapattu yksi kerrallaan suorittamaan toisenlaisia tehtäviä. Kuuma heinäkuinen yö teki kaikki kiimaisiksi.
Kuisma ei tarvinnut humalaa pönkittääkseen itsevarmuuttaan, mutta olihan se kiva lisä. Hänellä oli hyvä olo, ja jokainen hyvännäköinen mies tuntui täysin mahdolliselta kohteelta. Kuismalla oli silti vaikeuksia löytää mieleistään. Morsiusneidot olivat näemmä vieneet parhaat päältä. No, niissä tissinherutuspuvuissa se ei kai ollut ihmekään. Miesten pukukoodiin ei valitettavasti kuulunut kyseistä etua.
Lopulta Se Oikea löytyi pihanurmelta istuskelemassa. Mies oli yksin ja tarkoituksella kauempana muista aivan kuin tämä ei olisi halunnut herättää huomiota. Kuisma tajusi syyn, kun hän meni lähemmäs. Helvetti, miten kuuma tämä oli. Löytyi tummia piirteitä, miehekkyyttä ja kasvojen rakenteessa oli kaikki oikein. Mies oli varmaan häntä jokusen vuoden vanhempi. Jos Kuisma olisi nähnyt hänet tunteja aiemmin, he olisivat takuulla olleet jo hommissa, mutta ei sillä ollut väliä. Kuisma ei piitannut kellonajoista.
”Saako liittyä seuraan?” Kuisma kysyi rennosti. Mies käänsi katseensa, ja Kuisman polvia heikotti. Mies ei ollut vain komea. Hänessä oli jotakin enemmän, jotakin selvittämätöntä. Tummien silmien taakse ei nähnyt, mutta juuri sinne Kuisma halusi nähdä. Hän halusi tietää, kuka mies oli ja mistä tämä tuli. Tutustumisen voisi kyllä hoitaa jälkikäteenkin. Fyysiset tarpeet tulivat luonnollisesti ensimmäisinä.
”Senkus”, mies vastasi. Ääni oli pehmeämpi kuin Kuisma oli odottanut. Hän istui alas, ei liian lähelle, mutta selvästi viereen. Mies ei tuntunut piittaavan. Hän ei ollut varsinaisesti tyly, mutta Kuisma ei vain ollut tavoittanut hänen mielenkiintoaan. Ei se mitään. Kuisma tiesi saavansa sen vielä.
”Mä olen Kuisma.” Itsensä esitteleminen kuului hyviin tapoihin. Se yleensä unohtui suomalaisilta, mutta Kuisma teki mielellään itsestään muistettavan poikkeuksen. Mies tyrskähti huvittuneena.
”No, nimi jää ainakin mieleen”, tämä sanoi, mutta ei ivallisesti. ”Kalevi.”
Kalevikin jäi. Siinä oli vahva, perinteikäs sointi. Nimi tuntui mukavalta suussa, ja Kuisma oli varma, ettei se jäisi ainoaksi mukavaksi tunteeksi hänen suussaan sinä iltana.
”Kumpi sut kutsui, morsian vai sulhanen?” Kuisma aloitti perinteisellä.
”Ei kumpikaan”, Kalevi vastasi. ”Bestman on mun kaveri, mutta se oli ihan pihalla velvollisuuksistaan, niin mä vähän jeesasin. Käytännössä tulin tänne vaan syömään.”
Kuisma nauroi.
”Sä sit vissiin tiedät häiden järkkäämisestä jotain?”
”Jep. Olin bestman mun parhaan kaverin häissä ja asioiden järkkääminen tulee multa luonnostaan”, Kalevi sanoi. ”Mites sulla?”
Kuisma kertoi tuntevansa morsiamen ja siihen sai sulavasti liitettyä hyvän jutun tuoreen avioparin kohelluksista. Se vaati melkein koko jutun, että Kalevi viimein naurahti, mutta se oli sen arvoista. Kuisma oli ansainnut Kalevin huomion. Hän huomasi nauttivansa haasteesta eikä keskusteluun mahtunut yhtäkään kiusallista hiljaisuutta.
”Sä voit kyllä pistää ton sun flirttimoden pois päältä”, Kalevi huomautti hyvin pian. He olivat jutustelleet vain hetken, mutta Kuisma oli jo alkanut hiljalleen nostaa kierroksia.
”Ei mulla ole sellaista.”
