Nimi: Kaunis, kirottu Bella
Kirjoittaja: Captain Crystal
Genre: Horror
Ikäraja: K-11
A/N: Luulin, ettei mulla ollut tätä enää... Mun ihan eka vartavasten kauhuksi kirjoitettu teksti monen vuoden takaa. Pitäisi siis olla pelottava/ahdistava tai vastaavia tunteita herättävä, mutta...en voi olla hymyilemättä pikku-itseni ajatuksille. No, yrittäkää te saada kylmiä väreitä. Idea on ollut hyvä, enkä oikeastaan voi edes sanoa, etten pitäisi. Nuket on aina muodissa tässä genressä.
Kiertelin jälleen kaupungin sokkeloisia katuja. Minulla oli aikaa yllin kyllin. Eihän minulla sitten muuta oikeastaan ollutkaan; aikaa ja suloiset posliininukkeni. Niinpä kuljin jokaisen kujan ja kadun ja vierailin kaikenkirjavissa pikkuputiikeissa. Minä oikeastaan pidin siitä paikasta. Olin ollut kaupungissa jo muutaman vuoden, mutta aina se jaksoi yllättää minut uudelleen.
Eräänä iltana kotiinpäin kävellessäni iskin silmäni johonkin erään liikkeen ikkunassa. Se oli vanha, resuinen posliininukke. Sen maidonvalkea iho oli tahriintunut ja tummat hiukset aivan takkuiset. Sen mekko oli repaleinen ja sinisestä sävystä oli vain muisto jäljellä. Kaikesta huolimatta saatoin erottaa nuken kauniit piirteet. Astuin sisään liikkeeseen saamatta silmiäni irti nukesta.
Vanha rouva tiskillä myi nuken minulle niin alhaiseen hintaan, että luulin hänen tekevän minusta pilaa. Hän vaikutti hysteeriseltä sysätessään nuken minulle ja sopotti huiviinsa jotakin käsittämätöntä sanojen liutaa. Kiitettyäni poistuin hämmentyneenä liikkeestä nukke mukanani.
Kotiin päästyäni puhdistin nuken huolellisesti. En halunnut vaihtaa sen asua, joten korjailin sitä parhaani mukaan. Nukke tosiaan oli hyvin kaunis, lumoava. Koetin työntää vanhan naisen kummallisen käytöksen mielestäni. Hymyillen annoin nukelle oman nimeni. Talossa oli nyt kaksi onnellista Bellaa. Lopulta asettelin nuken toisten joukkoon ja kävin nukkumaan.
Seuraavana aamuna löysin Bellan yöpöydältäni. Olinko sittenkin jättänyt sen siihen? Hajamielisesti asetin sen takaisin paikoilleen ja lähdin lempikahvilaani aamiaiselle. Palatessani Bella istu jälleen yöpöydällä ympärillään Sofie-nuken sirpaleet. Siivosin sirut puolihuolimattomasti ja istuuduin piirtämään Bellan kuvaa. Iltapäivällä kuulin radiosta, että laulaja, Sofie Shine, oli kuollut. Muistelin hämärästi lähettäneeni hänelle nyt hajonneen nuken kuvan. Kävin nukkumaan aseteltuani Bellan jälleen takaisin paikoilleen.
Aamulla heräsin puhelimen ääneen. Haparoin sitä hämärässä pöydältäni ja sain sormeeni kirvelevän haavan. Puhelimessa tätini itkuinen ääni kertoi kolmen serkkuni kuolleen auto-onnettomuudessa. Shokissa tuijotin kolmen nuken sirpaleita yöpöydälläni Bellan ympärillä. Ryhdistäydyttyäni siivosin sirut. Menin työpöydälleni, ja etsin hajonneet nuket listalta. Olin antanut niistä piirtämäni kuvat serkuilleni vuotta aiemmin. Olin kauhuissani. Mitä minun nukeilleni oikein oli tapahtunut?
Jäin sänkyyn sinä päivänä. Hyöriskellessäni paksujen peitteiden alla olin varmasti hereillä. Kuitenkin mieltäni painoivat painajaismaiset mielikuvat Bellan tulon jälkeisistä tapahtumista. Sama jatkui useita päiviä. Nukkeni hajosivat muutama kerallaan, ja jokainen sirpale toi mukanaan uutisia kuolleista sukulaisista, ystävistä tai esikuvista. Olin niin murtunut, etten lopulta kyennyt poistumaan asunnostani lainkaan. Pelko ja epäusko kalvoivat minua. Syövyin itsekin rikki sisältäpäin, mutta olin liian heikko vastustamaan. En voinut asioille mitään. Ne päivät olivat elämäni kaameimmat.
Eräänä yönä kuulin kaupungin kellon lyövän kahtatoista. Ympärilläni posliini räsähteli seiniin. Tiesin, mitä tuo ääni tarkoitti ja voimattomuuteni oli tehdä minut hulluksi. Silloin en kestänyt enää.
Hurjistuneena tempauduin ylös sängystä. Tartuin Bellaan. Tiesin sen olevan siinä vierelläni. Vaikka sen täytyi tietää, että tiesin sen salaisuuden, se ei katsellessani tehnyt muuta, kuin hymyili noilla petollisen täydellisillä kasvoillaan. Tuijotin sitä kylmän raivon vallassa. Ja se katsoi takaisin, anoen. Se katsoi minuun, kuin sanoakseen: ”Kuinka tämä muka on minun syytäni?”. Aivan kuin se ei tietäisi! Ehkä olin sittenkin vain seonnut... Ei! Kokosin itseni ja paiskasin paholaisnuken kaikin voimin lattiaan. Sirpaleet ympäri huonettani katosivat hehkuvaan valoon. Seinällä Bellan kuva repesi kahtia. Se oli ohi. Kaikki oli lopussa. Silmissä pimeni.
Rauha…