”Ai ei vai?” Kalevi hymähti. ”Ilmiselväähän toi on. Älä viitti. Kyllä mä tiedän, kun joku on kiinnostunut.”
”No, mä olen
hyvin kiinnostunut”, Kuisma myönsi auliisti. Ehkä suoralla puheella olisi tehokkaampi vaikutelma. Kalevi hymyili, mutta hymyssä oli väärä sävy. Se tuntui lähes alentuvalta. Kuisma kieltäytyi uskomasta näkemäänsä. Hän saisi Kalevin. Kuisman tarmokkuus ei jättänyt tilaa itse-epäilyksille.
”Se ei jäänyt epäselväksi, mutta mä en ole.”
Kuisma oli tottunut siihen, että ensimmäinen reaktio oli kieltävä, joten hän ei lannistunut. Oli aivan luonnollista, ettei tuntemattomille lämmetty tuosta vain.
”Siksikö sä istut täällä yksin?”
”Ei täällä näemmä tarvii seuraa haeskella, kun kohta sellanen jo kuitenkin liimautuu kylkeen kiinni.”
Kuisma virnisti. Kalevin äänensävy oli kaikkea muuta kuin tyly, vähän irvaileva vain, mutta hyvässä hengessä. Hän uskoi mahdollisuuksiinsa.
”Mulla on poikaystävä”, Kalevi lisäsi.
”Ei haittaa. En mä ole sua siltä viemässä”, Kuisma sanoi sulavasti. Hän oli tottunut vakuuttamaan ihmiset. Hän saattoi antaa luvan aivan kenelle tahansa, ja useimmat olivat siitä kiitollisia. Liian moni kantoi aivan naurettavaa syyllisyyden taakkaa hartioillaan ja ihan turhaan. Ei tämä ollut niin vakavaa.
”No jo on jätkällä pokkaa”, Kalevi tuhahti.
”Miks sä sit juttelet vielä tässä mun kanssa, jos ei muka kiinnosta?” Kuisma kiusoitteli.
”Koska sä muistutat vähän mua, siksi vaan. Erona on se, ettet sä tajua ollenkaan, milloin lopettaa”, Kalevi sanoi, ja se nousi. ”Mut ehkä en kiusaa sua enempää.”
”Heei”, Kuisma protestoi ja nousi myös. ”Meillä kahdella olisi ihan takuulla kivaa. Kai sua edes vähän houkuttelis?”
”Ei vähääkään”, Kalevi sanoi suoraan. Kuisma katsoi tarkkaan ja koetti löytää vielä jotain, mihin tarttua, mutta Kalevista ei saanut kiinni, ja tämän ilme oli tyyni ja järkähtämätön.
”Helvetti, sä taidat todella rakastaa sitä sun jätkää”, Kuisma puuskahti ja häntä harmitti. Kovasti.
”Todellakin”, Kalevi vastasi, ja se oli siinä. ”Mut kyllä sä aina jonkun löydät. Mä varmaan oisin sulle jo liian vanhakin.”
”Eläkeläiseksi sä olet kyllä oikein hyvin säilynyt”, Kuisma lohkaisi, ja Kalevi nauroi.
”Touché.”
Viimeinen katse, ja Kalevi käveli hänen ohitseen eikä edes vilkaissut taakseen. Torjunta tuli turhankin selväksi, mutta ehkä Kalevi yllättäisi hänet vielä. Kuisma katsoi pitkään Kalevin perään, koska miehessä oli paljon, mitä katsella. Ryhti oli suora ja itsevarma. Hartiat olivat leveät ja takamus kiihottavan tiukka. Pelkässä miehen siluetissa oli kaikki, mitä Kuisma halusi. Jos olisi vain päässyt iholle asti tunnustelemaan ja selvittämään, millä keinoin Kalevin olisi saanut nauttimaan… Kuisma odotti hetken sitä, että Kalevi olisikin muuttanut mielensä, mutta miestä ei kuulunut takaisin. Täysin yllättäen poikaystävä olikin vienyt voiton. Kuismaa harmitti. Hänelle harvemmin kävi näin, ja se oli yllättävän nöyryyttävää. Kuisma inhosi sitä tunnetta, mutta siltikään häiden rippeet eivät enää houkutelleet häntä. Kalevin jälkeen muista ei ollut edes lohdutuspalkinnoiksi. Oli kai vain pakko mennä kotiin mukana pelkkä kolhittu ylpeys.
